Itkupilli treenaa

Kun aloitin Fustra-treenit 2013 kevättalvella katosin ensimmäisen tunnin jälkeen kuntosalin vessaan itkemään. Harmitti, koska tuntui etten osaa mitään. Yhtään mitään. Enkä tietysti osannutkaan paljoa, piti harjoitella ja se oli haastavaa ihmiselle, joka halusi aikanaan oppia nopeasti ajamaan hitaasti moottoripyörällä. (Hitaasti ajaminen on vaikeaa, nopeasti ajaminen helppoa) Kaverit sanoivat silloin, että vain ajamalla oppii. Sekin kävi hermoon – olisin halunnut osata heti.

Siinä toiseksi tärkeimmät välineet. Tärkein on oma kroppa - niin ja pää!

Siinä toiseksi tärkeimmät välineet. Tärkein on oma kroppa – niin ja pää!

Fustran kanssa on ollut vähän sama meininki. Aluksi ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka sen näennäisesti yksinkertaiset liikkeet ovat ylipäätään mahdollisia suorittaa täydellisesti. Silloin ohjaajani Juho Lahti sanoi, että et sinä pystykään. ”Tulen aina löytämään niistä korjattavaa”. Kaksi ja puoli vuotta on nyt kulunut ja matka on ollut hyvin opettavainen ja onnellinen. Edelleen itken silloin tällöin treeneissä. Yleensä syy on joku tunnekuohu onnistumisesta. Juho ei enää välitä siitä pätkääkään, mikä vähän naurattaa mua. (Aluksi hän tietenkin välitti ja oli silmät pyöreänä että mitä tapahtuu… mutta ohjaajakin oppii! Tuntee tunteellisen oppilaansa!) Mutta siis se tunne, kun tekee takareiden ojennuksia jalat jumppapallon päällä ja se on vaan ihanaa suloista tuskaa, on niin hieno. Hei mä pystyn tähän. Alkutilanne kun oli se, että en jaksanut tehdä niitä montaakaan ja nekin jotka tein, menivät vähän sinnepäin. Olin vino ja heikko, en hallinnut lihaksiani enkä kroppaani. Syitä siihen oli monia, mutta suurin oli parin vuoden tauko liikunnassa polvivamman takia.

Tänään itkin taas treenissä. Monta kertaa. Juho ei edelleenkään välittänyt siitä mitään, enkä minäkään. Annoin vesien valua silmistä ja treenasin vaan. Itkin onnesta. Fustraan on tullut kolmostaso ja harjoittelemme kokonaan uusia liikkeitä. En osaa niitä. Mutta teen ja harjoittelen. En turhaudu. Nautin. Olen utelias. Korjaan virheitä ja näen jopa välillä itse missä menee pieleen.

Juho Lahti ja mä ensimmäisen kolmostason Fustratunnin jälkeen. Olin ihan hapessa!

Juho Lahti ja mä ensimmäisen kolmostason Fustratunnin jälkeen. Olin ihan hapessa!

Olen niin niin niin onnellinen tästä kaikesta. Siitä, että voin kävellä, siitä ettei ole kipuja niskassa, hartioissa, selässä, päässä, käsivarsissa! Kyllä niitä on ollutkin. Aivan hullua, kuinka paljon Buranaa on tullut aiemmin syötyä. Ei voi olla hyvä asia. Siinä se purkki auton hanskalokerossa aina oli. Ja siis kuitenkin olen aina liikkunut. Juossut, sauvakävellyt, treenannut punttisalilla sekä yksin että treenarin kanssa, käynyt Body pumpissa, Body Combatissa, Joogassa tehnyt intervallitreeniä kuntofillarilla ja ties mitä.

On niin makoisaa huomata se kehitys mikä on tapahtunut päässä. En vastusta enää ja ajattele kuinka selviän treenistä, ajattelen kuinka teen parhaani ja saan eniten irti. Ajatelkaa nyt – ojentajapunnerrus yhdistettynä kulmasoutuun puntin kera – se on mun onni. Hahahah!

Niin hienot fiilikset tänään. Voi itku! Kiitos!

Hanna

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *