Kirjoitusvirhe

Ihana Ilona Rauhala kysyi blogissaan miksi kirjoitusvirheille saa nauraa? Kirjoitus nosti paljon tunteita pintaan, kun luin sen. Kysymys on siis lukihäiriöstä eli dysleksiasta. Dysleksia on leimannut ja muokannut täysin elämäni suunnan ja muokannut minusta hyvin vahvasti sen, mikä ja millainen olen.

Menin ensimmäiselle luokalle kouluun vuonna 1965 Kulosaaressa, aikana jolloin kukaan ei tiennyt lukihäiriöistä yhtään mitään.

Opin hyvin hitaasti kirjoittamaan ja lukemaan. Kaikki ilman ajatusta, ulkoa opeteltavat asiat, tuottivat koko kouluajan suurta tuskaa. Siis sellaiset asiat kuin kertotaulu ja vieraan kielen sanat ilman kontekstia, Euroopan joet jne.

Koulutie oli pitkä. Jäin kaksi kertaa luokalleni, kaikkina muina kesinä luin ehtoja milloin mistäkin. Luokalle jääminen oli noloa ja häpeällistä. Tyhmän ja laiskan leimaa ei tarvinnut lyödä otsaani muiden taholta. Elämä oli vaikeaa. En osannut käsitellä asiaa lainkaan. Laiskaksi minua ei tietenkään voinut mielestäni määritellä, sillä yritin kuin hullu. Tankkasin ja tankkasin, mutta sisällöttömän asian ulkoa oppiminen vei minulta tuhatkertaisen ajan muihin verrattuna. Matematiikankirja aukesi aina siltä aukeamalta, jossa oli kertotaulu. Olin itkenyt niin paljon, kun yritin oppia sitä ulkoa, että sivut olivat kastuneet kyyneleistäni ja muuttuneet turpeiksi. Muistan hyvin kuinka kirja kuivui patterilla. Olinko siis muka laiska? En tosiaankaan. Tyhmä varmaan sitten.

En siis loistanut opintiellä, mutta jotenkin piti loistaa. Keksin muita tapoja. Olin hyvä laulamaan, piirtämään, esiintymään, enkä pelännyt mitään. Puhuin selkeästi, kuuluvasti ja liikaa. Myös silloin kuin olisi pitänyt olla hiljaa. Energiaa riitti. Touhusin mukana tapahtumien järjestämisessä, näytelmissä, kuorossa, kaikessa missä saattoi esiintyä. Ja lopulta koulu oli ohi. Kun kuulin, että pääsin läpi ylioppilaskirjoituksista huusin suoraa huutoa onnesta Mariankadulla vanhempieni yrityksen edessä. Äiti ei unohda sitä koskaan. Samalla vannoin, etten enää koskaan opiskele mitään.

Lakkiaisissa olin ainoa, jota rehtori halasi. Hän oli onnellinen puolestani ja sanoi, että kuulun niihin oppilaisiin joista vielä kuullaan.

En koskaan mennyt opiskelemaan mitään. Osaan vaikka mitä. Minulla on laajat tiedot ja taidot niin monista asioista, että harva arvaa. Olen tehnyt valtavan määrän erilaisia töitä monilta aloilta. Lisäksi minulla on synnynnäisiä taitoja. Lahjoja, joita ei ole helppoa oppia. Onnellisin olen siitä, että haastateltavat sanovat minulle poikkeuksetta, että heillä on hyvä, helppo ja turvallinen olo, eikä heitä jännitä esiintyminen, kun he ovat minun kanssani. Sitä ei opi kirjasta lukemalla ja olen nöyrän onnellinen tästä ominaisuudesta, enkä häpeä sitä tässä kertoa.

Olen ajautuja. Olen ajautunut töistä ja tilaisuuksista toisiin, ilman mitään suunnitelmaa, päämäärää tai muuta tavoitetta, kuin maksaa itse laskuni.

Sain kolme tytärtä, joista yhdellä tunnistin saman ongelman, kuin mistä olin itse koulussa kärsinyt. Otin yhteyttä Erilaisten oppijoiden liittoon ja tyttäreni testattiin. Kun lähdin pois sieltä itkin melkein sisukseni ulos. Olin saanut syyn kaikkeen. Kuulin ensimmäistä kertaa 44-vuotiaana mihin kaikkeen lukihäiriö vaikuttaa ja mikä se on. Ymmärsin, miksi sekoitan vasemman ja oikean, miksi en pysy muiden perässä tanssillisilla liikuntatunneilla, miksi en muista ihmisten nimiä, enkä aina tunnista kasvoja (sama kuninkaallinen ongelma kuin Ruotsin kruununprinsessalla) ja miksi kartan käyttäminen voi olla erittäin hankalaa. Helpotus oli jättimäinen. Oli syy.

Kirjoitusvirheitä viljelevää pidetään edelleen tyhmänä tai vähän kouluja ja sivistystä saaneena. Ihmiset, jotka lokeroivat toisia tuntematta heitä tai heidän taustojaan ovat oma lukunsa. Varmaan kaikki teemme välillä johtopäätöksiä väärin tai hatarin perustein. Kannattaa oppia nauramaan asialle itse, se on sellainen ominaisuus, että kaikki voi yhtäkkiä olla kakki. Ne jotka nauravat toisten virheille tai perustavat peräti Facebook-ryhmiä asian ympärille ovat hienoja energisiä ihmisiä, joilla valtavasti aikaa. Hyvä homma! Minä käytän aikani muuhun. Kirjoitan blogia, tiedotteita, kirjoja, reseptejä ja käyn puhumassa pienille ja suurille yleisöille ilman muistiinpanoja, sillä minulle merkitsee sisältö ja kun sen sisäistää, ei tarvitse muistilappuja eikä ulkoa oppimista. Kielet opin luonnonmenetelmällä – puhumalla.

Meillä lukihäiriöisillä on muuten yksi erityinen yhteinen ominaisuus – me luemme kaiken oikein.

Pus pus vaan kaIkille

Hanna

P.S. väärinkäsitysten välttämiseksi tähdennän vielä, että minusta toisten virheille nauraminen on typerää, ne voi sivuttaa, ellei olla tutussa ryhmässä, jossa nauretaan rakkaudella.

Ja Ilona – sinä olet ihana!

Kommentit
  1. 1

    Elenna sanoo

    Anteeksi, tätä uudemman viestin kritiikki yhteityöilmon puuttumisesta. Veljelläni lukihäiriö – rakas. Ei tulisi ilmoa häneltäkään.

  2. 2

    sanoo

    Hei hieno ja koskettava teksti. Voin samaistua yllättävän monelta osin, varsinkin kertotaulun. Huh. Mutta lukihäiriötä mulla ei ole diagnosoitu koskaan.

    • 2.1

      hannasumari sanoo

      Hei,
      Kiitos. Osaatko heti sanoa mitä on 8×7 tai 8×8 ? Mun kompastuskivet!
      Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *