Kuinka päivä voi olla parempi?

Hirveän vähällä vaivalla elämä maistuu niin paljon paremmalta.

Olen asunut viikon Turkulaisessa hotellissa ja ilahtunut muiden asukkaiden hyvän huomenen toivotuksista. Sehän on tapa maailmalla, mutta Suomessa ollaan oltu arempia. Eihän me paljon pukahdeta, kun joku tulee vastaan hotellin käytävällä.

Aamiaisella on ilahduttanut, kun samaan pöytään pyrkinyt tuntematon ihminen kysyi, sopiiko siihen istua. No toki sopii! Istuin jättiläispöydässä aivan yksin, mutta on kiva että kysytään.

Kuvauksissa kiipesimme matalalle parvelle, jossa ei ollut seisomakorkeutta. Minut ohjattiin elegantin kohteliaasti ainoaan tilassa olleeseen tuoliin. Se tuntui ihanalta, sillä en pääse helposti kyykkyyn, tuon onnettoman polveni takia. Pieni asia, mutta se ampaisi suoraan ytimeeni ja lämmin ailahdus lävisti koko olemukseni. Kolleegalla oli pelisilmää.

Aamulla luin eiliset sähköpostit ja yhdessä niistä oli lause: …olet ollut meille niin arvokas tuki projektissa… että tuntui mahtavalta lukea tuo!

Jos kaikki nämä pienet asiat kääntäisi toisin päin, saattaisi mielessä kimpoilla aika kurjia ajatuksia: Hitto mitä mörököllejä kaikki on täällä! Ai että ärsyttää, että noi tyypit punkee tähän pöytään. Hitto että nolotaa, kun en pääse kyykkyyn ja täytyy kyyristellä matalassa tilassa idioottimaisesti – paha tuuli loppu päivän, vihaan itseäni. Ja vielä viimeiseksi – ihan turhaa auttaa noita tossa jutussa, ei niitä kiinnosta pätkääkään.

Hyvän mielen asiat on niin hirvittävän pieniä tekoja ja sanoja. Mutta niin tärkeitä. Jos niitä ei sanota ne muuttuvat negatiivisina suuriksi.

IMG_8816

Monesti asiat ottaa itsestään selvyytenä ja kiitokset jäävät antamatta vaikka ilahtuu ja on kiitollinen, mutta sitä ei vaan saa sanotuksi.

Sama vika on itselläni, mutta lapsethan ovat ihmisen parhaita kasvattajia. Omat tyttäreni ovat olleet aivan rasittavuuteen saakka vaativia. Jos kiitosta ei ole kuulunut, vaan olen ajatuksissani vaan tohottanut eteenpäin, olen pian saanut läksytyksen. Ja kolmen lapsen äitinä läksytyksiä on riittänyt, joten oppia on mennyt päähän ja ainakin välillä muistan kiittää. Joskus on jäänyt kiitokset antamatta ja se on jäänyt kaihertamaan mieltäni. Lopulta olen voinut vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua kiittää kuitenkin. Eikä se takuulla ole mennyt hukkaan.

Kiukkuisina päivinä kyllä myös käytän kiitosta juuri silloin kun mitään ei tapahdu. Kun joku paiskaa oven kiinni nokkani edestä tai astuu varpailleni, saatan pamauttaa napakan kiitoksen, jota säestää ILME kasvoilla. No joo, välillä kiehuu. Mutta nyt juuri on niin hyvä mieli kivoista asioista!

ruusu

Vielä tuli mieleeni keskustelu kuvausmatkalla tällä viikolla. Joku kertoi autossa jostain artistista, joka oli keikan jälkeen jakanut nimikirjoituksia. Jono oli ollut pitkä ja yksi kuvan kaunis tyttö oli pitkään jonotettuaan antanut artistille kirjeen. Kirje oli huolellisesti laadittu esitys siitä kuinka huono kyseinen artisti on. Tämä oli tietysti jäänyt taiteilijan mieleen. Eikö ole hullua? Tyttö näkee vaivaa, kirjoittaa inhan kirjeen ja oikein jonottaa saadakseen antaa jobinpostin suoraan artistin käteen. Ja kuinka käykään? Artistilla on jonoksi asti ihailijoita ja minkä hän muistaa vielä vuosien jälkeen – IKÄVÄN kirjeen. Se on ymmärrettävää, niinhän se usein menee, mutta on se typerääkin. Inhottavat asiat kannattaa yrittää unohtaa ja nostaa ne ihanat pintaan. Olen tehnyt sähköpostiini kansion jossa lukee: parhaat – se sisältää ihania posteja, joista olen ollut erityisen iloinen. Luen niitä joskus, kun ottaa päähän. Ja pian taas naurataa.

Onnenpäivää sinulle

Hanna

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *