Kaksi asiaa joita et voi tehdä nopeasti hyvin

Mä olen aika nopea. Teen paljon ja saan paljon aikaiseksikin. Ainakin yleensä. Olen niin optimistinen, että uskon kaiken käyvän nopeasti ja että ehdin mitä vain. Se pitää ihmisen kiireisenä ja tietysti siinä saa aikaan vaikka mitä. Pidän siitä. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka eivät onnistu nopeasti hyvin, vaikka tahtoa olisi kuinka paljon. Sen olen oppinut kokemuksen kautta. Toinen on laihduttaminen ja toinen on sairaudesta toipuminen.

Niin kauan kuin muistan, on lanseerattu dieettejä, jotka antavat hoikkuuden autuuden nopeasti. Olen kokeillut kahta. Kaalisoppadieettiä jossa syödään vain tomaattimurskaan keitettyä kaalikeittoa kymmenen päivää. Ja Dukan –diettiä, jonka periaate on syödä joka toinen päivä pelkää proteiinia ja joka toinen päivä proteiinia ja kasviksia.

Kummatkin dieetit ovat hyvin nopeita. Paino putoaa salamavauhtia. Ja samaa vauhtia katoavat lihakset. Kuta kauemmin jaksaa dieettiä noudattaa, sitä nopeammin alkaa muistuttaa kuivan kesän oravaa. Ja sitten tulee se hetki, kun ei jaksa enää syödä vain pihviä ja porkkanaa. Eivätkä kilot silloin hiivi takaisin. Ne ryntäävät takaisin. Ja palanneet kilot eivät ole lihasmassaa. Ne ovat rasvaa ja sitä tulee yleensä kaksin verroin enemmän kuin lähti. Sitä on jojoilu painon pudotuksessa. Hei hei lihakset ja tervetuloa rasva. Siinä välissä on pieni hetki jolloin saattaa viivähtää ihannepainossaan epäterveellisellä tavalla.

Näin toimivat kaikki dieetit, joissa ei syödä terveellisesti normaalia ruokaa. Ja se vain on niin. Vaikka kuinka toivoisi muuta, jotain helpompaa tapaa ja oikotietä. Sillä nämä dieetithän ovat helppoja, ne etenevät kuin juna tunnelissa. Kun dieetin aloittaa, siinä on helppoa pysyä.

Aina tulee kuitenkin paluu arkeen ja jos sillä omalla arjen tavallaan on ollut ylipainoinen, sitä on jälleen kun palaa omiin tapoihinsa. Siksi on tehtävä elämän muutos. Ja se on hidasta. Myös laihtuminen on silloin hidasta, mutta helpommin lopullista ja pysyvää. Se vaatii sitoutumista ja uusien pysyvien tapojen opettelua. Poppakonstia ei ole.

Parantuminen sitten. Sairastin suusyövän 12 vuotta sitten. (Aika rientää!) Tein silloin T.i.l.a. –ohjelmaa, juonsin tapahtumia ja kävin pitämässä luentoja. Tein töitä leikkaukseen asti, joka sattui juuri sopivasti ohjelman kuvausten joulutauolle. Päätin parantua nopeasti ja niin myös tein. En joutunut ottamaan rankkoja säde-tai solunsalpaajahoitoja. Selvisin siinä mielessä todella vähällä.

Heti kun aukko suussani oli umpeutunut olin juontamassa tilaisuuksia. Lääkärini varoitti minua. Sain kuulla, että leikkaus on kova juttu keholle ja mielelle. Minua kehotettiin olemaan rauhassa ja antamaan itselleni lepoa ja rauhaa. En uskonut.

Luulen, että syy hinkuuni palata töihin oli helpotus siitä, että selvisin hengissä. Periksi ei anneta –fiilis. Selvisin siitä! Olen voittaja! Kaikki on hyvin! Tavallaan pieni paniikki ja todistamisen tarve. Vähän sama juttu mikä tapahtuu, kun kaatuu yksin kävelleessään liukkaalla kadulla. Nouset äkkiä ylös ja jatkat matkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka sattuu tolkuttomasti.

Sitten koitti se päivä, kun seisoin ikkunan ääressä kotona paniikissa. En muista muuta kuin sen, kuinka soitin lääkärilleni ja itkin puhelimessa niin, etten saanut oikein puhuttua. Olin aivan poikki. Lääkäri tiesi heti mistä oli kysymys. Hän kysyi muistanko, kuinka hän varoitti tästä ja kehotti minua lepäämään ja olemaan rauhassa. Otin uuden pätkän sairauslomaa, peruin keikkoja ja tietysti toivuin. Ja opin.

Kovat jutut tarvitsevat aikaa. Syöpä ja muutkin isot sairaudet ja leikkaukset vaativat lepoa. Kuten myös ihan tavalliset flunssat.

Arjessa voi olla ihan kone, jos siitä nauttii. Oikeissa paikoissa kannattaa olla hidas ja opetella sekin taito. Ei se ole heikkoutta. Se on viisautta.

 

Voikaa hyvin ystävät

Hanna

 

 

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *