Äkäiset ämmät ja miesvauvat

14997256_10202101456574582_308815614_n-1

Tää on niin huvittavaa, mutta välillä kun näen äkäisiä ämmiä kaupungilla tai luen naisten äkäisiä kirjoituksia Facebookissa minut valtaa suuri ja lämmin sisaruus ja rakkauden tunne. Tunnistan vibat, tekisi mieli mennä halaamaan ja sanomaan – mä ymmärrän sua. Koska se vaan on niin, että välillä hermoa kiristää niin, että melkein kuulee sen kireän soinnin toisen pääkopassa. Ääni on kuin vinguttaisi kuivaa liitua pitkin taulua. Otsassa on syvät rypyt – oikeat kanjonit.

Äkä nousee syvältä ja on vahvaa. Kun on itse hyvällä tuulella alkaa naurattaa, kun äkää näkee, kuulee tai lukee. Tiedättehän, kun naiselta pääsee äkäpultit yleisessä tilassa, vaikka jonossa. Tai nainen kiilaa jonossa määrätietoisesti sivuilleen vilkuilematta ja vähän tönii muita mennessään. Tai tuhahtaa jollekin, joka seisoo jotenkin (hänen mielestään) väärässä paikassa tai käyttäytyy väärin tai on vain yksinkertaisesti olemassa.

Eilen alkoi ihan hirveästi naurattaa yksi Facebook –päivitys josta paistoi vaihdevuosiäkäisyys kilometrien päähän. Mutta eihän sille voi nauraa! Se on VAKAVAA! Ja ahdistavaa. Ja totta. Ja annas olla jos siihen menisi jotain ilkkumaan. Sama kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Ja koska se on niin, kannattaa pitää mielessä, että vaihdevuosiäkäinen ihminen on syyntakeeton ja oikeasti tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta.

Ei ole helppoa eikä kivaa olla vihainen ja ärsyyntyä kaiken maailman turhista jutuista. Yleensä vielä käy niin, että jälkeenpäin miettii, että mitä tuli tehtyä, turhasta ja turhaan raivosin. Seuraavaksi onkin sitten äkäisyyden paikalla häpeä ja nolous. Ja sitten alkaa ottaa päähän. Seuraavaksi vähän itkettää ja sitten onkin aika pikkusen sääliä itseään. Siitä syntyy turhautunut itseinho ja palaaminen äkäisyyteen. Huono kierre.

Olen huomannut, että äkäisyyden syyn kyllä tunnistaa jos haluaa. Kun syynä on vaihdevuosiraivo, tarvitaan nopeutta napata äkä kiikkiin, ennen kuin se purkautuu ulos hallitsemattomasti. Siihen hyvä konsti on nauraa itselleen. Tai hengittää, hengittää ja hengittää. Ja ajatella – okei Hanna  – mä tiedän tän, anna olla. Joskus se onnistuu paremmin joskus huonommin. Mutta yleensä ei kannata ainakaan kirjoittaa mitään. Se kun jää ikävästi elämään siihen mihin tekstin on tällännyt.

Lensin eilen Malagaan. Takanani istui kolme aikuista miesvauvaa, ikä siinä neljäkympin tietämillä. Joivat, möykkäsivät ja olivat ääliömäisiä käytökseltään. Penkkiäni rytkytettiin ja potkittiin koko kuuden tunnin rupeama, jonka istuimme koneessa. Hillitsin, hengitin ja hillitsin. kerran sanoin että, oikeati hei, olkaa hijempaa isot ihmiset. Muuten purin hammasta. Kun olimme perillä, yksi näistä herroista oli rynnistämässä ylös kun seisoin täydellä koneen käytävällä. Siihen ei todellakaan enää mahtunut tämä karhun kokoinen turjake. Sanoin napaksti: istu alas nyt. Ja ole vaikka 20 sekunttia hiljaa. Syvä hiljaisuus ja kummastus levisi hänen kasvoilleen. Ei muuten lähtenyt yrittämään ylös. Ja oli ihan hiiren hiljaa.

Kun kuusi tuntia ensin hillitsee voi oikein hyvin päästää höyryt ulos harkitusti ja marssia sitten tiehensä Malagan aurinkoon helpotuksen hymy kasvoillaan.

Minusta naisten täytyisi rakastaa tosiaan aina, mutta eniten silloin, kun heillä on vauvoja tai vaihdevuodet. Se on hurjaa aikaa ja sisaruus on silloin kultaa!

Pus

Hanna

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *