Et viittis valehdella

Huomasin yhtenä päivänä olevani naiivi aasi. Olen kuvitellut, että ihmiset valehtelevat harvoin ja että pääasiassa normaalit ihmiset puhuvat totta. Se ei olekaan niin. Kun tajusin tämän vähän aikaa sitten, hajosin jotenkin kokonaan. Ajatukset pyörivät ympyrää ja olin tavattoman pettynyt. Valheet joita minulle ladeltiin aivan huoletta olivat pieniä, mutta kiistattomia. Valehtelija halusi tehdä minuun vaikutuksen olemalla piirun verran parempi. Petyin niin pahoin.

Aloin miettiä asioita, joita olin kuullut häneltä vuosien varrella ja pystyin pikku hiljaa poimimaan tarinan toisensa jälkeen, jotka ovat vuoren varmasti vain tuuleen lausuttuja sanoja, vailla totuuden häivääkään tai suuresti liioteltuja tarinoita.

Huomasin, että oikeastaan minulla oli aina ollut vähän vaikeaa olla hänen seurassaan ja tajusin että kysymys on aitoudesta. Olin vaistonnut teennäisyyden.

Mikä siinä aitoudessa on niin vaikeaa, kun kaikkein helpointa olisi vaan olla oma itsensä?

Se on niin metkaa, kun on seurassa ja kertoo itsestään tai elämästään jonkun harmin, saa yleensä ensinnäkin myötätuntoa ja toiseksi joukossa on aina joku joka kärsii samasta asiasta. Yhtäkkiä känsä jalassa, punkki pepussa, lasten kihomadot, omat pukamat, rahavaikeudet tai masennus ei olekaan maailman suurin, hävettävin ja erikoisin asia, vaan ympärilläsi on yksi tai useampia, joilla on aivan sama huoli. Kaikki me olemme samanlaisia. Eikä kukaan täällä taivalla huolia ja epäonnistumisia vailla.

Kun olen näitä pohtinut, silmiin on sattunut useita lehtijuttuja, jotka jotenkin ovat osuneet tähän samaan asiaan. Yhdessä Vesa Vierikko kertoo, kuinka eräänä jouluna rahat olivat niin loppu, että joulupöytään sai ostettua vain oluet vanhemmille, mehun lapselle ja kolme viipaletta kinkkua. Lapsi ei tykännyt kinkusta ja vanhemmat miettivät kumpi saa sen ylimääräisen viipaleen.

Yhdessä jutussa kerrottiin, kuinka jutun päähenkilö on aina totuttu näkemään iloisena ja hymyilevänä, mutta hänellä onkin ollut surua ja huolta kannettavanaan. Ja lopuksi tänään luin kuinka maailman tähti Bruce Springsteen on kärsinyt masennuksesta lähes koko elämänsä.

Hupaisaa on, että olen ollut kaikissa noissa tilanteissa sattumalta itsekin! Rahaton jouluna, kun konkurssin uhatessa joulukuun palkkaa ei voitu maksaa ja lapset olivat ihan pieniä. Isäni kuolemaa seuraavana päivänä hymyilin koko päivän erään lehden kuvauksissa ja olen sairastanut masennuksen – en onneksi niin pitkää kuin Springsteen.

Toisaalla oli juttu julkisuuden henkilöstä, jota tutut ja ystävät tuskin jutusta tuntevat, niin maalailtua totuutta henkilö on itsestään toimittajalle tarjoillut. Tarvitaan siis median lukutaitoa. Jos jutussa kaikki kiiltää, rosoa voi lisätä saman mokoman ja aletaan olla lähellä totuutta.

Päivän selvää on että sympatiat ja ihailu menee heille, jotka kertovat aidosti elämästään, joka on sellaista kuin ihmisten elämä on. Vaihtelevaa. Kun jättää rosot kertomatta, kertoo samalla itsestään rivien välissä paljon.

Julkisuus on oma lukunsa, mutta kun ollaan ystäviä, olisi hienoa olla mieluummin luottamuksen kuin valheen arvoinen. Harmittaa.

Harmittaa sinisilmäisyytenikin, kun minulle kertoo, minä uskon. Vaikka toisaalta, luultavasti elämä on hauskempaa niin. Epäluulo on nihkeää.

Hanna

Päivän kaktus – hemmetin hedelmät!

Mua sitten risoo, kun kaupasta ei saa kypsiä hedelmiä. Persikat, nektariinit, päärynät, avocadot, luumut, aprikoosit – raakoja kaikki tyynni!

Avocadoja saa syöntikypsinä, mikä useimmiten tarkoittaa ylikypsiä. Jos onnistuu löytämään kaupasta täydellisen avocadon, voi lähteä saman tien lottoamaan, sillä on Fortunan suosiossa. Tummat luumut ovat yleensä kypsiä, keltaiset ani harvoin. Päärynöillä voi pommittaa ikkunoita rikki, sillä ovat aina kivikovia. Entäpä persikat ja nektariinit! Pahimmat kaikista. Eivät ole ikinä kypsiä ja jos ostat silti saat jotain mitä en voi käsittää: Päältä kauniita, mutta kovia ja sisältä mätiä tai oudosti ruskeapilkullisia. Niitä en saata hedelmiksi kutsua. Roskiin pamahtelevat aina, kun erehdyn ostamaan. Sama tapahtuu kun koettaa kypsyttää niitä kotona. Se ei tahadu. Tapahtuu pinnalta ryppyisiä, sisältä kovia, mutta silti mätiä persikan irvikuvia.

Persikka on ehkä maailman ihanin hedelmä. Makea, niin mehukas, ettei sitä voi syödä kuin lavuaarin yläpuolelle kumartuneena, kun mehu valuu pitkin leukaa ja käsivarsia. Kuori lähtee sormin vetämällä.

Ymmärrän että hedelmät ovat herkkiä, eivätkä ne kestä esimerkiksi kaatamista laatikoista toisiin, ihmissormien ahnaita puristeluja, eivätkä kassahenkilön vallatonta viskausta pitkin hihnaa tai oleskelua kotimatkalla muovikassissa kahden maitotölkin välissä. Mutta tiedättekö mitä? Kuresaaressa Saarenmaalla on monta valtavaa markettia, joissa hedelmät myydään aina kypsinä. Notta joku tässä nyt mättää ja se saa ärsyyntymään. Hedelmätiskiä piisaa jättimäisissä marketeissa kymmeniä metrejä, ellei peräti toista sataa – olisi se hienoa, jos sieltä voisi ostaa jotain kypsää, muttei ylikypsää.

expensive-rotten-peaches

Taiteesta aggressioihin – matkani tänään

Tänään oli yksi vaikuttavimmista tiedotustilaisuuksista joissa olen ollut pitkään aikaan. Ateneumin taidemuseo on saanut lahjoituksena mittavan taidekokoelman kajaanilaiselta 79-vuotiaalta Tuomo Sepolta, joka on ranskan ja englannin kielen lehtori. Hän on omistanut koko elämänsä taiteen keräämiselle ja kokoelmaan kuuluu lähes 2000 työtä. Tialsuudessa hän istuu Ateneum-salin lavalla ja kertoo elämäntyöstään. Olisin halunnut kuunnella hänen kertomuksiaan koko päivän.

Kuvassa taiteen kerääjä Tuomo Seppo ja Mikko koira Kuva: Hannu Pakarinen Kansallisgalleria

Kuvassa taiteen kerääjä Tuomo Seppo ja Mikko koira
Kuva: Hannu Pakarinen Kansallisgalleria

Tuomo Seppo osti ensimmäisen työnsä 11-vuotiaana piirustuksen opettajaltaan ja 15-vuotiaana hän hankki Tuulikki Pietilän grafiikan lehtiä, jotka hän maksoi kukkakapan juoksupoikana tienaamillaan palkkioilla.

Hän halusi tuntea taiteilijat, joiden töitä hän osti, että hän ymmärtäisi paremmin ja täydemmin miksi työt olivat sellaisia kuin olivat. Kertomukset siitä kuinka hän ystävystyi mm. Ina Collianderin kanssa ja pesi Tapani Raittilan ikkunoita ja ”tonki” tämän kokoelmia vapaasti toivat kokonaan uudenlaisen tunteen taiteen keräämiseen ja taiteilijoihin ja sitä kautta kokoelmaan. Kuinka suuri on keräilijän rakkaus ja intohimo taiteeseen, että välillä jättää syömisenkin vähemmälle, että saa ostettua haluamansa työn.

Hän kertoi olevansa kiinnostunut erityisesti luonnoksista enemmänkin kuin lopullisista valmiista töistä, sillä luonnokset ovat rouheampia kuin valmis maalaus ja se kertoo enemmän.

Oli niin hienoa kuunnella häntä. Taiteen kerääjää, joka ei ole osakesijoittaja, joka sijoittaa taiteeseen. Hän on ihminen, joka rakastaa kuvia. Myös hänen kaunis nöyryytensä taiteilijoita kohtaan oli jotenkin erityistä ja silti huumoria riitti hänen valloittavissa tarinoissaan. Kuuntelin tarinoita silmät vuoronperään sekä liikutuksen että naurun kyynelissä.

14446502_10201890635144178_1261115697_o-2

”Tuomo Sepon kokoelma avaa ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen 1900-luvun taiteen historiaan. Valinnat Seppo on tehnyt herkästi ja samalla hyvin tarkasti. Kokonaisuus kertoo harvinaisen vaikuttavalla tavalla taiteen katsomisesta ja kokemisesta sekä taiteilijoiden ja keräilijän elämänmittaisesta matkasta”, kertoo museonjohtaja Susanna Pettersson. En olisi ymmärtänyt tätä tiedotteesta lainaamani tekstiä, ellen olisi nähnyt Tuomo Seppoa ja kuullut hänen tarinoitaan. Taiteen kokeminen on mielestäni se avainsana. Näyttely ”Valo muuttaa kaiken – Tuomo Sepon kokoelma” on Ateneumissa 28.2.-16.4.2017 Siihen on siis vielä aikaa.

Kun lähdin pois Ateneumista olin niin täynnä tämän herkän, hauskan ja viisaan vanhan miehen lataamaa tunnetta, etten oikein tiennyt mihin mennä. Seisoin kauan Ateneumin juhlavassa aulassa kunnes astuin ulos keskustan ihmisvilinään. Kävelin aseman taakse, jossa lohduton kynttilämeri ja kukat kertoivat järkyttävää tarinaa ihmisten aggressioista ja suvaitsemattomuudesta. Miten kaukana nuo kaksi maailmaa ovatkaan toisistaan. Kaupunki tuntui muutenkin kovin vihamieliseltä. Kaikki liikenteessä liikkuvat ovat vihaisia ja kiireisiä. Aggressiot leijuvat sakeana pilvenä kaikkialla samoin kuin itsekkyys ja itsekeskeisyys. Oma napa on niin tärkeä, että tavat ja tunteet unohtuvat. Kun kaksi treeniasuihin pukeutunutta, nuorta sporttista ihmistä ajaa keskelle jalkakäytävää, keikkien tielle kalliin autonsa ja kipittävät postiin kädessään 20grammaa painava kirjekuori, voin oikeasti hiukan huonosti. Kotona eduskunnan kyselytunti tulee televisiosta ja aiheena on vanhusten huollosta vähennettävät rahat. Hoitajia joudutaan vähentäämään, vaikka jo nyt silläkin saralla aggressiot ja kiire ovat arkitodellisuutta.

14424112_10201890663904897_406749958_o-1

Katsokaa ihmiset kauneutta, siinä piilee paljon voimaa. Ei tarvitse olla taiteen tuntija, kauneus on voitelua sielulle ja mielelle ja se rauhoittaa. Ja rauhaa tämä tämä maailma kaipaa globaalisti ja kaikkihan lähtee sinusta ja minusta.

Hanna