Karjalaisista evakoista oltiin montaa mieltä

Hesarin mielipidesivulla oli tänään (HS 30.08) kirjoitus otsikolla ”Sodanjälkeisessä Suomessa tunnettiin empatiaa”. En ole elänyt tuota aikaa, jota siinä kuvataan, kun karjalaisia, sodan jaloista saapuvia maanmiehiä, asutettiin muualle Suomeen.

IMG_2034

Kirjoituksessa kerrotaan kuinka hyvin heidät otettiin vastaan ja kuinka hyvää kohtelua evakot silloin saivat.

Onkohan noin? Isäni kertoi aivan toisenlaista tarinaa. Jatkosodan ja Lapinsodan käytyään hän palasi kotiseudulleen, jonne oli saapunut paljon Karjalasta evakuoituja ihmisiä. Isäni mukaan vastaanotto oli nihkeää. Minun mieleeni jäi erityisesti se mitä isäni kertoi ilosta ja kauneudesta.

Kun karjalaiset tulivat, he toivat tukalasta tilanteestaan huolimatta mukanaan elämäniloa, puhetta ja kauneutta, joka oli hämäläisille outoa. Ikkunoiden alle istutettiin värikkäitä kukkia, hartioita lämmittivät iloiset huivit, nauru raikui ja puhe pulppusi. Isä piti siitä kovin ja muisteli siis näitä juttuja harmistuneena vielä vuosikymmenten jälkeen. Hän ei voinut ymmärtää nihkeyttä ja koki itse karjalaiset, avoimet ja iloiset ihmiset, tervetulleina ja arvosti suuresti sitä kuinka he pienellä viitseliäisyydellään saivat taiotuksi ympäritönkin kauniiksi.

IMG_2030

Jotkut siis tunsivat empatiaa, monet eivät. Taitaa syvässä piillä meidän vaikeutemme hyväksyä toisenlaisia ihmisiä piiriimme. Ja aika kultaa muistot. Luulen.

Annetaan tilaa – sydämestä asti

Hanna

Sairaalakäynti

 

Kilpikonna kiittää.

IMG_1634

Kävin eilen viemässä äitini sairaalaan tutkimuksiin. Vihaan sairaaloita. Se on ristiriitaista, sillä olen saanut sairaalassa niin hienoa kohtelua ja loistavan hoidon, että minun pitäisi rakastaa sairaalaa. Paikkaa jossa parannetaan. Mutta ei – vihaan sairaaloita ja jo matka sairaalaan saa minut hiljaiseksi. En puhu mitään. Käperryn kuoreeni kuin kilpikonna, joka vetää päänsä ja raajansa kilpensä sisään. Kun astun ovesta sisään vatsani menee kramppiin ja haluaisin itkeä. Ahdistun ja haluaisin juosta kiljuen ulos niin kovaa kuin ikinä pystyn. Mutta se ei käy. Ensiksikin siksi, ettei sairaalassa sovi huutaa (ellei ole vähintään haavoittunut) ja toisekseen siksi, etten voi juosta. Lisäksi tällä kertaa minä en ollut tärkeä, vaan äiti. Minun tuli siis olla huoleton ja hauska, vahva, luotettava ja kepeä. En ollut. Olin äänetön kilpikonna.

Sairaalan käytävillä vaelsi sairaita ihmisiä ja kiirehti valko- ja vihreätakkisia työntekijöitä. Työnsin äidin pyörätuolissa luukulta toiselle sujuvasti. Viimeisellä luukulla vaalea hoitaja huudahti iloisesti että ai siinähän te olette, juuri sopivasti! Koetin hymyn tapaista. Sitten hirveän pieni sairaanhoitaja sanoi hirveän pienellä äänellä erittäin hellästi äidilleni: tässä olisi tämä esilääkitys, olkaa hyvä. Ottaisitteko sen ja vettä? Hänellä oli pieni käsi, kuin linnun siipi vain ja hän laski sen äidin olkapäälle. Katsoin silmät suurina häntä ja olin niin onnellinen, koska hän puhui niin hiljaa. Usein äidille huudetaan koska hän on 89-vuotias, mutta äiti kuulee loistavasti.

Veimme äidin tutkimuksiin ja minä menin kahvilaan odottamaan.

Kävellessäni pitkää käytävää näin tietenkin sairaita ihmisiä. Paljon paljon. Monet makasivat vuoteilla odottamassa, että heidät viedään jonnekin. Ihmiset olivat kalpeita ja avuttomia tietysti. Ja vatsaani kouristi ja kilpi paksuuntui. Yhtäkkiä edessäni käveli nainen, jolla oli päällään harmaa hauska jakku ja jalassaan pillifarkut ja kauniit Acnen nilkkurit. Vatsani lakkasi kramppaamasta. Kilpi selässäni oheni ja lopulta irtosi kokonaan. Rentouduin. Näin jotain kaunista. Vain kauniit kengät oikeastaan. Se riitti.

Istuin kahvilan pöytään ja muistelin isääni. Hän oli hoidettavana Meilahden sairaalassa ja sanoi minulle, että inhoaa olla siellä, koska siellä on vain sairaita ihmisiä. Muistan kuinka loukkaannuin siitä. Kuinka raivostuttavasti sanottu! Mutta monesti jälkeenpäin olen ajatellut kuinka hyvin ymmärrän mitä hän tarkoitti. Isä rakasti kauneutta – olihan hän naimisissa äitini kanssa! Ja muutenkin. Sairaalaympäristö on ankea. Kun olin aikanaan sairaalassa viikon verran, parasta mitä tapahtui oli komean ystäväni käynti ja se valtava kukkapuska, jonka hän toi tulleessaan. (Sen lisäksi tietenkin, että paranin!)

Olen monesti puhunut siitä, kuinka ahdistus tai paha mieli kaikkoavat, kun menen kauniiseen miljööseen tai vain näen kauniin kuvan. Ja niin se on – kauneus ja taide, ympäristön kauneus ja yksityiskohdat ovat niin tärkeitä. Tietenkin ne ovat tärkeitä arjessa, mutta ne ovat elintärkeitä sairaaloissa. Tutkimuksissakin on todettu, että ihmiset voivat paremmin ja paranevat nopeammin kauniissa ympäristössä. Kunpa tämä ymmärrettäisi tulevassa hienossa lastensairaalassa. Ehkä joku haluaisi lahjoittaa sinne taidetta?

Minulle tultiin sanomaan, että voisin soittaa taksin, äiti olisi pian vapaa lähtemään. Nämä ihanat hoitajat siis tiesivät missä olin. Soitin auton ja lähdin äitiä vastaan, mutta ennen kuin lähdin kahvilasta keskeytin erään neuvottelun.

Nainen kauniissa Acnen saappaissa istui kahden valkotakkisen lääkärin (?) kanssa palaverissa. He puhuivat ruotsia tai ehkä norjaa – en tiedä. Menin siihen ja pyysin anteeksi, että keskeytän lyhyesti heidät, mutta halusin kertoa, että inhoan sairaaloita mutta nuo nilkkasaappaat ovat niin kauniit, että ne pelastivat minut. Tuli tunne, että ymmärsivät mitä tarkoitin.

Hain äidin ja lähdimme pois. Hänellä oli kaikki kunnossa. Taksissa ajattelin kaikkia noita ihania ihmisiä, jotka ovat sairaaloissa töissä. Kiitos, että jaksatte olla niin kohteliaita. Kiitos, että puhuit äidille hellästi ja hiljaa, sillä äitiä pelotti. Ja minua, vaik’ei olisi saanut. Ehkä te muistatte ja tiedätte, että jokaista pelottaa tulla teidän työpaikallenne, joka on teille ihan tuttu ja turvallinen. Kiitos, että haitte minut kahvilasta ja kiitos että jaksatte olla siellä ja hymyilette.

Hanna

Luonto kutsuu – I love metsä

Kaupallinen yhteistyö: Suomen luontokeskus Haltia

Metsä on maailman paras paikka ja onneksi Suomessa jokainen, joka haluaa, pääsee nauttimaan metsästä ja sen hyvää tekevistä vaikutuksista. Tieteellisestikin on todistettu, että metsässä oleilu laskee verenpainetta ja tuo ihmiselle hyvinvointia. Minä olen aina kaivannut metsää, kun olen ollut suurkaupungeissa pitempään. Ja sen kaipuun olen näköjään myös istuttanut lapsiini. Minun metsäni on Nuuksion järviylänkö.

Nuuksion järvissä ja lammissa voi uida rauhassa

Nuuksion järvissä ja lammissa voi uida rauhassa

Tyttäreni asui ja opiskeli Lontoossa ja Los Angelesissa yhteensä neljä vuotta. Kun hän tuli takaisin Suomeen, ensimmäinen paikka jonne hän halusi, oli metsä. Mentiin Nuuksioon sieneen. Hänellä oli päällään pitkä hame ja lierihattu ja hän makasi sammalilla metsän hiljaisuudessa. Saimme jättisaaliin suuren suuria lampaankääpiä.

Hih - uistin väärin! Hänella oli yllään haalari eikä hame!

Hih – muistin väärin! Hänellä oli yllään haalari eikä hame!

lampaankäävät oli jättisuuria eikä niissä ollut matoja

lampaankäävät oli jättisuuria eikä niissä ollut matoja

Jokasyksyiset sieniretket suuntautuvat aina Nuuksioon. Jos on tarkkasilmäinen minut saattaa bongata ohi liikkuvasta autosta. Paras suppilovahveropaikkani on nimittäin yhden pikkutien varressa, mutta kun kuulen auton lähestyvän piiloudun tai ainakin olen aivan paikallani, ettei paikkani paljastuisi muille.

Yhden tällaisen sieniretken jälkeen soitin ystävälleni ja sanoin: Jos sattuisi niin, että kuolisin pian, ole kiltti ja kerro perheelleni, että olen maailman onnellisin ihminen. Metsä saa minussa aikaan suuria tunteita, vie stressin ja huolet ja antaa visuaalista nautintoa, jota ilman minun on vaikeaa elää. Nuuksion lammissa ja järvissä voi uida keskellä hiljaisuutta, vaikka ollaan vain reilun kolmenkymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Nuuksioon pääsee bussilla ja autolla, monet ajavat sinne polkupyörällä ja moottoripyörätienä Nuuksion tie on verraton mutkineen ja maisemineen.

Olen siis samoillut Nuuksion järviylängön metsissä ja teillä, mutta en ollut ennen viime sunnuntaita käynyt tutustumassa luontokeskus Haltiaan. Siinäpä vasta paikka! Yleensä ajamme Haltian ohi pidemmälle, kohti Kattilaa, mutta nyt jätimme auton parkkiin luontokeskukselle, otimme vesipullot matkaan ja lähdimme mieheni kanssa patikoimaan. Oli kuuma päivä ja teimme vain lyhyimmän merkityn lenkin ihan tutustumismielessä. Leveä hiekalla päällystetty polku nousi ylös kallioille ja polun pieliin oli laitettu infotauluja. Hauskaa ja mielenkiinoista faktaa metsistä, soiden synnystä ja eläimistä. Ja ylhäällä oli treenipaikka taivasalla! Oi että tykkäsin. Mutta vaikka lenkki oli lyhyt, olimme nälkäisiä, sillä ajoitimme reissun lounasaikaan, joten kipitimme alas luontokeskukselle ja suoraan lounaspöytään Haltian ravintolaan.

Kuntoilulaitteet!

Kuntoilulaitteet!

opasteissa oli tekstit kolmella kielellä

opasteissa oli tekstit kolmella kielellä

apua miten nopea on karhu!

apua miten nopea on karhu!

Seisovan lounaspöydän herkut ilahduttivat. Paljon kasviksia eri tavoin valmistettuna, erilaisia kalaruokia ja lihaa. Eli jokaiselle jotakin, mutta minusta parasta olivat erilaiset kasvisruoat ja lisukkeet, sillä niitä oli paljon. Tuli fiilis, että juuri tällaista ruokaa tahdon syödä liikunnan jälkeen. Ja on mainiota että luontokeskuksen ravintolassa on tajuttu ottaa listalle luonnonantimia niin paljon ja ihanalla tavalla. (Usein muuten uudet potut ovat ravintoloissa huonoja, mutta voi pojat, mitkä potut meitä odotti! Ihanat!) Jälkiruokiakin oli kolmea sorttia, mutta niihin en koskenut, koska söin ruokaa ihan liikaa enkä kerta kaikkiaan jaksanut enää yhtään mitään. Kahvia juodessani katselin ympärilleni ja ilokseni huomasin, että Haltian vieraina oli kaiken ikäisiä ihmisiä. Pikkuisista konttaajista rollaattoreilla liikkuviin vanhuksiin saakka. Eli jos ei metsään pääse huonojen jalkojen tms. tähden, niin luontokeskuksesta ja sen upeista näyttelyistä voivat nauttia kaikki. Sinne suuntasin minäkin lopulta.

ravintolasta on kauniit näkymät

ravintolasta on kauniit näkymät

Haltian arkkitehtuurissa on kauniita yksityiskohtia ja pidän siitä että puuta on paljon

Haltian arkkitehtuurissa on kauniita yksityiskohtia ja pidän siitä että puuta on paljon

me söimme terassilla, koska oli kaunis päivä!

me söimme terassilla, koska oli kaunis päivä!

Perusnäyttely oli hienosti toteutettu. Lasilattian läpi saattoi nähdä, kuinka pienet jyrsijät ja kalat elävät lumen ja jään alla talvella ja suuressa salissa oli videotekniikalla hienosti toteutettu kooste Suomen luonnosta ja vuodenajoista. Täällä ulkomaalainenkin voi tajuta lumen tunnun, vaikka ei oikeaa talvea kokisikaan. Tuli ylpeä olo, kyllä meillä osataan tehdä hienoja juttuja. Tuli myös fiilis, että kaikkien turistien pitäisi käydä Haltiassa ja tehdä vähintään pieni retki metsään. Haltiasta voi vuokrata vaikka mitä varusteita, ulkoiluvaatteista (kuinka nerokasta!) fillareihin ja kanootteihin asti. Perheille Haltia on hauska, koska se opettaa luonnosta kaikenikäisille uusia juttuja, ilman että kenenkään täytyy pitkästyä.

päänäyttelyn videoesitys Suomen luonnosta oli tosi hieno.

päänäyttelyn videoesitys Suomen luonnosta oli tosi hieno. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen/Metsähallitus

Infossa vinkattiin, että lapset rakastavat käydä katsomassa karhua näyttelyn karhunpesässä. Sinne minäkin halusin. Se oli ihana. Karhu nukkui pesässään ja minä silitin sen turkkia – se oli maagista.

hei karhu, oot ihana ja pehmeä ja vähän pelottava, mutta jotenkin rakas ♡

hei karhu, oot ihana ja pehmeä ja vähän pelottava, mutta jotenkin rakas ♡

Kaiken kaikkiaan hieno retki, enkä aio enää tyytyä metsään, vaan seuraavalla kerralla vuokraan kanootin ja lähden melomaan. Ja takuulla menen syömään…!

Hanna

luontokeskus Haltia

luontokeskus Haltia