Liikenne on yhteispeliä

Kaikki ystäväni tietävät, että rakastan hienoja, nopeita autoja ja moottoripyöriä. Autolla ajamista olen rakastanut siitä asti, kun sain ajokortin joskus lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Paljon on siis kilometrejä takana. Pari peräänajoa ja muutama mojova ylinopeussakko. Olen ajanut sekä prätkällä, että autolla Jenkeissä, kaikissa pohjoismaissa ja suuressa osassa Eurooppaa, myös Englannissa sekä omalla autolla, että paikallisella, jossa ratti siis väärällä puolella. Via Baltica on taittunut pariin otteeseen moottoripyörällä. Tämä pohjustukseksi, että on jonkinlaista perspektiiviä asiaan, joka painaa mieltä.

_MG_0414

Pikkukoululaiset alkoivat opintiensä tällä viikolla ja käynnissä on kovat kampanjat, joissa autoilijoita muistutetaan pienistä untuvikoista teillä ja suojateillä. Tuntuukin, että koulujen läheisyydessä ollaan skarppeina, mutta annas olla, kun päästään isoille teille! Piru iskee ja paholainen ratin takana pääsee valloilleen!

Aivan sama putoaako rajoitus tietyön kohdalla motarilla sadasta viiteen kymppiin kaasujalka ei kevene. Yleisten teiden keskivertoa parempina itseään pitämät arkipäivän rallikuskit, antavat mennä sydämensä kyllyydestä. Ja jos edessä on joku idiootti, puskuriin vain kiinni. Jos se helvetin typerys vielä ajaa vasenta kaistaa, eikä samoin tein vaihda kaistaa, niin äkkiä vaan oikealta ohi ja kiilaten eteen. Missään tapauksessa muut kuin täysidiootit eivät noudata suurinta sallittua nopeutta. Eihän tässä nössöjä olla! Kunnon kuski ajaa kuten huvittaa ja hurauttaa niin kovaa kuin ikinä pääsee seuraavat viisikymmentä metriä, seuraavan ajoneuvon perään huohottamaan. Sillä moottoritie on hänen! Ja yksin hänen!

Liikenteeseen on kesäloman jälkeen tullut aimo annos aggressiota. Se on käsin kosketeltavaa. Ajo on hermostunutta ja tempoilevaa. Ei sujuvaa ja soljuvaa.

_TAS4063

Pyöräilijät, nuo liikenteen ultraohjukset ovat kokonaan oma lukunsa. Osa ottaa huomioon kaikki oikeutensa ja välttää visusti kaikkia velvollisuuksiaan, osa purkaa aggressioitaan jalankulkijoihin ikään katsomatta ja huutelee mitä sattuu. Osa ajaa kuolemaa uhmaten sääntöjen mukaan. Monet polkevat aivan liian lujaa.

Koko liikennettä leimaa vihainen itsekkyys. Tunnen sen nahoissani. Se on minusta inhottavaa.

Maailmassa on hirveän erilaisia ihmisiä. Ja erilaisia tilanteita. Ja tunteita. Ja niitä kaikkia istuu rattien takana, kaikenlaisissa satuloissa ja kulkee jalan pitkin teitä ja katuja. Joku on juuri saanut kuulla tulevansa vanhemmaksi, joku on juuri menettänyt läheisensä, jollain on laskut maksamatta ja huoli tulevasta, joku on onnensa kukkuloilla. Jollain on lapsi sairaana, joku vie läheistään sairaalaan. Joku ei osaa sinun kaupunkisi katuja ja joutuu katsomaan vähän ympärilleen ja saattaa valita väärän kaistan. Jotakuta vähän pelottaa ratin takana ja joku on ajamassa ensimmäistä sataa kilometriään. Olet itsekin joskus vieraassa paikassa. Olit joskus aloitteleva kuski itsekin. Anna aikaa ja tilaa.

Jospa jokainen alkaisi keskittyä omaan napaansa vähän toiseen tyyliin? Että pointti ei olekaan se, kuinka saatana nyt pääsen tästä helvetin ruuhkasta ja tonkin idiootin takaa eteenpäin. Vaan jos alkaisikin ajatella, kuinka itse pysyy hyvällä mielellä? Kun annat tietä, tuntuu hienolta, lupaan sen! Kun ajat rauhassa, olet samaan aikaan perillä, kuin jos riehut liikenteessä. Lupaan senkin. Ainakin kaupunkialueella. Ja lisäksi perillä olet hyvällä tuulella. Kun et provosoidu mistään liikenteessä, verenpaineesi voi hyvin ja tunnet olevasi kaikkien muiden yläpuolella, koska olet rauhallinen ja fiksu liikenteessä ja sinulla on varaa olla cool.

Yksi polkupyöräilijä kuoli liikenteessä eilen, toden näköisesti aggressiivisen kuljettajan vihan purkauksen takia. Sitä elämää ei enää ole. Millainen on sen autoilijan loppuelämä, jonka puskuriin pyöräilijän elämä päättyi? Älä ota sellista taakkaa kannettavaksesi. Liikenne on yhteispeliä.

Syvä osanottoni pyöräilijän ja autoilijan läheisille.

♡♡♡♡♡

Lempeitä kilometrejä meille kaikille

Hanna

Oonkohan mä jotenkin viallinen?

Mietin vaan, kun pienten lasten – ja suurtenkin ei sen puoleen – vanhemmat ovat niin suruissaan, kun lapset kasvavat ja menevät kouluun, ylä-asteelle, lukioon, armeijaan, vaihto-oppilaaksi, kesätöihin ulkomaille ja lopulta muuttavat pois kotoa.

Äitienpäivänä itken. Onnesta ♡

Äitienpäivänä itken. Onnesta ♡

Multa puuttuu toi kytkin mun näppäimistöstä. Kyllä liikutun (totisesti liikutunkin) kaikenlaisissa tilanteissa, mutta kun lapset lähtevät annan onnepotkun ja riemulla katson, kun menevät. Maailma on SUURI ja JÄNNITTÄVÄ ja IHANA mene mene mene, koe, kasva nauti!

Muistan hyvin tapahtuman ajalta, jolloin esikoiseni oli aivan pieni, varmaan vuosi ja kolme kuukautta. Hän ei juuri puhunut vielä, mutta olin kertonut hänelle, että hän menee sisareni Helenan luokse viikonlopuksi, koska minulla oli töitä messuilla. Asuimme korkealla talon seitsemännessä kerroksessa ja katsoin kun pieni tyttönen käveli siskoni kanssa autoon. Odotin vilkutusta. Sitä ei tullut. Seisoin ikkunassa tovin ja ajattelin että joo, näin se menee ja näin sen pitääkin mennä. Nokka kohti tulevaa lapsonen! Mene ja seikkaile. Älä katso taaksesi.

Kuta vanhemmaksi lapseni ovat kasvaneet sitä ihmeellisempiä heistä on mielestäni tullut. He osaavat ihania asioita ja opettavat niitä minullekin. Asuvat ulkomailla, tutustuvat ihaniin ihmisiin, joista minäkin saan nauttia, harrastavat jänniä juttuja ja ovat mahtavia.

Olen aina ikävöinyt heitä, jos en näe toviin. Jos ovat kaukana, katson tähtiä tai aurinkoa ja ajattelen, että samat taivaankappaleet ovat heidänkin luonaan. Voin heittää ajatuksen heille auringon kautta. Se tuntuu ihanalta.

Processed with VSCOcam with g3 preset

Carolina, Kirsikka ja Katri – mun tähtöset!

Että sitä mietin, että puuttuko musta joku palanen. Kun koulun alku ja loppu ovat minusta iloisia asioita. Riemukkaita. Vaihto-oppilasvuosi mahdollisuus lentää johonkin ihmeelliseen uuteen kulttuuriin ja kotoa muutto mahtavaa, koska saavat alkaa elää omaa ihmeellistä elämäänsä.

Minähän pysyn täällä aina valmiina auttamaan ja neuvomaan ja yhdessä vietämme ihania hetkiä ja kukaan ei katoa minnekään.

Ymmärrän että kysymyksessä haikeus ajan kulusta ja siitä kuinka pikkuinen on yhtäkkiä iso, mutta minusta se on ihanaa. Sen sijaan oman vanhenemiseni kanssa minulla on tekemistä. Se nappula on olemassa. Kun pää on nuori mutta vain pää ja sisäpuolelta. Mutta se on toinen tarina. Siitä joskus toiste.

Onnellista koulun alkua kaikille pikkuisille koulunsa aloittaville. Sanon heille, kuten omille sanoin joka aamu: Ole reipas ja rohkea! Sanon saman koululaisten vanhemmille!

Pus

Hanna – onnellinen.

Nolo paljastus – mutta ihana!

On tapahtunut jotain supernoloa ja samalla ihanaa. Olin Eiran Sandrossa lounaalla keskiviikkona ystäväni Sandran kanssa. Rakastan Sandron salaatteja ja tahnoja, halvalla toteutettua rentoa sisustusta ja iisiä meininkiä. (Se mikä aavistuksen ärsyttää nimenomaan Eiran Sandrossa on että kukaan ei puhu suomea ja että myös menu on vain englanniksi. Kalliossa asiat ovat siinä suhteessa minusta paremmin.)

Istuimme pitkään ja höpisimme niitä näitä Sandran kanssa ja kokoajan oli jotenkin erityisen hyvä fiilis. Yhtäkkiä tajusin, että se oli musiikki. Se sai minut leijumaan. Teki mieli nousta kävelemään ja heiluttamaan lantioita, ottamaan kepeitä askelia. Kokoajan hymyilytti. Tuntui kuin elämä olisi jotenkin erityisen ihanaa ja kepeää ja samalla SUURTA. Sydän lauloi ja oli NAISELLINEN olo. Naisellinen olo!!! Pois lähtiessäni ajattelin, että tätä musaa haulan kuunnela kotona myös. Nappasin puhelimen appsilla (Shazam) ääninäytteen ja olin pudota penkistä! Kuuntelin Julio Iglesiasta!

528923_460507840640859_854086738_n

Julio, voi Julio! Sinä nuoruuteni noloin artisti, jota kuuntelivat keski-ikäiset Espanjafanit, joiden kirjahyllyissä tanssivat flamenconuket ja jotka matkustivat joka kesä ja joulu samaan paikkaan. Niin luutunutta ja hidasta, vetelää ja imelää.

Julio voi Julio! Kuinka väärässä olenkaan ollut suhteesi! Kuinka ihanasti saat minut kävelemään pehmeästi keinahdellen, kun laulat samettisen pehmeällä äänelläsi.

Teen kotona arkisia askareita, ripustan pyykkiä, tiskaan, puhdistan sieniä, teen ruokaa ja tunnen itseni erityiseksi. Melkein maistan täyteläisen punaviinin suussani, vettä juodessani, vähän vaimea elokuun aurinko tuntuu Espanjan auringolta ja vähän liian pyöreä lantionseutuni muuttuu liian paksusta naisellisen ihanaksi, kun liikun pihalla bikineissä ja Julio laulaa minulle.

Voi Julio voi Julio – kiitos että löysin sinut! Ja anna anteeksi että olen hiukan naureskellut sinulle. Olen ollut niin väärässä. Silloinkin, kun ajelimme prätkillä Marbellassa ja nousimme ylös vuorille ja näin hulppean huvilasi ja ajattelin että voi eiiii! Julio – en ymmärrä! Nyt ymmärrän.

Näyttökuva 2015-08-10 kohteessa 10.44

Jos töihin paluu tuntuu vaikealta, anna Julion viedä sinut kepeisiin tunnelmiin. Tätä olen nyt kuunnellut tauotta. En edes tiedä montako hunajaisen ihanaa sävelmää Julio minulle täältä laulaa. Loputtomasti loputtomasti loputtomasti. Keinuttelen nyt itseni perkaamaan kanttarelleja seiseten terassin pöydän ääreen ja – teen sen tanssien….

Hanna