Kamala Suvivirsi – sori

IMG_9183

Ihmettelin aina, mikä siinä suvivirressä ihmisiä itkettää. Kun lapset vielä olivat kouluissaan (kuopus kirjoitti viime keväänä) heidän kevätjuhlissaan ahdistavinta oli Suvivirsi.  Muut pyyhkivät silmäkulmiaan liikuttuneina ja  minä mietin kuinka kovaa kehtaan laulaa. (Laulaminen on nastaa ja perhe komentaa aina olemaan hiljaa, kun aloitan tai alkavat puhua päälle – mikä on mielestäni erityisen törkeää! Oli mulla laulussa kymppi, joten ei se ihan hirveetä VOI olla)

Kerran ystävättäreni taas hehkutti, kuinka kohta pääsee päättäjäisiin Suvivirren tahtiin nyyhkimään ja rupesin oikein tosissani miettimään, että mikä juttu tää oikein on. Miksi ahdistaa? Miksi ei itketä eikä herkistä lainkaan. Ei tarvinnut pitkään miettiä. Päivän selvä asia.

Silloin, kun minä vielä olin koulussa, siellä annettiin ehtoja, jotka piti suorittaa. Siellä myös jätettiin luokalle, jos asia niin vaati. Siihen aikaan eräs toinenkin asia oli erilailla. Sellaista asiaa kuin sanasokeus, lukihäiriö tai dysleksia ei tunnettu. Tunnettiin tyhmiä oppilaita. Minä olin yksi tyhmistä. En oppinut nopeasti kirjoittamaan. Kielten oppiminen oli erittäin työlästä ja ulkoa oppinen niin suuren tuskan takana, että neljännen luokan matematiikan kirja aukesi aina samasta kohdasta, kertotauluista, koska olin itkenyt sivut likomäriksi, niin että ne olivat aivan kupruilla ja turvonneet.

Kummivanhempani Liisa ja Totti auttoivat minua kouluasioissa. Totti-sedän äidinkieli oli ruotsi ja hän hoiti sen ja matematiikan. (Sanalliset tehtävät olivat aivan tuskaa, osasin ratkaista ne, mutta en tiennyt miten sen tein.) Liisan kanssa luettiin englantia ja Suomen kielioppia. Mutta välillä en jaksanut silti. Hulluttelin ja pidin hauskaa koulussa. Ja väsyin taisteluun. Sain ehdot jokaisena keväänä, paitsi niinä kahtena joina jäin luokalleni. Ehdot olivat siunaus. Kun lukihäiriöinen keskittyy yhteen asiaan kuukauden ja kaikkea toistetaan, toistetaan ja toistetaan, niin kyllä oppi menee päähän. Mutta häpeällistähän se oli. Ja tylsää, muut loikkivat kesälaitumilla, minä olin milloin missäkin tunkkaisilla ehtolaiskursseilla. Sillä tunkkaisia ne olivat. Kaikki. Huh huh. Vanha Kulosaarelaisrouva opetti yhtenä kesänä ruotsia kammotavassa tunkkaisessa huvilassa, jossa oli enemmän hämähäkin seittejä, kuin amerikkalaisissa Halloween juhlissa.

Ymmärrätte varmaan, miksi Suvivirsi sai aikaan ahdistusta eikä virtaavia liikutuksen kyyneleitä. En koskaan tiennyt kuinka kävi, ehdot ja muut olivat aina yllätys. Suvivirren kuuntelin pelosta ja ahdistuksesta jäykkänä.

Loppu hyvin kaikki hyvin – kirjoitin ylioppilaaksi ja yleisarvosanana oli magna cum laude approbatur. Kun kuulin, että pääsin läpi seisoin Mariankadulla Kruunuhaassa ja huusin suoraa huutoa niin kovaa kuin jaksoin. Se oli ilon ja onnen päivä!

IMG_9182

Lakkiaisissa rehtorimme Matti Karstikko kätteli kaikki tuoreet ylioppilaat, mutta minut hän kaappasi jättimäiseen karhunsyleilyynsä ja sanoi: ja Sumarin Hanna, kuka olisi ikinä uskonut! Gaudeamus igiturin lauloin onnellisena, kuten edelleenkin. Kun juhlimme luokkatovereitteni kanssa läpi yön, vannoin etten opiskele enää koskaan. En ikinä enää mene kouluun.

En enää ahdistu Suvivirrestä, siinä on kauniit sanat. Mutta en itkekään. En itkenyt myöskään yhdenkään lapseni lakkiaisissa, se on syöpynyt mieleeni suuren ilon, ei liikutuksen päivänä.

Hienoa koulujen päättäjäispäivää ihan kaikille. Koulu loppuu ja elämä alkaa!

Hanna

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *