Sontaläjä päiväksi tämä!

On päiviä, jotka vois olla olematta. Jotka vois vaan peruuttaa. Työntää takaisin sinne mistä ne tulivatkin.

Tuttavani 3-vuotias tytär ehdotti äidilleen, että laitetaan hänen veljensä takaisin äidin mahaan ja otetaan se sieltä pois kivempana ja tyttönä. Saman vois tehdä mun puolesta tälle päivälle. Muutamaa loistavaa ilonpilkahdusta lukuun ottamatta vuoden toiseksi viimeinen päiväni on ollut vastoinkäymisten, huonojen uutisten, ikävien yllätysten ja huonon tuulen päivä. Oikea sontaläjä päiväksi.

Ainoa mikä tällaisen huonon päivän vastaanottamisessa ilahduttaa lopulta on se, että iän lisääntyessä osaa odottaa kohtuullisen rauhallisesti sitä hetkeä kun kaikki muuttuu taas paremmaksi. Luulin, että kaivattu keulan käännös jo tapahtui, kun sain käteeni hyvän uuden vuoden toivotukset samppanjapullon muodossa, mutta vain muutamaa minuuttia myöhemmin vastaanotin jo tulvan huonoja uutisia. Kompuroituani niiden läpi nautin elämästä tovin, kunnes olin jälleen rähmälläni.

Pahinta tällaisissa päivissä on se, että niistä saavat kärsiä myös syyttömät, kun päästä sinkoilee salamaa ja mustat pilvet varjostavat sanomisia ja tekemisiä.

Jotenkin sapettaa myös se, että vuoden viimeisiin päiviin tuntuu kertyvän kaikenlaisia viimetipan ikävyyksiä. Aivan kuin maailma haluaisi sanoa, että hei hölmö – luulitko että tämä meni kivasti? Buahhhahaaa! No ei todellakaan mennyt. Tästä saat ja tästä myös. Mietipä nyt miten kivaa sulla on!!

Nyt keräsin viereeni kolme suklaakarkkia (lue kuusi) kaksi isoa taatelia ja kourallisen rusinoita ja manteleita ja aion katsoa eilisen jakson Downton Abbeyta Areenasta, jossa se toivottavasti on.

Huomenna on onneksi uusi päivä. On kiinnostavaa nähdä onko se parempi kuin tämä.

 

Huomiseen!

Hanna

Anna seikkailulle mahdollisuus

Läheltä piti!

Läheltä piti!

Mä aina välillä mietin sitä, kuinka hullua on, kun oletamme että kaikki toimii aina moitteettomasti, tapahtui mitä tahansa.

Jos on hirveä lumimyräkkä tai joku muu poikkeussää ja junat ovat myöhässä, siitä syntyy hirveä haloo. Ihmiset ovat tuohduksissaan. Pitäähän junien nyt olla aikataulussa! Ihminen on sentään käynyt kuussakin!

Jos myrsky kaataa puita ja kotitalouksilta menee sähköt, ihmiset saavat hepulin. Ja auta armias jos asiaa ei saada välittömästi korjattua – se on katastrofi, valituksen paikka ja suuri hammasten kiristys.

Kaikki ajoneuvot kärsivät lumesta ja myrskystä. Ja kaikki ne ovat myös alttiita menemään rikki. Eikä ne sitä aikataulussa tee. Mutta, jos matkaan tulee mutka, voi siitä seurata seikkailu – se on usein vain asenne kysymys.

Olemme jääneet lukemattomia kertoja lentokentälle, koska jossain on joko hajonnut kone (harvemmin) tai jossain on satanut lunta. Ja joka kerta siitä on seurannut pitkä odotus, outo mutka matkaan ja vaikka mitä. Kertaakaan en ole valittanut. Ja jokaisesta tällaisesta ennalta arvaamattomasta mutkasta matkaan on seurannut muistorikas tarina.

Kerran olimme lähdössä Key Westiin Floridaan koko perhe ja pari ystäväämme joulua viettämään ja vähän pidemmäksikin ajaksi. Heathrowlla matka katkesi. Emme ehtineet Floridan koneeseen. Kesävaatteissamme menimme hotelliin Lontoossa odottamaan seuraavaa päivää ja uutta mahdollisuutta lähtöön. Hotellissa päätimme ottaa ilon irti ja ilta oli kyllä hauska. Hotellin pubissa loimusi takkatuli ja olut ja viini virtasivat ja nauru raikui. Aamulla kuulimme, ettemme pääsekään Miamiin, kuten piti. Onnistuimme saamaan liput Orlandoon. Sieltä oli noin kahdeksan tunnin ajomatka Key Westiin. Pahaksi onneksi olimme vuokranneet auton Miamin läheltä, eikä sitä voinut vaihtaa muualle. Lisäksi tyttäremme poikaystävä oli tulossa jouluyllärinä meitä vastaan Miamiin New Yorkista. Aika soppa!

Vaan eipä mitään. Viestimme poikaystävälle, josko tämä hakisi auton Miamista ja ajaisin Orlandoon, sillä aikaa kun me yritämme päästä Lontoosta sinne. Viestiminen oli haastavaa, koska yllätyksen tuli säilyä.

Lopulta olimme Orlandossa ja poika oli vastassa kentällä. Tyttäremme sai kokea aikamoisen yllätyksen kun sydämen valittu seisoi kentällä vastassa.

Hyppäsimme autoon ja lähdimme aikaerosta sekaisin ajamaan kohti Key Westiä. Kaikki muut nukkuivat pikkubussissamme, vain minä ja mieheni valvoimme. Minä pidin seuraa ja Jari ajoi.

Key Westin tie on vain kaksikaistainen – yksi kaista kulkee molempiin suuntiin eikä tiellä saa ohittaa. Edessämme körötteli auto turhan hitaasti ja Jari mietti, josko menisi ohi. No jokainen joka tuntee minut arvaa mitä sanoin…. Samalla kun Jari heitti vilkun päälle alkoi vilkkua myös taustapeilissä. Poliisi. Ou shit!

Paha paikka. Tuli mieleen kaikki TV-sarjat joissa kädet täytyy pitää ratin päällä, nousta autosta, nostaa kädet autoa vasten jalat harallaan uuuh…. No poliisi tuli ikkunalle ja pyysi papereita. Kerroimme ettei Suomessa ole sellaista sääntöä, että keltaisella sulkuviivalla ei saa ohittaa edellä ajavaa. Ja pari muuta mehevää tarinaa myös. Tarjosin hänelle myös ranskanpottuja jotka olimme ostaneet vähän aikaisemmin samalla, kun tankkasimme auton. Eipä maistunut pollarille pottu…. No pääsimme jatkamaan matkaa ja siis lopulta olimme perillä ja vietimme hauskan loman. Josta en kuitenkaan oikeasti muista mitään muuta kuin kommellusten täyttämän alkutaipaleen! (Olen käynyt Key Westissä monta kertaa, se tietysti vaikuttaa asiaan, muuten toki muistaisin varmasti paikkoja jne. Sen kyllä muistan, että vuokrasimme siellä fillarit ja teimme kivan pyöräretken)

Mutta matkan herkullisin juttu oli koko se yllätysten vyyhti, joka seurasi myrskyn aiheuttamasta ongelmasta. Koko reissu haasteineen oli hauska. Se oli seikkailu!

Meidän majapaikan kyltti Key Westissä kauan sitten

Meidän majapaikan kyltti Key Westissä kauan sitten

Toisen kerran meidät yllätti kaksi vastakkaista ukkosmyrskyä, kun olimme prätkällä Key Westissä. Lähdimme viime tipassa sieltä kohti Miamia juuri ennen kuin tiet suljettiin sateen vuoksi. Jouduimme ajamaan hullussa rankkasateessa koko päivän. Vettä tuli kaatamalla. Sateella siellä on aivan sairaan liukasta, koska kuumaan asvalttiin sulaa varmaan kumia ja kun alkaa sataa kadut ovat kuin saippuoidut. Se oli hurjaa menoa. Nahkaiset ajosaappaani kastuivat niin, että sain ne kuiviksi vasta Suomessa, vaikka olimme vielä viikon Miamissa. En valittanut – nautin seikkailusta!

Näitä tarinoita on kymmeniä. Aina sattuu ja tapahtuu, kun matkustaa. Mikään ei voi olla aivan varmaa. Se kannattaa muistaa ja ottaa iisisti, jos koneet myöhästyvät tai tapahtuu ylläreitä. Laukussa on hyvä kantaa ylimääräistä t-paitaa, hammasharjaa, kirjaa ja ennen kaikkea – hyvää mieltä. Tarinat ja seikkailut syntyvät yllätyksistä ja odottamattomista tapahtumista. Jos ottaa ne vastaan ilolla hetkiään ei mene hukkaan. Ja jos rikkinäistä konetta korjataan, voi olla todella onnellinen.

Jos sähköt ovat poikki, elämä on haastavaa, mutta ei se sitä ole loputtomasti kuitenkaan. Ja ehkäpä siihenkin voi suhtautua seikkailumielellä.

Seikkalut on parasta elämässä kuitenkin!

Suukkoja

Hanna

 

Joulu meni – ja huomenna on toinen!

Ihana joulu on takana. Ei ollut stressiä eikä kiirettä. Ehdittiin tavata koko oma perhe, sukulaisia ja ystäviä. Koti tuoksui joululle, kuuselle, glögille, piparkakuille, hyasinteille ja onnelle ylipäätään. Syötiin liikaa, ulkoiltiin ja luettiin kirjaa. Sanottiin kauniita asioita ja ilmassa lensivät jouluenkelit ja pikkusydämet. Ihania muistamisia läheltä ja kaukaa. Yllätyksiä ja halauksia.

Kuuntelin joulurauhan julistuksen radiosta ja ja sen myötä tajusin, että niin – ihan turhaa kantaa huolta nyt mistään. Olkoon työt ja harmit poissa päästäni muutaman päivän ajan. Kyllä ne ehtivät palata takaisin joulun jälkeenkin.

Tapanin päivänä jäin yksin kotiin, kun muut lähtivät harrastamaan. Tuli suru puseroon. Itse en voinut lähteä, koska oli asioita joita täytyi jo tehdä, arki alkoi hiipiä takaisin. Jotenkin hirveä pettymys, että joko se loppui? Eikä olisi voinut vielä hetken nauttia? Olla vaan. Valitin ystävälleni kurjuuttani (mkähän kohtaus se oikeasti oli? Ei mitään järkeä!) ja hän kutsui meidät illan suussa kylään. Oli ihanaa mennä! Heidän kotinsa oli kuin korurasia ja siinä istuimme valtavien glögimukien äärellä monta tuntia höpisemässä. Kotiin palatessa oli hyvät fiilikset ja mieli oli asettunut.

Aamulla heräsin kun muut vielä nukkuivat ja sytytin kaikki kynttilät ja kietouduin villashaaliin suureen nojatuoliin lukemaan. Ehdin lukea vain pienen tovin, mutta siitä tuli mieleen lapsuuden joulut. Kuinka erilaista onkaan olla lapsi tai nuori verrattuna äitiin! Lapsena en tehnyt jouluna mitään muuta kuin luin kirjoja ja söin suklaata. Kun tuli nälkä hiippailin keittiöön ja leikkasin Helena-siskoni leipomasta joululimpusta viipaleita, levitin päälle äidin tekemää vahvaa sinappia ja leikkasin päälle viipaleita joulukinkusta. Tietysti autoin äitiä, kun hän komensi, mutta aika lokoisaa se oli. Eihän sellainen aika voi mitenkään palata! Tuhat asiaa on joulumuorilla tehtävänään ja mielelläni teenkin. Mutta jotenkin kaipaisin vielä niitä muutamia hetkiä, jolloin en tee mitään. Täytyy pohtia kuinka se homma hoidetaan.

Mutta koska kuitenkin olen enemmän tekevää sorttia, niin olen sopinut tekeväni yhden jouluun liittyvän työn tiistaina. Ja se tarkoittaa sitä, että teen vielä yhden ihan täydellisen joulun HUOMENNA. En ole aivan varma onko se viisasta vai ei. Mutta kuten sanonta kuuluu: jos torvisoittokuntaan ryhtyy, on pakko puhaltaa! Nyt siis ryhdyn puuhaan, samalla kun teistä jo moni kippaa joulua ulos talosta minä suunnittelen ja toteutan vielä yhden joulun. Voin sanoa, että juuri näillä hetkillä alkaa joulustressiä saapua tämän tontun ihon alle… Mutta eipä mitään – nyt vaan leipomaan ja koristelemaan. Ehkä muistatte että isäni antoi minulle lisänimen Paljokas – onkohan se juuri tää juttu? Kaksi joulua vuodessa? 🙂

…huomasin muuten etten viettänyt joulua kännykkäni kanssa – eli ainottakaan joulukuvaa! Laitan tähän vanhan kuvan yhdestä joulusta Hollywoodissa – on niin crazy toi pinkki kuusi!

IMG_1087.JPG

 

Iloa iltaan!

Hanna