Kukkahattutätikohtaus!

Hanna50hattu1

Onko mahdollista enää palata aikaan, jolloin lapsuus oli rentoa?

Luin vuonna 2012 julkaistun kirjoituksen, jossa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen kritisoi vanhempien tapaa hyysätä lapsiaan ja työntää näille virikkeitä liian nopeaan tahtiin.

Niinhän se on. Tuntuu, että jonkin sortin kilpavarustelu ulottuu myös lapsiin.

Kirjoitus sai erilaiset mielikuvat ponnahtelemaan muistissani.

Olen käynyt Afrikassa köyhääkin köyhemmässä Tansaniassa. Siellä ihmisillä ei ollut oikein mitään. Kodit olivat olkikattoisissa savimajoissa ja ruoka valmistettiin nuotiolla. Köyhyys on mittakaavassa, jollaisesta ei meidän leveysasteilla ole tietoakaan. Kun ajoimme aamulla kylien läpi pitkin hiekkaa pöllyävää kapeaa tietä, näimme koulumatkalla olevia lapsia. He juoksivat nauraen kouluun. Kiinnitin lasten iloon erityistä huomiota. Se riemu oli käsin kosketeltavaa, huoletonta ja vapaata. Ajattelin meidän koululaisia, joista suuri osa viedään autolla kouluun ja koulupäivän jälkeen alkaa se perusrumba, jossa harrastetaan kaikkea mahdollista hampaat irvessä, eikä syödä päivällistä yhdessä, vaan kukin lämmittää ruokansa mikrossa parhaaksi katsomallaan hetkellä.

Oma lapsuuteni oli tietysti kovin erilainen. Me teimme sitä, mitä Sinkkonen pitää hyvänä. Leikittiin ja hössötettiin metsissä ja salaisissa paikoissa, kuten vinteillä, kellareissa ja autioissa taloissa. Kävimme omenavarkaissa (mikä oli huippujännittävää ja ihan parasta!) ja leikimme että fillari oli hevonen tai auto. Kello viisi mentiin kotiin syömään ja siinä pöydän ääressä istui koko perhe.

En usko, että entiseen voi palata mitenkään isosti. Mutta, kun nyt eletään kaikenlaisen luomun ja eläinten oikeuksien toteutumisen aikaa, voisi toivoa, että uusi sukupolvi ottaisi elämän vähän iisimmin. On trendikästä luopua liiasta tavarasta ja harkita ostoksia. Olisi hienoa, jos trendi ylettyisi myös lasten lelukoreihin. Luultavasti kukaan lapsi ei tarvitse sataa pehmolelua, eikä edes kymmentä. Sen sijaan lapsi tarvitsee vanhempien ääneen lukemia satuja, ehkä jopa käsinukke kädessä. Aikaa jolloin ei tehdä mitään. Ja aikaa jolloin siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa yhdessä. Kuinka onnellinen on lapsi joka saa ripustaa pyykkiä. Jopa herkkä ja äkäinen teini on onnellinen, kun joutuu tekemään ruokaa koko perheelle.

Ne yhteiset ruokahetket olisivat niin älyttömän tärkeitä. Se että ne ’pyritään toteuttamaan kerran viikossa’ on oikeasti vitsi. Ja sen seuraukset näkyvät kyllä myös pöytätavoissa. Kaikki eivät enää ehdi opettaa kuinka veistä ja haarukkaa pidetään kädessä. Olen katsellut lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ja hämmästellyt kuinka he ikinä saavat syötyä, kun haarukka on kädessä niin omituisella tavalla, että sen saaminen suuhun vaatii pienoista akrobatiaa. Ruokapöydän ääressä vanhempien on helppo kuulostella missä mennään ja onko kaikki hyvin.

Toki liikunta ja erilaiset kerhot ovat tärkeitä, mutta voisihan siinä hommassa olla joku tolkku. Aika usein tulee fiilis, että lasten harrastukset ovat osa statusta. Kuta enemmän, sen hienompaa.

Olen kuunnellut BookBeatissa ihanaa kirjaa Loistava ystäväni (Elena Ferrante) Siinä eletään Napolissa sotien jälkeen. Lapsuus, jota kirjoissa kuvataan, on juuri niin kammottavan ihanaa, kun omanikin oli. Kellareita, pientä pelkoa pimeää ja outoja ihmisiä kohtaan. Salaisuuksia ja kylä kasvattaa -mentaliteettia. Jos kersat törttöilivät minun lapsuudessani, jokainen aikuinen oli oikeutettu komentamaan heitä. Nythän siitä saanee syytteen. Ja lapset tekevät mitä hotsivat. Niinhän mekin teimme, mutta siitä seurasi yleensä rangaistus. Tiesimme tekevämme väärin.

Nyt siis isovanhemmat opettamaan lapsille ja lapsen lapsille perinneleikit ja pullan leipominen ja nuoret sukeltakoot suoraan trendien ytimeen ymmärtämällä, että vähemmän on enemmän, myös lasten kanssa.

Terv kukkahattutäti

Hanna

❤️

Kommentit
  1. 1

    Anne-Christina sanoo

    Nyt vasta, keskellä yötä, luin kirjoituksesi tällaisena vuorotyötä väkertävänä tyyppinä. Koko viikonloppu töitä, joten jos en nyt vastaa NukkuMatin kutsuun , saatan katua sitä aikaisin aamulla. Haluan silti sanoa jo nyt miten mukavalla tavalla johdattelit minut(kin) omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Ihan kuin olisimme kolunneet yhdessä ne salaiset paikat joista kirjoitit. Yritän kommentoida kirjoitustasi ja sen herättämiä ajatuksia mahdollisimman pian. Hieno kirjoitus taas! Kiitos. Nostalgia nostaa uhmakkaasti päätään! 🙂 Sille peukut! Ja meille!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *