Mitä? Mindfulnessia lapsille!

Ollaankohan me nyt ihan sekaisin ja totaalisesti hukassa? Näin ilmoituksen

 mindfulness-kurssista 6-12 –lapsille.

Mindfuldness tarkoittaa hyväksyvää, tietoista läsnäoloa. Eikö tuon ikäinen lapsi normaalisti ole yhtä pelkkää hyväksyvää tietoista läsnäoloa? Hetkessä olemista ja täyttä elämää? Mitä oikein on tapahtunut, että siihen tarvitaan kursseja? Kurssilla harjoitellaan ”rentoutta ja läsnäoloa rauhoittumista vaativiin hetkiin”.

Jotenkin tuntuu siltä, että jos lapsi tarvitsee tätä kurssia, sinne täytyisi oikeasti mennä lapsen vanhempien.

Toisaalta ymmärrän, että lapset eivät osaa olla rauhassa. Vanhemmat tekevät kuutta asiaa kerrallaan ja kiire on kokoajan. Yhteistä aikaa lasten kanssa ovat jakamassa puhelin ja tietokone, joita vilkuillaan alati. Puhelin on mukana kaikkialla ja sen vaativiin hälytysääniin vastataan joka paikassa. Voi noita kultaisia aikoja jolloin lankapuhelin saattoi soida tyhjässä kodissa ihan rauhassa, kun oltiin hiekkalaatikolla kakkuja leipomassa, tai kuunneltiin satuja automatkoilla ja pelattiin pelejä tai samoiltiin metsissä ja ihmeteltiin muurahaisia.

Mietin onko niin, etteivät matkapuhelinelämää eläneet lapset koskaan opi sulkemaan taskutietokonettaan ja tekemään asioita kaukana puhelimestaan, koska eivät tiedä sellaisesta elämästä mitään.

omat lapseni vuonna 2006 museossa Jenkeissä. Sieltä löytyi telkkari, josta tuli piirrettyjä....

omat lapseni vuonna 2006 museossa Jenkeissä. Sieltä löytyi telkkari, josta tuli piirrettyjä….

Aikuiset valittavat, että lapset pelaavat koneillaan liikaa, eivätkä liiku ja leiki. Mutta lapsethan tekevät juuri niin kuin vanhempansa. Räpläävät koneitaan 24/7 ja jos harrastavat liikuntaa, tekevät sitä jossain tunnin kerrallaan. Ei eletä liikunnallista elämää. Maataan ja istutaan kone käpälissä ja sitten mennään liikkumaan.

Aivot saavat ärsykkeitä kokoajan kaikista eri tuuteista. Viestejä tulee monesta paikasta yhtä aikaa ja kaikkialla on oltava oitis vastaamassa, kommentoimassa ja peukuttamassa. Vähemmästäkin hermostuu.

Kun kiertelin Suomen maata taakse jääneet pari kuukautta ja asuin hotelleissa, katsoin sitä touhua ja ajattelin, että huh huh. Vanhemmat eivät kiellä riekkuvilta tenaviltaan mitään. Hotelleissa asuminen näytti ennemminkin selviämiseltä kuin elämiseltä.

Seisovassa aamiaispöydässä tuskin koskaan näkyi vanhempia, jotka olisivat opettaneet lapsilleen jotain. Kuinka ruokia otetaan, miten pöytää kierretään, mitä laitetaan samalle lautaselle ja muita perusjuttuja. Lapset laitettiin pöytään odottamaan, käteen lyötiin Ipad ja vanhemmat hakivat ruoat lapsilleen. Sitten sytötiin yhdessä tietokoneen kanssa. No jos ei siitä tule levottomaksi, niin mistä tulee?

En tiedä, ehkä olen joutava muinaisjäänne, mutta omat lapseni tykkäsivät kyllä enemmän yhdessä tekemisestä, kuin tietokonepelien pelaamisesta. (Okei ei ollut tietokonepelejä, mutta jotain elektroniikkapelejä ne olivat. Niitä oli, mutta toiselle sijalle ne jäivät, kun alettiin touhuta) Ja mummilassa vasta touhuttiinkin. Kun jätin lapset äidilleni hoitoon, niin he saivat kiivetä katolle, katsoa mikroskoopilla kasvien ja hyönteisten osia, tutkia eläviä rapuja keittiön lattialla, ennen kuin ne joutuivat pataan. (Kyllä, elävä eläin tapetaan jos se aiotaan syödä, osteria lukuun ottamatta, joka syödään elävänä. Myös tämän lapset oppivat eivätkä yökkää, kun tajuavat ettei jauheliha kasva maassa) Aika kivoja elämyksiä. En tiedä, mutta luulisin, että ne ovat täynnä mindfulnessia.

Huokailenko turhaan, niin kuin vanhemmat silloin kuin TV tuli ja pilasi elämämme? Olenko jo niin vanha, etten enää tajua? Että kaikki onkin oikeasti ihan hyvin?

IMG_1373

Menen nyt nyppimään orvokeista kuolleita kukkia, että ne jaksavat vielä kukkia, jos vaikka tulisi lämmin loppukesä. Se on todella meditattivista.

Namaste

Hanna

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *