Mikä avuksi kun kohtaa häirintää?

Korkean tason virkamies kotiutettiin epäasiallisen käytöksen tähden. Huonoa käytöstä on jatkunut vuosikaudet ja se on ollut yleisesti tiedossa, silti mitään ei olla tehty. Tiedättekö mitä? Nämä tällaiset tyypit kuvottavat minua.

Teininä kaveripiirini kuului poika, jolla oli todella rasvaiset jutut. Hän tervehti aina kysymällä onko torttu kostea. Se oksetti, hävetti, inhotti eikä minulla ollut mitään sanoja joilla olisin voinut vastata siihen. Pelkäsin aina etukäteen, koska näkisin hänet, koska tiesin että samaa lokaa olevan tulossa tulisi hänen suustaan ulos joka tapauksessa. Ja niin tulikin.

Myöhemmin, kun olin jo aikuinen jouduin työssäni kohtaamaan usein erään erittäin menestyneen miehen, jolla oli samat tavat. Toisin kuin tämä nyt virastaan kotiin kutsuttu suurlähettiläs, hän piti näppinsä erossa, mutta suusta tuli ulos sitäkin enemmän. Kaikki tiesivät sen, kaikki kuulivat sen, kukaan ei voinut tehdä asialle yhtään mitään.

Herra kommentoi mm. ihmisten ulkonäköä aivan suoraan ja hyvin vastenmielisellä tavalla, kuten: ”olet lihonut ja rintasi ovat kasvaneet” tai hän saattoi kysyä suorasukaisia kysymyksiä seksielämästä tai aivan mitä tahansa. Hänestä näki, kuinka hän nautti siitä hämmennyksestä, jonka sai aikaan puheillaan. Normaali ihminen tyrmistyy moisesta käytöksestä. Sairas ihminen nauttii aikaansaannoksestaan. Kuvottavaa pienen ja jollain tavoin vammautuneen ihmisen vallankäyttöä.

Tällaisista tilanteista tekee ikäviä se, että tyrmistys vie sanat suusta. Jos tällaiset toimijat ovat millään tavalla kohdettaan ylempänä hierarkiassa, heille ei voi juuri sanoa mitään. Katseellaan voi ilmaista ajatuksensa siitä mitä puhujasta ajattelee. ”Olet säälittävä rääpäle”. Sanotut sanat jäävät leijumaan ilmaan ja pilaavat sen ja esimerkiksi liikeneuvottelu alkaa ällöttävällä tavalla. Kaikkein mieluiten kääntyisin ja poistuisin paikalta koskaan palaamatta. Siihen en pystynyt liikesuhteen takia.

Huomasin, että joidenkin naisten tapa käsitellä tätä asiaa oli olla kaveri hänen kanssaan ja nauraa niille jutuille. Tuskin ne oikeasti ketään naurattavat. Se on tapa pärjätä, selviytyä siitä tilanteesta jotenkin kuivin jaloin.

Miehellä oli (ja on varmaan edelleen) laaja ystäväpiiri, en tiedä kuinka hän käyttäytyy yhteisissä tilaisuuksissa ja illanistujaisissa. Ehkä hänen ystävänsä pitävät alati ruokottomuuksia suustaan sylkevästä ja sillä huomiota keräävästä ihmisestä.

Fyysisen väkivallan varalta järjestetään kaikenlaisia itsepuolustuskursseja, voisiko joku verbaaliakrobaatti kirjoittaa sadan vastauksen kirjan, jolla pärjäisi näitä likakaivoja tavatessaan? Opettelisin lauseita ulkoa samaan tapaan kuin hätänumeron. On nimittäin pakko myöntää, etten edes sitten myöhemmin kotona ole koskaan keksinyt mitään nerokasta vastausta, jolla olisin saanut huoneen ilman puhdistettua.

 

Ohjekirjaa odotellessa

Hanna

 

Pelko – hankala vankila. Musiikki – ihmeiden tekijä

Puhuin ystäväni kanssa tänään lounaalla pelosta. Jaoimme yhteisen kokemuksen korkean paikan kammosta ja se on haitannut meidän kummankin laskettelua.

En aikanaan uskonut koskaan oppivani laskemaan alas lumisia rinteitä ilman hirvittävää, lamaannuttavaa kauhun tunnetta. Aloitin harjoittelun nelikymppisenä, koska oli pakko. Opettajani, minua vanhempi, oikea konkarilaskija Matti sanoi minulle, että vielä nauttisin maisemista ja vauhdin tunteesta viilettäessäni alas rinteitä. Sanoin hänelle, että hän on hullu. Itkin ja hikoilin, taistelin pelkoni kanssa ja yritin. En oikein tajua miksi edes teen sellaisia asioita. Eikö sitä voisi vaan antaa olla ja istua rinneravintolassa tai hiihtää murtsikaa? Joka tapauksessa siinä kävi niin, että opin. Laskin kaikenlaisia rinteitä Suomessa ja maailmalla vauhdilla ja nautin sekä vauhdista että maisemista.

Parhaita hetkiä rinteissä oli aamut. Koska herään aikaisin ja olen kovin energinen, olin usein ensimmäisenä rinteessä, joka oli vielä täysin koskematon. Rinnekoneen jälkiä halkoivat vain minun suksieni jäljet. Ja tiedättekö mitä tein kun laskin alas? Lauloin pääni sisällä. Kovaa. Täysiä. Suuria lauluja. Unohdin kaiken muun, matkustin muihin maailmoihin ja olin totaalisesti irti arjesta. Ja hassua kyllä, koin äsken kauppareissulla saman tunteen, vaikka kävelin terveyskengät tukevasti maassa vain ostamaan kaksi litraa maitoa ja paketin näkkileipää.

Käyn yleensä kaupassa autolla, mutta nyt päätin kävellä, koska ostettavaa oli niin vähän, että niiden kantaminen kotiin, ei olisi ongelma. Otin puhelimeni mukaan, laitoin musiikin soimaan siitä ja työnsin napit korviini. Ja mikä olikaan musiikki joka tulvahti korviini!? A Whole New World, Disneyn piirretystä elokuvasta Alladin. Se on minusta yksi huikeimpia Disneyn piirrettyjä. Suomenkieliseksi dubbatussa versiossa lampun henkeä näytteli Vesa-Matti Loiri ja teki aivan mielettömän herkullisen roolityön. (Disney valitsi 1990-luvulla suomenkielisen dubbauksen maailman parhaaksi Aladdin-dubbaukseksi, ja suomenkielisen Hengen ääninäyttelijä Vesa-Matti Loiri sai erityismaininnan ”ainutlaatuisen omaperäisestä” roolisuorituksestaan. Wikipedia)

Mutta tuo laulu! Siinä Alladin ja prinsessa Jasmine lentävät ilmojen halki taikamatolla. Rakastan sitä tunnelmaa, joka siinä lennossa on. Olen aina haaveillut näkeväni maapallon avaruudesta tai ainakin lentäväni tähtitaivaalla tähtien joukossa niin, että tuuli tuntuu kasvoilla ja koko maailman seikkailut ja maisemat aukeavat edessäni. Kun kuuntelen tuota laulua lennän. Lennän monissa muissakin kappaleissa. Tärkeää on, että artisti pistää itsestään likoon kaiken ja ääntä tulee ja sitä tulee paljon!

Koomistahan tässä kaikessa on se, mikä alussa kävi ilmi – pelkään korkeita paikkoja. En edes ainoastaan pelkää, vaan koen lamaannuttavaa, hirvittävää kauhua. Miten koskaan ikinä voisin lentää matolla tai millään muullakaan avaruudessa? Siis niin, että tunnen ilman kasvoillani ja hiukseni lentävät tuulessa! Se olisi totta vie kuin unta – hirvittävintä painajaista ikinä!

Olen ehdottomasti ulkoilmaihminen. Siinä on varmasi yksi syy, miksi rakastan moottoripyörällä ajoa. Umpikypärä on kauhistus, sillä haluan tuntea tuulen kasvoillani. Ja tiedättekö mitä teen kun ajan? Laulan! Tietysti. Suuria lauluja. Se vapauden tunne, mikä ajaessa on sukua laskettelulle. Ja taikamatolla lentämiselle. Mutta kaikkein hilpeintä on se, että saan saman tunteen, kun kävelen terveyskengissä maitokauppaan. Siinä tallustin pitkin Espoolaista kävelytietä ohi koulun ja päiväkodin ja parin pysäkin, eikä kukaan tiennyt että oikeasti lensin tähtien joukossa ja koin suuria tunteita.

Tässä huristelen Harrikalla Havaijilla. Se oli ihanaa – toisella puolella oli meri ja toisella kohosivat vihreät vuoret!

Iloa päivään ystävät!

Hanna

 

 

 

 

Sellaista sattuu

Tein tänään ensimmäisen kerran elämässäni kuperkeikan. Tein monta. Kaikki eivät menneet suoraan mutta jokunen meni. Kokeilin edellisen kerran 50-vuotta sitten. Silloin tuli verta nenästä. Nyt ei tullut. Että aina voi oppia uutta, vaikka pelkäsin sitä paljon. Pelkään myös päällä seisomisen opettelua todella paljon. Opettelen silti, vaikka opin hitaasti. Kukaan ei voi tietää kuinka vaikeaa se on minulle. Se vaikeus on syvällä pääni sisällä oleva vankila.

Hain tänään sakon poliisiasemalta. Sen suuruus oli pieni. Tulin hyvälle tuulelle. Huusin salissa jippii, kun sain sen. Virkailija oli mukava ja kaunis ja sekin ilahdutti.

Sain tänään isosti kiittävää palautetta asiakkaalta, mikä oli ihanaa. Olin pinnistänyt paljon onnistuakseni, mutta olin epävarma onnistuniko. Oli nastaa saada tietää että maaiin meni!

Kirjoitin yhden jutun tosi tarkasti. Siinä oli kuitenkin kolme virhettä, vaikka juttu oli vain muutaman lauseen mittainen. Teki mieli heittää tietokone, puhelin ja täysi maitotölkki seinään.

Annoin tänään tilinumeroni ystävälle, että hän voi maksaa minulle yhden lentolipun hinnan. Vahingossa tilinumero oli jonkun aivan muun, ei hajuakaan kenen. En myöskään tiedä miksi olin tallentanut sen puhelimeeni. Tilinumero oli vieläpä eri pankkiin, kuin missä oma tilini on. Siitä syntyi hitollinen härdelli. Onneksi omassa pankissani on ihminen, joka on hoitanut asioitani siellä 20-vuotta. Homma hoitunee. Ainakin se etenee. En tiedä saanko koskaan rahojani. Otti tässä vaiheessa niin paljon pattiin, että aloin itkeä. En nyyhkyttää vaan ulvoa holtittomasti.

Tein eilen päärynätortun. Siinä oli monta mutkaa matkassa, mutta lopputulos oli hyvä. Kuvasin tortun tänään blogiani varten. Kuvaukseen tarkoitettu torttupala putosi lautaslaatikkoon. Iso sotku. Torttu maistuu hyvälle, mutta siinä on niin paljon mantelijauhoja ja voita, että en voi itse syödä sitä.

Ajoin kuntosalilta kotiin ja kehä kolmosen liittymään tullessani erään auton kuljettaja teki kaiken voitavansa, etten pääsisi kehälle. Otti pattiin niin ettei veri kiertänyt. Ajoin iisisti enkä provosoitunut, mutta olisin halunnut heittää kattoluukusta ämpärillisen piimää hänen tuulilasiinsa ja huutaa että haista ….. senkin ….pää.

En osaa antaa tälle päivälle arvosanaa.

Hanna vaan

P.S. koska päädyin kirjoittamaan tämän, olen myöhässä. Mitähän kaikkea siitä seuraa?