Itken ja Fustraan

 Viikko toisensa perään hotellielämää on aika erikoista. Siis kun puhutaan työhotellielämästä eikä lomasta. Mulla aikataulut menee niin, että aamupäivät on vapaat ja maski alkaa puolen päivän tietämillä. Meidät on maskeerattu noin klo 14.00 ja sitten siirrytään kuvauspaikalle. Sieltä vapaudutaan kuuden seitsemän aikaan illalla. Sitten syömään ja nukkumaan.

IMG_9813

Fustra heniköohjaaja Merja Entonen ja mä M&M kuntotalossa Turussa 

Aamupäivät käytän muiden töiden tekemiseen. Nyt kirjoitan kirjaa, teen tiedotteita, kirjoitan näitä blogeja ja sen sellaista. Sen lisäksi koetan saada jokaiseen päivään jotain ihan muuta touhua.

Turussa parasta tekemistä ovat olleet Merja Entosen minulle vetämät fustratreenit. Kyllähän sitä voi itsenäisestikin treenata ja täytyykin aina välillä, mutta ohjaajan vetämät treenit ovat kuitenkin aina parasta monestakin syystä. Ensinnäkin tulee tehtyä kunnon treeni. Minä ainakin olen taipuvainen joko keksimään kokonaan muuta puuhaa kuin treenaaminen, jos sovittua aikaa ei ole kalenterissa, tai sitten vähän fuskaamaan treenissä.

IMG_9833

Tämä on Fustra-ohjaajien käsityksen mukaan aurinkotuoli… no eipä paljon aurinko paista, mutta lihakset tärisee kyllä ihan kiitettävästi, kun tossa puolitosta minuuttia vähintään ”lepäilee”. Keppi ei tue, se on tuossa hetken, että saadaan oikea asento – aivan suora selkä ja pää sen jatkeena.

IMG_9834

Tässä Merja koettaa onko lavat ja yläselkä tiukkoina ja lihastyö siellä missä pitääkin.

Toinen asia on turvallisuus. Kun treenaa ohjaajan kanssa ei tee kropalle haittaa ja vahingoita sitä. Tämä on erityisen tärkeää, jos on jotain vikoja tai muuta erityisesti huomioitavaa esimerkiksi selässä tai polvissa. Tai jos on vasta-alkaja. Monastihan ihmiset saavat kuntokärpäsen pureman jotenkin yhtäkkiä ajatuksena pistää kroppa kerralla kuntoon. Ensin ei tehdä mitään ja sitten aletaan huhkia niin että tyrät rytkyy. Äkkiä onkin joku paikka hajalla ja siihen jää treenaaminen. (TV:n kaikki läskinpoltto-ohjelmat ovat minusta aivan järkyttäviä juuri tämän takia. Ennen liikkumattomat, vahvasti ylipainoiset ihmiset, laitetaan aivan käsittämättömään rääkkiin. Voiko se olla oikeasti ok ja terveellistä?)

IMG_9837 IMG_9829

Vatsaa rutistellaan, lasketaan neljään alas- ja neljään ylös mennessä ja hengitetään. Hartiat tiukasti kiinni lattiassa, niska rentona ja sairas rutistus vatsassa, niin kova kuin ikinä pystyy! Jesss!

Oli aika jännää mennä treenaamaan uuden ohjaajan kanssa täällä, kun olen treenannut jo kaksi ja puoli vuotta saman tyypin kanssa. (Tyyppi on Juho Lahti, josta on myös tullut hyvä ystäväni. Paitsi treeneissä. Siellä hän ei ole ystävä, vaan piiskuri, kannustaja, ohjaaja, auktoriteetti ja mikä pahinta THE BOSS!) Merja osoittautui erittäin ammattitaitoiseksi ja varmaksi ohjaajaksi ja lisäksi oli hauskaa treenata välillä naisen ohjaamana. Se on erilaista. Vaikea selittää miten, mutta ehkä siinä on jotain sisaruutta. Tietysti Merjan persoona vaikuttaa asiaan, hän on niin ihana. Lisäksi on superia kuunnella hänen puhettaan, koska rakastan murteita ja hän puhuu niin kaunista Turkua.

Treeniin tuli uusia oivalluksia samoin siihen, kuinka ottaa opit mukaan arkeen, sillä siitähän tässä on kysmys, että kuinka sitä kroppaa päivittäin käyttää. Mulla on nyt menossa vasemman pakaran metsästys. Sain myös lisää vinkkejä kuinka tehdä yksi vatsaliike tehokaammin. Mutta niin siinä kävi, että itkuksi se homma sitten lopulta kuitenkin meni.

En tiedä mikä ihmeellinen mentaalilataus mulla on päässä, kun teen leveää kyykkyä, mutta tänään se painui erityisen syvälle ja paino pysyi molemmilla jaloilla tasaisesti ja onnen kyyneleet virtasi taas kyykätessä. Koetin katsella vaan pitkin seiniä, ettei Merja huomaisi mitään ja taisin onnistuakin. Jotain hän siinä sitten kyseli, että missä tuntui jne, mutta en viitsinyt alkaa parkua ääneen ja parahtaa että ’jossain pirun syvällä mun alitajunnassa se eniten tuntuu’. En tajua sitä juttua, mutta juuri tuo kyykky on oikea itkunappula. Jotenkin nolointa on se että se koskettaa syvältä. Liikuttaa. En tajua, onko se se, että pystyn sen nyt tekemään ehkä? Sillä kun aloitin Fustran kykenin kyykkäämään noin viisi senttiä ja värisin kauhusta ja pelosta. (Niile jotka eivät tiedä, se siis johtui neljä vuotta sitten tapahtuneesta tapaturmassta jossa polvestani lähti pala) Ja kuinka sitkeästi Juho silloin kyykyttikään mua! Ja piti kättä polvessa kiinni, ettei se pääse venkoiemaan minne sattuu. Olen kyllä niin kiitollinen tästä kaikesta ettei sanat riitä.

Jännää on kyllä sekin, kuinka aina voi parantaa suoritusta. Kyllä melko pihalla taas olin, kun Merja sanoi, että kuule pidä kädet kevyinä, selkä tiukkana, vatsa tiukkana, jalat kevyinä ja sit vaan teet….. Joo samalla sitten se tunne että ikäänkin katkaisisit ton kepin…Millä hitolla mä pidän kädet kevyinä ja jalat kevyinä, kun olen tiukkana kuin jousi ja joka lihasta on yhtä aikaa käytettävä johonkin?  Kyllä mä ajattelin, että hulluja ne on joka sorkka! Mutta niin rakkaita hulluja ja taitavia. Kiitos – parhaat on ne päivät jotka treenillä alkaa. Amen.

Hanna

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *