Taide kiistakapulana – loistavaa!

Olen aina ajatellut, että taiteen tarkoitus on viedä ajatukset pois arjesta, jonnekin kauas, muihin juttuihin. Että taideteos on kertomus, mutta tarinan luo jokainen taiteen kokija itse omista lähtökohdistaan. Taiteena voi minusta käsittää monenlaiset asiat, ei ainoastaan taiteilijoiden luomat teokset, vaan myös ihan omat sommitelmat vaikka Nizzasta tuoduista rantakivistä. Se onko taide hyvää vai huonoa on subjektiivinen käsite, vaikka usein monet ihmiset pitävät ja inhoavat samoja asioita.

Kiiltokuvamainen, helppo taide on nopeasti ammennettu tyhjiin, kun taas vähän rosoisempi ja vaikeasti lähestyttävä teos ruokkii ihmistä pidempään. Ja yhtenä päivänä ruma voikin muuttua kauniiksi ja kiehtovaksi tai hauskaksi. Näin minulle kävi Tommi Toijan pissaava poikaa esittävän bad bad boy –veistoksen kanssa. Inhosin pitkään, nyt ilahdun aina sen nähdessäni.

Lapsuuden kodissani oli monenlaista taidetta. Kahden taulun kuvat opin näkemään väärin. Toisessa nuotiolla istuvan espanjalaisen miehen hiha näytti nunnalta ja toisessa, Johannes Kastajan lannevaate näytti siltä, että miehen sisälmykset valuivat vyötäröltä ulos. Tuijottelin hypnoottisesti noita kuvia ja loin päässäni tarinoita siitä mitä tauluissa tapahtui. Ajatukset karkasivat rajattomiin maailmoihin, joissa saattoi tapahtua mitä vain.

Lastensairaala on saanut lahjoitusvaroja edellytyksenä, että niillä hankitaan sairaalaan taidetta. Ympäristön viihtyisyydellä ja taiteella on todettu olevan suora yhteys potilaiden paranemiseen. Miten upeaa onkaan, että sekin asia otetaan alusta asti huomioon uudessa sairaalassa.

12510479_10154064971571412_4559672039732139789_n

Sairaalaan on nyt hankittu Veikko Hirvimäen veistämä Kalajuttu-niminen teos, joka on jo saanut uuden lempinimen Kiiski. Lähes kaksimetrinen puuveistos on tarkoitus ripustaa lastensairaalan kahvilan kattoon. Ja ihmiset ovat raivoissaan. Hinta on hirveä, samoin veistos. Se on pelottava ja ainakin lasten mielestä varmasti aivan äärimmäisen pelottava. Toisaalta lapsikin osaisi tehdä samanlaisen. (Tangokunigas vuodelta 2000 oli energinen ja jopa kokeili omia taitojaan puisen kalankuvan veistämisessä. Siitäkin lopputuloksesta voidaan olla montaa mieltä, samoin kuin syystä miksi Antti Raiski sen teki.)

Kommentit veistoksesta ovat moninaiset. Ja juuri se on niin hienoa! Taide tekee tehtäväänsä. Puhuttaa, vie ajatukset kauas omista harmeista, viihdyttää ja kiihdyttää!

Mitä lapsiin tulee, niin takuulla ei kala pelota, jos kerran teoksen valmistaminen onnistuisi lapseltakin, ei se voi pelottaa. Ja jos Minionsit (Kätyrit) eivät pelota, ei pelota kalakaan. Sitä paitsi eikö muumit muka ole pelottavia? Ja hattivatit, entä Grimmin sadut?

Veistoksen 20.000 €:n hintaa pidetään hävyttömän korkeana. En tiedä kauanko suuren veistoksen tekemiseen on mennyt aikaa, enkä osaa arvioida muutenkaan taideteosten hintoja, mutta kannattaa muistaa, että ropoakaan ei ole rokotettu sairaalan lapsipotilaiden laitteista tai vastaavista. Rahat taiteeseen on saatu kahdelta säätiöltä Svenska Kulturfondenilta ja Stiftelsen Brita Maria Renlunds minneltä, taiteen hankkimista varten. Siis korvamerkittyä rahaa vain taiteeseen. Suuret kiitokset puolestani näille säätiöille. Toivon, että veistos puhuttaa pitkään vielä kun sitä pääsee kummastelemaan sairaalan katossa!

 

Hanna

 

 

Päivän kaktus sottaisille naisille

Voi vessat mä vaan sanon! Eilen etsittiin ravintolaa Benalmadenan vanhasta kaupungista ja löydettiin ravintola jonka nimi oli hauska ”Sopranos” Ei heti arvattu, kuinka osuva oli mafiaperheen nimi.

En ehtinyt edes tilata ennen kuin menin vessaan. No alkoi naurattaa se kylttien ja ohjeistuksen määrä joka kahden neliön kokoiseen vessaan oli jouduttu laittamaan. Tuli ajatus, että eikö nyt aikuinen ihminen osaa näitä asioita ilman, että jokaisesta asiasta tarvitsee ripustaa huoneentaulu.

voisitko hei vetää  - ja kunnolla?

voisitko hei vetää – ja kunnolla?

et sit röökaa täällä!

et sit röökaa täällä!

Hei älä sit tunge sinne pönttöön mikä sinne ei kuulu! (ei tarttis kyl jättää niitä lattiallekaan...)

Hei älä sit tunge sinne pönttöön mikä sinne ei kuulu! (ei tarttis kyl jättää niitä lattiallekaan…)

Meillä on oikeus pyytää vessakäytöstä. Se on laki! Booom!

Meillä on oikeus pyytää vessakäytöstä. Se on laki! Booom!

 

Valot pois ja ovi kiinni että ihmiset saavat syödä ilman vessahajuja ja valoja!

Valot pois ja ovi kiinni että ihmiset saavat syödä ilman vessahajuja!

Kun menin takaisin pöytään niin sielläkin oli laminoitu kirjallinen tiedote. ”Vain käteisellä” Niin nappiin oli valittu ravintola nimi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Käteismaksusta ei dokumentteja jää…oliko se ravintola vai pesula?

 

Ja hei sori - vain käteinen kelpaa. Kuitti? Mikä kuitti?

Ja hei sori – vain käteinen kelpaa. Kuitti? Mikä kuitti?

Sopranos - Benalmadenan mafia!

Sopranos – Benalmadenan mafia!

Häivyimme sieltä, mutta vessan kyltit nauratti vielä.

Toisaalta, en tiedä mikä määrä kylttejä yleisissä vessoissa tulisi olla, että ihmiset osaisivat käyttäytyä niissä kuten kotonaan. Tai mistä minä tiedän heittelevätkö ihmiset kotonaankin vessapaperit lattialle, jättävät vetämättä vessan, pissaavatko pöntön reunoille, eivätkä käytä roskista millekään, mitä nyt voitte kuvitella. Ehkäpä se on heistä viihtyisää?

Yleisessä vessassa käyminen on minulle aina pieni haaste. En nimittäin kehtaa tulla ulos sotkuvessasta siivoamatta sitä ensin, koska jokuhan voi luulla, että käytetyt vessapaperit ja muu moska on jäänyt lattialle minulta. Eli siis otan paperia käteeni ja nostelen kaikki roskat niille kuuluville sijolleen ennen kuin lähden pesemään käsiäni.

Tilanne ei juuri parane lavuaareillakaan. Taso lainehtii vettä. Laukkua ei voi laskea mihinkään, joten puristan sen polvieni väliin ja kävelen pihtipolviankkakävelyä pyyheautomaatille. Tai paperitelineelle, jota ympäröi joka puolella lattiaa lojuvat käsipaperit, sekä käyttämättömät että käytetyt. Olen nähnyt elämässäni yhden kerran, että joku kuivaa jälkensä naistenhuoneen lavuaareilla käsien pesun jälkeen. Se tapahtui vastikään Kölnissä huonekalumessuilla ja kysymyksessä oli parikymppinen tyttö. Olin pyörtyä.

 

Sitä mietin mikä ihmisiä vaivaa silloin kun kukaan ei näe.

Hanna

Minä en kuole eläissäni!

Päätoimittaja Marja Aarnipuro kysyy kuinka me keski-ikäiset pääsisimme ulos huolikuplasta, jossa elämme. Hän vertaa meitä ja parikymppisiä huolettomia nuoria, jotka näkevät tulevaisuuden avoimena hauskana asiana. Keski-ikäisten hän toteaa huolestuvan monista asioista ja toteaa, että enimmäkseen meitä ahdistaa.

Olen huomannut saman ja siksi en niin kovin hyvin viihdy ikäisteni ihmisten seurassa. Niin paljon narinaa ja huoliin käpertymistä. Ja kiihtymistä asioista. Ja hirveän vähän naurua. Juhlissakin puhutaan usein hankaluuksista ja vaivoista. Se tympii minua.

Olimme lauantaina mieheni kanssa vieraina 27-vuotaan ystävämme synttäreillä. Olin joukon vanhin, yli kaksi kertaa sankarin ikäinen. Muut vieraatkin olivat korkeintaan kolmekymppisiä. Minulla oli NIIN HAUSKAA! Neljä tuntia naurua. Hauskoja juttuja matkoista, kouluajoista ja kaikesta maan ja taivaan välillä ja järjetöntä läpän heittoa.

Äitini asuu palvelutalossa. Hän täyttää kohta 90-vuotta. Joskus istun hänen kanssaan talon ruokalassa syömässä ja jotenkin minua ahdistaa ne kaikki vanhukset. Ei niin, etten arvostaisi heitä, vaan se näky on jotenkin luonnoton. 100 vanhaa ihmistä syömässä. Ei siinä ole mitään järkeä.

Iän mukana näyttää katoavan leikkimieli ja uteliaisuus. Ei heittäydytä vaan kangistutaan kaavoihin odottamaan kuolemaa. Aletaan käyttäytyä aikuismaisesti, joka usein tarkoittaa teennäisyyttä. Luullaan että niin täytyy tehdä, että on ylipäätään uskottava. Lakataan nauramasta tyhmille vitseille eikä enää tanssita samalla kuin tiskataan. Ei ajeta fillaria ilman käsiä, kiivetä puuhun tai pelleillä toisten kustannuksella. Lakataan käyttämästä minihameita.

Erästä TV-sarjaa tehdessäni minua vanhempi ohjaaja komensi minua rauhoittumaan. Olemaan vakavissani. Olin kuolla nauruun! Miksi ihmeessä minun olisi täytynyt olla vakavissani? Toki sitten kun kamera käy on käyttäydyttävä ohjelmatyypin mukaisesti, mutta kyllä töissä enimmäkseen on parasta olla hauskaa.

Narinan aiheita löytyy kaikkialta ja huolia. Luulisi että tähän ikään ehtineet ovat jo tajunneet elämän perusasian – ei tähän kuole! Niin kuin mummini sanoi: minä en kuole elläissäni! Mummi heitti läppää! Hän piti kuntoaan yllä kävelemällä ja säännöllisesti askelet veivät myös Alkoon ostamaan kaksi pulloa kapernettiä (Cabernet Sauvignon – punaviiniä) jota hän joi iltaisin pienen lasillisen yhdessä naapurin rouvan kanssa.

Huolikuplasta on helppoa tulla pois. Päättää vain taas alkaa elää ja viettää paljon aikaa kreisien ihmisten kanssa. On yhdessä nuorten kanssa ja heittäytyy. Päästää irti rajoista ja alkaa pitää rajattoman hauskaa. Kaikki hoituu. Tar det lungt bara! Vi klarar oss!

Hanna