On aika puhdistaa joitain asioita elämässä

Hanna_matkustaa.1

Lentokentällä lähdössä kohti kotia. Olalla uusi laukku, joka liittyy tarinaan.

Viime viikko vierähti siis Espanjassa, pitikin poikin Aurinkorannikkoa. Oli ihana matka, jonka piti olla työtä ja jumppaa ja kas kummaa siitä tulikin hupia ja hauskaa. Sain myös vähän tukkapöllyä ja se huvittaa kyllä.

Sattumalta kävi niin, että laitettuani Instagramiin kuvan aamukahvipaikastani sain äkkiä viestin puhelimeeni – Oletko täällä? Viestin lähetti vanha ystäväni, joka oli samalla seudulla. No tietenkin tapasimme ja niinhän siinä kävi, että vietimme yhdessä monta upeaa hetkeä.

Tuntuu, että elän jonkinlaista muutoksen aikaa. Tuntuu että oma kehitys ihmisenä tapahtuu sykäyksittäin ja jossain vaiheessa uusia ovia ajatuksille avaavat joko toiset ihmiset tai yllättävät tapahtumat.

On tilanteita, jossa ihmisen on pakko muuttua. Tapahtuu jotain, joka repii perustuksia. Se on raakaa ja voimakasta ja tekee kipeää. Mutta kun tyrskyt tasoittuvat, kaikki on paremmin kuin ennen tai on ainakin oppinut jotain tärkeää elämästä.

Hidas muutos on toisenlaista. Teen niin paljon, että kaikki asiat elämässäni tuntuvat tapahtuvan enemmän ryöppyinä ja räjähdyksinä, kuin hitaasti kypsyen.

Hidas muutos pelottaa enemmän. Kun jotain tapahtuu kertarysäyksellä, se on otettava vastaan, kuten se tulee. Kun muuttuu hitaasti, on tieten tahtoen avattava ovia, joiden taakse ei välttämättä halua katsoa, vaikka jollain tasolla tietää, mitä siellä on. Avaaminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä. Mutta samallahan se on tietysti lempeää – otat vain sellaisen palan vastaan, jonka pystyt sillä hetkellä pureskelemaan. Raotat ovea vähitllen.

Asioiden oivaltaminen ei ole tietenkään pelottavaa ja ylipäätään rakastan muutoksia. Toimet ovat pelottavia. Ne askeleet, jotka oivallusten kautta on otettava. Kun näen ja ymmärrän mitkä asiat vaativat korjausta, ja sitten tulee se hetki, jolloin joko otat sen askeleen tai jämähdät paikallesi, kivi edelleenkin kengässäsi.

Vaikeinta askeleen ottaminen on silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ystäviä tai ihmisiä joita olet luullut ystäviksi. On hankalaa sanoa ikäviä ja vaikeita asioita suoraan. Ei se kaikille sitä ole, mutta minulle se on oppimisen paikka. Haluan olla kiva. Kivat tyypit eivät sano, että kuule, noin ei voi tehdä, et kuulu minun joukkueeseeni. Sori. Ei ole terveellistä olla väärällä tavalla kiva.

Tuntuu niin hienolta, kun saa puhua ihmisen kanssa, joka ehkä aluksi tietämättään potkii auki minun suljettuja oviani. Olen aina uskonut siihen, että asioilla ja kohtaamisilla on tarkoitus. Usein luulen määrääväni itse askeleeni ja myöhemmin huomaankin, että jaaha – niin minua vietiin kuin pässiä narussa. Nyt juuri tuntuu siltä. Kahden ihmisen kanssa vietetyt hauskat hetket ovat kuin lautasella ojennettu ateria. Ole hyvä, pureskele tämä ja tiskaa sitten lautanen. On aika puhdistaa jotain asioita elämässä.

Mutta koska elämä on pääsääntöisesti hauskaa hupia, niin tässä syvällisten asioiden rinnalla kulki myös varsin kevyt ja hauska juttu. Näkyvä muutos.

En pidä käsilukuista. Käsilaukut ovat aina tiellä. En pidä näkyvistä logoista, enkä laukku-brassailusta. Kuljen mieluiten niin, että kädessäni on lompakko ja puhelin, avaimet ja rillit ovat taskussa. Matkoilla kuljetan mukanani myös pientä kameraa ja jotain muita pieniä juttuja. Laukku on siis pakollinen. Marimekon Cash & Carry –laukku on ollut mainio. Sinne menee kivasti myös passi ja laukku on mielestäni huomaamaton. Laukku kätkee sisäänsä lompakkoni, joka on pehmeää kulunutta nahkaa. Sinne  mahtuvat kaikki kortit ja kuukauden käteiskuitit.

Uusi ystäväni - saa nähdä tuleeko ystävyydestä pitkäikäinen. Laukku onlaatukamaa, mutta muuttuvatko piintyneet tapani?

Uusi ystäväni – saa nähdä tuleeko ystävyydestä pitkäikäinen. Laukku onlaatukamaa, mutta muuttuvatko piintyneet tapani?

Vanha ja uusi. Kuva kaunistaa vanhaa ja tylsistyttää uutta.

Vanha ja uusi. Kuva kaunistaa vanhaa ja tylsistyttää uutta.

Ystäväni avasi paitsi muutoksen tuulet päässäni, myös laukkukaupan oven ja pakotti minut ostamaan käsilaukun ja uuden salonkikelpoisen lompakon. Kulunut ei ollutkaan charmikas… Diggailen uuden lompakon ”väärän” väristä tupsua. Se on ministatement – teen mitä huvittaa. Olen nyt pakotettu ostamaan myös toisen käsilaukun, joka on astetta rennompi ja sopii paksun toppatakin kanssa. Laukkukaupan oven avaus on vain aavistuksen vähemmän piinaava ajatus, kuin tuon toisen oven avaaminen. Sen jonka takana on pari mörköä.

 

Onnen päivää!

Hanna

 

Patikkaretki Andalusiassa

Kuvat: Riitta Sourander

Mahtavat on maisemat ylhäällä ja ilma on puhdasta ja raikasta.

Mahtavat on maisemat ylhäällä ja ilma on puhdasta ja raikasta.

On onni, että kävelyä on alettu kovaan ääneen arvostaa liikuntamuotona, koska se on helppoa, sitä voi harrastaa missä vaan (myös ostoskeskuksissa ja kauppakaduilla) se ei yleensä satu eikä tarvitse olla mitään ihmeellisiä välineitä. Itselleni siitä on vielä se ilo, että tykkään kävellä. Voin kävellä erittäin kovaa vauhtia, reipasta vauhtia ja melko reipasta vauhtia, mutta maleksiminen ei oikein maistu, siitä tulee jalat kipeiksi. Kävelyssä voi olla mukana sauvat, tykkään niistä ja osaan siis myös käyttää niitä. (Niin, kaikki eivät osaa. Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta kyllähän mun tekis mieli perustaa sauvakävelykoulu…Kun niiden sauvojen oikeanlaisesta käytöstä saa niin paljon irti. Että jospa se ojennus siellä takana tulis mukaan siihen työntöön, niin a vot! Se olis niin hyvä homma.)

Fuengirola vuorilta nähtynä

Kuinka ihmeellisen kaunis on maailma! Kumpuileva maasto, kylät , taivas ja meri.

En tykkää kävellä jonnekin ja takaisin, jos voin valita, että kävelen lenkin. Poikkeuksen tekevät rantakävelyt ja kävelyt muuten upeissa maisemissa, kuten vuorilla.

Fuengirolassa käydessäni tapasin siellä ihanan ystäväni Riitta Souranderin, joka on myös kova kävelemään. Nimeomaan patikoimaan luonnossa ja nauttimaan luonnonkauneudesta ja kaikesta siitä hyvästä mitä luonnolla on annetavanaan. Niinpä lähdimme yhdessä ylös Mijakseen patikoimaan Sierra de Mijaksen rinteille. Riitta on valokuvaaja ja ilokseni hän otti kameran mukaan, sain siis keekoilla kameralle vähintäänkin jylhissä maisemissa. Ja ne maisemat olivat kyllä ihan huippua! Minullahan ei tietenkään ole ainuttakaan kuvaa Riitasta…Hiukan noloa, mutta siinä mielessä kiva asia, että ammattilaisen kuvien rinnalla omat kuvani näyttävät vähintäänkin vaatimattomilta.

Mijakseen pääsee Fuengirolasta bussilla, mutta me saimme autokyydin ylös. Vuorella on turisteille merkittyjä reittejä ja karttoja saa turistipisteistä, mutta me emme niitä tarvinneet, sillä paikka oli Riitalle tuttu. Minulla oli siis yksityinen opas. Kävelimme 7,5 kilometrin reitin Ruta de la Crutz de la Misión puoleenväliin ja käännyimme samaa reittiä takaisin. Reitti alkaa Mijas Pueblon yläpuolelta näköalapaikalta. Polku on helppoa, kivistä tietä. Se on osittain vuoren reunaan kalliohyllylle kivettyä eikä vaadi mitään huippukuntoa.

Ensimmäinen etappi on karmeliittaluostari Ermita del Calvario, pieni ja soma valkoinen pyhättö, jota karmeliittamunkit ovat käyttäneet hiljentymispaikkanaan. Siitä jatkoimme matkaa ja pian olimme entisellä marmorikaivoiksella. Huikean valkoista kiveä. Itse asiassa koko Fuengirola on täynnä marmoria kaikissa mahdollisissa väreissä. Nyt kun se on todella trendikästä sisustuksien yksityiskohdissa, on hauskaa nähdä sitä erilaisissa vanhoissakin  hotelleissa joissa sitä on käytetty pilvin pimein. Marmoria on kaikkialla, lattiat ja seinät on päällystetty vihreällä, valkoisella, punaisella ja hiekanvärisellä marmorilla. Mutta eihän sen louhiminen kaunista jälkeä vuoriin tee. Mijaksessa louhinta lopetettiin 80-luvulla.

Ermita del Calvario

Ermita del Calvario

Marmoria ei louhita enää Sierra de Mijaksesta, mutta jäljet näkyvät haavana vuoren pinnassa. Kuvasta ei näe kuinka korkea leikkaus on.

Marmoria ei louhita enää Sierra de Mijaksesta, mutta jäljet näkyvät haavana vuoren pinnassa. Seison mittakeppinä kuvassa, muutoin ei kallioleikkauksen korkeutta ymmärtäisi.

Pala marmoria kämmenelläni.

Pala marmoria kämmenelläni.

Kiivetessä kivisiä polkuja ylös oli pakko välillä pysähtyä ja vain katsoa hiljaisuudessa, kuinka kaunis maailma on. Eikä siinä voi välttyä ajattelemasta sitä, kuinka dorkia me ihmiset olemme, juostessamme onnen perässä. Milloin puuttuu mitäkin: rahaa, tavaraa, aikaa ja niiden moninaisia variaatioita. Mitä enemmän haluamme, sitä enemmän kulutamme ja samalla vaurioitamme luontoa mikä antaisi niin valtavan paljon, jos vain ottaisimme sen vastaan ja hengittäisimme rauhassa sisään ja ulos.

Maailma väärinpäin. Nojaan vuorenseinämään ja katson ylös. Tai siis tein niin ja sanoin Riitalle, että näyttää makeelta ja Riitta tallensi näkymäni. Hauskaa!

Maailma väärinpäin. Nojaan vuorenseinämään ja katson ylös. Tai siis tein niin ja sanoin Riitalle, että näyttää makeelta ja Riitta tallensi näkymäni. Hauskaa!

Rosmariini kasvoi villinä suurina pensaina pitkin vuoren rinteitä. rakastan rosmariinia! Olisko se meren ruusu? Ros - ruusu marin - meri?

Rosmariini kasvoi villinä suurina pensaina pitkin vuoren rinteitä. rakastan rosmariinia! Olisko se meren ruusu? Ros – ruusu marin – meri?

Kaunis kaunis maailma!

Kaunis kaunis maailma!

Ystävän kanssa patikointi antaa paljon. Maisemien ja liikunnan lisäksi tulee puhuttua monenlaisia juttuja ja kuten todistettua on, liikkuessa ajatuskin juoksee paremmin. Tulee siis puhuttua asioita tuoreista näkökulmista. Patikointi on onnellista liikuntaa.

On tietysti upeaa kävellä pitkin rosoreunaista vuorenrinnettä Espanjassa, mutta yhtä hienoja elämyksiä on mahdollista kokea kotonakin. Olen tavannut etsiä lahjoja, kun kävelen kodin läheisyydessä omaa tuttua lenkkiäni. Tiedän jo missä kohdassa lenkkiäni voin odottaa endorfiini ryöpsähdystä, joka tuntuu ristiselässä ja tuo valtavan onnentunteen, mutta saan muitakin lahjoja. Outoon aikaan kukkivia kukkia, koiria, oudon värisiä oksia, hyönteisiä kaikenlaista kauneutta. Kun astun kotiin kävelylenkin jälkeen, voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Mutta ihan superia on tietysti kävellä erikoishienoissa maisemissa hyvän ystävän kanssa. Kiitos Riitta kuvista ja ihanasta retkestä!

Niin kauas kuin silmäin siintää!

Niin kauas kuin silmäin siintää!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille – kävelkää ihmiset!

Hanna

 

Aamiainen on päivän paras ateria – ja tärkein

Olin pukeutunut tietenkin (fashion) pyjamaan, kun puhuin aamuvarhaisella aamupalasta. Syön sen aina pyjamassa!

Olin pukeutunut tietenkin (fashion) pyjamaan, kun puhuin aamuvarhaisella aamupalasta. Syön sen aina pyjamassa! Fashion pyjama: Gustav/Dot’s

Olen aamuvirkku ja rakastan aamuja. Rakastan omaa aikaa, hiljaisuutta, auringon nousuja ja olen aamuisin täynnä energiaa. Saan paljon aikaan aamuvarhaisella ja teen silloin kaikkein vaikeimmat ja ikävimmät työni.

Viime viikolla olin puhumassa ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kanssa aamiaisen tärkeydestä. Lejoksen järjestämässä tilaisuudessa sain vahvistuksen sille, minkä olen itse omassa elämässäni huomannut: Kun syö aamupalan ja lounaan, eli aamupäiväpainotteisesti, ei ravaa iltaisin jääkaapilla.  Makustamon POP-UP aamiasbaari on auki Elisa Kulmassa vielä torsaina ja perjantaina 18.1-19.1. klo 7.30-9.45 Käy syömässä siellä ilmainen aamiainen ja kuuntelemassa luento. (Sadalla ensimmäiselle tarjolla tuorepuuro, smoothie, focaccia, suklainen suupala, Vitamin Well –juoma, kahvi, tee)

Luennoitsijoina torstaina klo 8.15 ja 9.15 valmentaja Kirsti Vaulamo, aiheena aamupalan, ravinnon ja liikunnan merkitys hyvinvointiin. Perjantaina 8.15 ruokakirjailija Prisca Leclerc opettaa valmistaman täydellistä granolaa ja klo 9.15 lääkäri Emilia Vuorisalmi opastaa, miten rakkaushormonit saa käyntiin heti aamiaisella. Lisätietoja saat täältä.

Kriselda Mustonen aamupalapöydän äärellä

Kriselda Mustonen aamupalapöydän äärellä

Yleisiöä oli runsaasti paikalla, vaikka oli aikainen aamu.

Yleisiöä oli runsaasti paikalla, vaikka oli aikainen aamu.

Pannupuuroa mun reseptillä ja päälle ihanaa cashewkermaa - nam

Pannupuuroa mun reseptillä ja päälle ihanaa cashewkermaa – nam

Aamuvallankumous_3

Omassa elämässäni osa aamiaisen ihanuudesta liittyy siihen tunnelmaan, jossa sen nautin. Hiljaisuus ja kiireettömyys – minulla on harvoin kiire aamulla, koska herään niin varhain. Enkä jätä aamiaista syömättä mistään hinnasta. Voin valmistaa aamiaisen myös koko perheelleni ja syödä sen vasta, kun kaikki ovat heränneet ja niin se usein onkin. Meillä yhteinen ateria on harvoin päivällinen, mutta aamiaisen syömme joka aamu yhdessä. Se on ihanaa. Päivää alkaa niin hyvin yhteisestä hetkestä.

Minun syömiseni historia on monen moinen ja kovin kirjava. Olen laihduttanut ja tuskaillut painoni kanssa aina. Sain sen huolen lahjaksi äidiltäni. Mutta vain kerran olen erehtynyt jojoilemaan painoni kanssa. Loukkasin tapaturmaisesti polveni, enkä voinut harrastaa pitkään aikaan liikuntaa ja lohduttelin itseäni ruualla. Sitten tuli se päivä, kun vedin ylleni yhden ihanan mekon kaapistani. Peilistä katsoi berliininmakkara nakin kuoressa. Laihdutin itseni nopeasti hiilarittomalla dieetillä. Se oli tosi helppoa ja todella nopeaa. Söin vain lihaa, kanaa tai kalaa ja kasviksia ja niitäkin vain joka toinen päivä. Loputtomastihan sellaista ei jaksa kukaan ja tietysti lihoin takaisin. Mahtavaa. Siinähän käy niin, että lihakset lähtevät laihduttaessa ja lihoessa vähäistenkin lihasten sijaan kroppaan liimaantuu roppakaupalla rasvaa.

Kun olin lihonut takaisin, tutustuin muutamien sattumusten kautta treenimuotoon nimeltä Fustra. Treeniohjelman lisäksi sain ruokaohjelman. Ohjaaja pyysi minua kirjoittamaan kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Aamiaisen lisäksi se sisälsi joka ikinen päivä jonkun herkkuleivonnaisen, monesti lounas jäi syömättä mutta illalla ruoka maistui.

Personal trainer sanoi, että syöt aivan liian vähän. Olin hämmentynyt ja vielä enemmän hämmennyin, kun sain uuden ruokaohjelman. Ensinnäkin siinä oli aamiainen, joka oli niin iso, että tehtyäni sen ensikerran, otin siitä kuvan, lähetin sen PT:lle ja kysyin, luuletko tosiaan, että kykenen syömään tämän kaiken? Vastaus oli simppelisti – kyllä.

Aamiainen sisälsi 2 dl kaurapuuroa marjojen kanssa, saman verran raejuustoa ja mansikoita, kaksi näkkäriä, joiden päällä oli kalkkunaa ja paprikaa. Lisäksi kupillinen kahvia ja vettä.

Se on ollut nyt perusaamiaiseni vuodesta 2013 enkä ole kyllästynyt. Voin olla teistä hullu ja ehkä olenkin, mutta energinen hullu (joka on ehkä vielä pahempaa!)

Puuronainekset, mutta ihan kuin piirasta söisi! Ei lisättyä sokeria, ei gluteenia, paljon kuitua.

Puuronainekset, mutta ihan kuin piirasta söisi! Ei lisättyä sokeria, ei gluteenia, paljon kuitua.

Mitä tämä aamiainen sitten sai aikaan?

Se ja säännöllinen ruokarytmi, joka tapauksessani tarkoittaa ruokailua 3-4 tunnin välein on vienyt makeanhimon kokonaan. En myöskään ravaa iltaisin jääkaapilla ja syö kaikkea minkä saan kiinni. Ruokavalioon kuuluu myös roppakaupalla herkullisia vihanneksia joka ikisellä aterialla. Mutta parasta on aamiainen. Välillä varioin sitä nykyään, mutta se sisältää yleensä samat ainekset, ainoastaan eri tavalla yhteen nivottuina, kuten pannupuurossa on tehty. Syön myös mielelläni kaurabanaanilettuja jugurtin ja marjojen kanssa. Pannupuuroon ihastui myös suloinen Kriselda, joka oli vieraana tilaisuudessa.

Kuinka aamupalan syöminen voisi onnistua niiltä, jotka vihaavat ajatustakin aamulla syömisestä? No minusta se menee niin, että alkaa ensin noudattaa säännöllistä ruokarytmiä. Sitten siinä vaan käy niin, että aamulla onkin yhtäkkiä nälkä. Aamiaista voi alkaa myös syödä pikkuhiljaa ja aloittaa vaikka laihalla smoothiella ja ottaa sen täyden aamiaisen mukaan töihin ja syödä sen siellä, kun on ensin kunnolla herännyt.

Pannupuuro_2

Monilla on aamuisin kiire. Silloin toimii ennakointi. Tee tuorepuuro valmiiksi jääkaappiin. Sen voi syödä, vaikka metrossa. Kaurahiutaleisiin sekoitetaan omenamehua, pähkinöitä, rusinoita ja raastettua omenaa ja sekaan vielä jugurttia – siinä se on. Tosi helppoa ja todella hyvää.

Hyviä huomenia kaikille

❤️

Hanna