Kun kaikki on loppu

kuvia2

En ole pystynyt päivittämään blogia tai siis kirjoittamaan mitään tänne muutamiin päiviin. Liian pitkään aikaan. Olen istunut tämä läppäri sylissäni ja tuijottanut tuota ruutua, mutta ei – mitään ei ole tullut ulos. Koskaan aikaisemmin en ole ollut sellaisessa tilanteessa. Keksin aina jotain, se on helppoa minulle. Aina on joku ilon tai harmin aihe, idea tai keksintö, josta jotain voi kirjoittaa. Nyt sisässä oli vain hiljaisuus, josta ei kummunnut yhtään mitään. Tai kumpusi sieltä, mutta ajattelin, etten viitsi ketään rasittaa sillä mitä mietin. Tuntui muutenkin, että kaikkihan sen ovat tajunneet – kuoleman lopullisuuden.

Tuntemani ihminen kuoli onnettomuuden uhrina viime sunnuntaina. Hän oli iloinen ja hauska, auttavainen ja eläväinen, energinen ihminen. Hän toi minulle paljon iloa ja hauskuutta. Hyvin oli taitava työssään ja työympyröistä minä hänet tunsinkin. Hän puhui perheestään kauniisti ja usein. Emme olleet ystäviä, enkä tuntenut häntä hirveän hyvin. Parin työprojektin verran. Mutta hän oli aina siellä. Soiton päässä. Jos olisin tarvinnut. Ja odotettavissa oli uusia projekteja ja tapaamisia. Kun sain suruviestin, se oli kuin isku palleaan jonka seurauksena kaikki ilma tuli ulos keuhkoista. Tuli pysähdys. Ja jotenkin juuri nyt se, että yhdeltä ihmiseltä kaikki on nyt loppu, tunkeutui sisimpääni kauhean vahvasti.

Kun kuolee, kaikki korjausliikkeet on mahdottomia. Kaikki pyrkimykset ja toiveet pois pyyhittyjä. Ei voi yrittää enää parantaa mitään. Kaikki on kokonaan ohi.

Kyllähän kaikki sen tietävät ja minäkin olen tiennyt, mutta jotenkin aika oli kypsä tajuta se nyt eri tavalla kuin ennen. Olen menettänyt rakkaan isäni ja joitain hyvin rakkaita läheisiä ihmisiä. Kaipaan heitä kaikkia välillä. Haluaisin kertoa heille jotain silloin tällöin tai keskustella jostain. Joskus tulee mieleen asioita joita olen heiltä oppinut. Mutta nyt päässä on vain jyskyttänyt oudolla vimmalla tämä lopullisuus.

 

Tuntuu siltä, että vaikka olen osannut iloita pienestä asioista ja kääntää asiat positiivisiksi, vasta nyt saatan oppia iloitsemaan jokaisesta hetkestä. Tuntuu kuin haluaisin imeä elämää sisääni, sen jokaista sävyä, oli se mikä hyvänsä. Hengittää sitä sisääni jokaisella solulla, ei kiihkeästi vaan hitaasti ja nauttien ja tutkien.

Tämä asia on vielä kovin kesken päässäni ja siksi en olisi ehkä halunnut kirjoittaa siitä vielä mitään. En pysty kuitenkaan kirjoittamaan mitään muutakaan, ennekuin tämä on minusta ulkona. Tässä se siis nyt raakileena on. Tietäisipä hän että antoi lahjan lähtiessään.

Iloa ja hyviä hetkiä päivään. Tulkoon huomenna uusi.

Hanna

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Elämän rajallisuuden tajuaa aina tällaisina hetkinä. Jaksamista Hanna sulle. Tällaiset hetket pysäyttää. <3

  2. 3

    sanoo

    Sanon aina, että ikinä ei saa murehtia etukäteen, koska se vähentää sitä aikaa jolloin voi olla iloinen ja positiivinen. Että surraan vasta sitten, kun se on ajankohtaista. Ja silloin kun se sitten on ajankohtaista, pitääkin surra ja antaa kaiken tulla ulos, jotta voi taas olla iloinen.

    Osanotot myös täältä.

  3. 4

    Kirsi sanoo

    Samanlaisia mietteitä♡ Yksi elämä päättyi en vieläkään voi ymmärtää,ettei häntä enää ole♡ Vielä ei tule edes kyyneliä…Lämmin ajatus sinulle Hanna♡

  4. 5

    Kaija Laakso sanoo

    Ymmärrän todella hyvin, et silloin maailma seisahtaa, jää miettimään MIKSI! sitä yrittää ratkoa ja saada vastausta siihen, sitä vaan ei saa. Sitten yrittää ymmärtää, muttei silti halua ymmärtää, tuntuu väärältä, et häntä vielä voinut ottaa pois. Ajan kanssa asia helpottaa ja voi jopa nauttia niistä pienistä hetkistä jotka sai viettää hänen kanssa ja aika kuulta muistot. Lämmin osan otto sinulle Hanna <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *