Kipeä suhde

Kun treenaa pitkään saman valmentajan kanssa se on vähän sama kuin mikä tahansa pitkä suhde. On pidettävä kehityskeskusteluja aina välillä. Työelämässä mun kehityskeskustelut on helppoja koska, kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ei tule jälkeenpäin sanomista. Mutta Fustra-valmentajani, Juho Lahden kanssa kehityskeskustelut ovat erilaisia. (En mä kyllä oikeasti tiedä, voiko niitä sanoa kehityskeskusteluiksi, koska en eläessäni ole sellaista kokenut missään työpaikassa. Yksityisyrittäjän ja freelancerin etuja/haittoja)

No joka tapauksessa vähän aikaa sitten sain treeneissä Juholta palautetta. Pitkän saarnan. Kuuntelin sitä vaitonaisena ja koin lievää (suurta) itseinhoa. Aiheena oli vikinä, valitus ja luovuttaminen. Eli en tee treeneissä kaikkeani. Koko keskustelu alkoi treenin alussa, kun lämmittelin crosstrainerilla.

Olin ollut edellisenä aamuna tosi aikaisin, jo ennen kuutta, vähän vajaa tunnin lenkillä. En voi juosta, mutta yleensä minulla on kävelysauvat ja pistelen menemään aika vauhtia. Nyt en ollut ottanut sauvoja, koska tiellä on niin paljon hiekkaa, että ne liukuvat jos niiden kärjissä on kumitutit. Jos taas sauvoja käyttää ilman tutteja niin kolina on sietämätön. Lenkki oli ihana, mähän olen ulkoilmaihminen. Kuitenkin parisataa metriä ennen kotiovea, tuli tunne että hitto, kun en ottanut niitä sauvoja, lenkki jäi vähän helpoksi. Ei tullut hiki. Seuraava ajatus oli sitten se, mistä olemme Juhon kanssa monta kertaa puhuneet: Olis syytä olla tyytyväinen siihen mitä tekee ja nauttia, eikä aina ajatella että pitäisi olla parempi. Tätä dilemmaa lähdin sitten Juholle kertomaan siinä lämmitellessäni ja kas mitä hän vastasi: ”Niin, toi on sama täällä meidän Fustra-treeneissä. Sä et anna kaikkeasi. Lopetat vähän kuin kesken ja sitten tunnin jälkeen harmittelet että olis pitänyt puristaa enemmän. Tätähän mä olen nyt kolme vuotta yrittänyt sulle saada menemään perille. Välillä onnistuu välillä ei ollenkaan.” Menin sanattomaksi. En viitsinyt kertoa, että hei tää oli nyt se juttu, että joskus vois olla tyytyväinen tekemisiinsä…

Treenattiin siinä sitten se tunti. Ei mennyt hirveän hyvin, mutta ei se noista puheista johtunut, olin tosi väsynyt monesta syystä. Tunnin lopuksi Juho piti sitten oikein kunnon esitelmän asiasta. Sitä oli aika inhottavaa kuunnella, koska olihan hän aivan oikeassa. Samalla oli metka tunne, että olen ihan oikea valmennettava enkä vain harrasta jotain.

Fustratessa jokainen liike tehdään todella tarkasti. Jos vaikka ajatellaan ojentapunnerrusta taljassa, niin sehän on aivan helppoa kun heiluttelee käsiään ylös alas. Mutta annas olla, kun teet sen just eikä melkein! Puristat lapoja yhteen ja alas, pidät rinnan rottingilla hartiat takana ja käsivarret aivan kiinni vartalossa ja kyynärpäät juuri oikeassa kohdassa etkä päästä taljaa ylös vaan pistät vastaan hulluna. Etkä tietenkään päästä käsiä ihan ylös, vaan juuri kun helpotus on tulossa, painat ne hitaasti ja tarkasti takaisin alas. Ja alhaalla nipistät vielä viimeisen puristuksen. Samalla vatsa on aivan piukkana ja muistat hengittää oikein ja hei! Myös pidät sen alavatsan piukkana ihan koko ajan! Ja samoin pallean. Ja muista pitää lantio oikeassa asennossa! Etkä muuten sitten luovuta saatikka valita. Voi perse mä sanon. Jo ton kirjoittaminen saa hengästymään.

Tässä sitä mennään! Kuva on vanha, kun ei me ehditä kuvata - me treenataan!

Tässä sitä mennään! Kuva on vanha, kun ei me ehditä kuvata – me treenataan!

Mähän olen laiska, mukavuudenhaluinen, kauneutta rakastava herkkusuu. Mieluiten makaisin hämärässä huoneessa kuumakivihieronnassa ja söisin sen jälkeen mehevää suklaakakkua panhuilumusiikin soidessa. (Okei, panhuilumusa on hirveää!)

Samalla, kun pikkutarkka treenaaminen on todella raskasta, se on myös ihan hirveän kivaa, koska se on niin kiinnostavaa. Vähän kuin leipominen. Pikkutarkkaa mutta jotenkin luovaa ja tuloksena syntyy ihania asioita. (Takuulla hulluin vertaus ikinä!)

Olen aina pitänyt siitä, että liikunnassa teen kaiken juuri niin kuin kuuluu. Mutta sinne mukavuusalueen ulkopuolelle meno on ollut elinikäinen haaste. Yksinkertaisissa liikkeissä, joissa on vähemmän muuttujia, se on minulle ok ja nautin siitä, mutta näissä joissa on miljoona asiaa vahdittavana, mun tekee mieli heittää pyyhe kehään juuri kun alkaa kipu ja kehitys. Ja Juho vihaa sitä.

Okei – vihaan sitä itsekin. Mutta autzzzz. Se niin sattuu!

Fustra on tarkkaa. Henkilökohtainen valmentaja varmistaa huolellisesti, että liikkeet tehdään juuri oikeilla lihaksilla ja turvallisesti.

Fustra on tarkkaa. Henkilökohtainen valmentaja varmistaa huolellisesti, että liikkeet tehdään juuri oikeilla lihaksilla ja turvallisesti.

Kuinka sitten saisi tehtyä kunnolla? Haastettua itsensä? Nostettua sitä kivunsietokynnystä? En tiedä mutta Juhon pitkän ja polveilevan puheen otin tietysti talteen, mietin sitä ja päätin taas kerran yrittää parhaani. Ja ehkäpä nyt on mennyt paremmin. Olen päättänyt taas kerran puristaa minkä jaksan. En ole inahtanutkaan ajatuksistani Juholle. Me vaan treenataan.

Eilen oli taas aamulla treenit ja jokainen liike tehtiin inhottavaan kipeään loppuun saakka. Ähkin ja voihkin ja pusersin ja koetin olla vinkumatta.

Touhujamme seurasi vanhahako herra, joka myös aina saapui minun jälkeeni tekemään saamaa liikettä jota olin juuri tehnyt. Ja toki varsin rehvakkaasti. Vihdoin treenin lopussa hän uskaltautui kysymään, olinko ollut tiistaina telkkarissa. Äh, on niin mukavaa, kun ihmiset tulevat juttelemaan, mutta ei kiitos kesken treenin. Se on niin yksityinen asia. Tai oikeastaan juttelu on ok, mutta tuijottaminen on kauheaa, varsinkin silloin kun ähkii raudan kimpussa.

Koko kroppa oli aivan hyytelöä, kun lähdin kotiin. Silti vähän mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin. Vaikka luultavasti treeni meni hyvin. Oli tyhjä olo sen jälkeen. Kun tulin kotiin tein vielä sarjan aktiivisia venytyksiä.

Mutta voittajaolo on juuri nyt. Lihakset on todella k-i-p-e-ä-t ja se on niin ihanaa. Kunpa saisin tämän olon pari kertaa viikossa. Tiedän että se on itsestäni kiinni – ja juuri siinä se vaikeus onkin. Täytyy pitää mielessä tämä ilo (kipu), kun perjantaina taas rääkätään tätä kroppaa!

Suuret kiitokset maailman parhaalle treenarille ja ystävälle. Kiitos Juho, että jaksat olla tiukka. Kolme vuotta on pitkä aika jaksaa. Älä päästä helpolla jatkossakaan. (Ei o pelkoa kyllä – tiedän!)

 

Hanna

P.S. Vaikka taaksepäin on turhaa katsoa, niin jotenkin nyppii jokainen lepsu treeniliike nyt, jonka ikinä olen tehnyt. Ei mun elämä ainakaan missään järkevässä tasapainossa ole! Hahahah!

Kommentit
  1. 1

    Pirjo sanoo

    Kiitos Hanna taas hienosta ja puhuttelevasta jutusta. Menen taas huomenna treenaamaan personal trainerin kanssa ja lupaan antaa kaikkeni!

    • 1.1

      hannasumari sanoo

      Hip hei kiitos viestistä <3 niin me vaan treenataan ja pysytään terveinä ja jaksetaan! Booom!
      Hyvä me!
      Hanna

  2. 2

    Petra sanoo

    Loistava kirjoitus ja tismalleen samoja ajatuksia! Sen lisäksi, että olen ihanan karmeasti epämukavuusalueella, haastavaa on olla myös kokoajan se kehittymisen ja arvioinnin The Kohde. On niin paljas olo. Mutta silti edistyminen, ylittäminen, saavuttaminen ovat huippujuttuja. Ja nää äijät todella osaavat hommansa!

    • 2.1

      hannasumari sanoo

      Hei Petra,
      Jännä – mua ei haittaa se tarkkailtavana oleminen ollenkaan. Ajattelen että mua vähän kuin palvellaan. Traineri on palveluammatissa. Ja mähän olen palvelujen suurkulttaja ja koska koulussa oli sanasokeuden myötä kohtuullisen haastavaa, olen jo nuorena tottunut yksityisopettajiin.
      Mutta kohta taas meen ylittämään itteni… nyt juon vähän liian vahvaa kahvia, joten varmaan myös oksettaa sopivasti… !

      Iloa kevääseen
      Hanna

  3. 3

    sanoo

    Täysii Kuvataan ja nautitaan tuloksista, PT :t rules. Hyvä Hanna Jaksaa jaksaa, tuloksia tulee nopeemmin, kun kääntää sen nupin asennon päässä -et no no napi napi vaan tekoja!- päälle. Upeeta olla sykkivässä elämässä terveenä ja läsnä❤️❣

  4. 4

    Outi sanoo

    Sauvakävelykommentti: kumituteilla varustetut kävelysauvat tosiaan liukuvat harmittavasti hiekkatiellä. Niksipirkkatyyliin olen nyt ottanut tutit pois ja pyöräyttänyt piikkien ympärille ”jesaria” tai ”erkkaria”. Tuntuu toimivan, tosin melkein joka lenkin jälkeen teippaus pitää uusia.

  5. 5

    leena sanoo

    Hei Hanna,
    Nyt pikkasen out of topic, mutta en voi olla kehumatta pitkää mekkoasi, joka on päälläsi puutarhamessuilla otetuissa kuvissa ( monen puutarhabloggailijan kuvissa ja myös instagramissassi). Mekko on suloisen kaunis, ihan täydellinen. Se sopii sinulle täydellisesti!
    Et varmaankaan voi kertoa mistä mekko on kotoisin 😉 Se päällä on varmaan kotoinen olo.
    Hyväntuulen kuvia kaikki, joissa te kolme hymyilevää naista. Ja kirjahan on ihan parasta a-ryhmää. Eiks nyt jo ala riittää kehuminen 😉

  6. 6

    hannasumari sanoo

    Hei Leena!
    Voi apua!!! kiitos!! Se ei ole makko vaan housut ja kietaisupusero. Rakastan sitä asua itsekin . Se on mukavapäällä, mutta juosta siinä siinä ei kannata. Mulla oli kova kiire Lempisaunan osastolle kun tulin messuille ja oikean jalan tennari putkahti vasemman jalan punttiin ja hups – oli ihan viittä vaille, etten lentänyt turvalleni kaikki tietokoneet ja kaikki käsissäni. Just ja just selvisin pystyssä. Mutta siis asu on ihana eikä tarkoitettu juoksuun! Merkki on EDBLAD ja yläosa on Corin Wrap top väri nude ja houstu (kuin hame) Flow pants ja väri nude.
    Kiva jos kirjakin maittaa!
    iloa kevääseenja kesään

    Hanna

  7. 7

    leena sanoo

    Okei, siis ei juoksuasu =D Onneks ei sattunut haaveria, huh.
    Kiitos tiedoista! Mä vaan sitten kuvittelin asun olevan hulmuavahelmainen piitkä mekko….mutta kiva noinkin.
    Iloa myös sinulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *