Menin alusvaatemalliksi koska…

Aika rientää, varmistin juuri sähköpostilaatikostani, että se oli kesäkuun loppua, kun sain hämmentävän meilin. Minulta kysyttiin, jos lähtisin malliksi alusvaatekuviin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Vastasin heti, että ”aina messissä”. Juttu oli silti kokonaisuudessaan hämmentävä.

Kuva Jouni Harala

Kuva Jouni Harala

Oma kehonkuvani on häilyvä ja sekava setti. Olin varmaan 10-vuotias, kun vanhin sisareni meni naimisiin ja minä sain olla palvomani ison siskon morsiusneitona. Äiti osti minulle tyylikkään samppanjan värisen mekon. (Mekon kangas oli kyllä minusta outoa, kuin huonekalujen verhoilukangasta, kuosiin kudottua ja vähän paksua, ei ollenkaan sellainen jonka lapsi olisi valinnut – siksi on äidit – parempi tyylitaju!) Samalla hetkellä alkoi ensimmäinen laihdutuskuurini. Söin munakkaita häihin saakka. Ja olin ihan pihalla ja kiukkuinen. Olen katsonut hääkuvia, näytän niissä ihan tavalliselta kymmenvuotiaalta tytöltä. Siitä on nyt 47-vuotta ja 45-vuoteen en ole ollut tyytyväinen vartalooni päivääkään. En ehkä ole ajatellut asiaa joka päivä, mutta koska rakastan kauniita vaatteita ja olen ylipäätään kiinnostunut ulkonäöstäni, niin onhan asia ollut päässäni usein. Olen valittanut ääneen peilin edessä ulkonäköäni tuhansia kertoja. Usein olen ollut tyytyväinen, kun päälläni ollut kivat vaatteet.

Joskus 14-vuotiaana olin oikeasti paksu patukka ja sain kuulla siitä koulussa, tietysti. Sukunimestäni vääntyi helposti sumo ja siitä edelleen sumopainija. Olen katsonut kuvia tuolta ajalta, niitä ei ole montaa ja joistain luokkakuvista olen sutannut itseni pois, näytän kuvissa aika tavalliselta tytöltä.

Sitten tuli ylioppilasjuhlat. Äiti osti Pariisista Pierre Gardinin suunnitteleman mekon. Se oli tyylikäs ja hienostunut. Ja vähän nafti. Edessä oli laihdutuskuuri. Mahduin mekkoon kun aika oli ja kuvissa näytän aika tavalliselta tytöltä.

Kun katson elämääni taaksepäin valokuvista, näytän aika tavalliselta tytöltä kokoajan. Minulla on kolme lasta ja jokainen raskaus lahjoitti minulle noin 24 kiloa jotka häipyivät ajan kanssa joka kerran. Näytän ristiäiskuvissa aika tavalliselta äidiltä.

Liikunta ei varsinaisesti kuulunut elämääni ja yksi syy siihen oli koulu jota kävin. Parakkikoulussamme ei ollut jumppasalia, me leikimme pihalla ja kun sitten menin oppikouluun olin jumppasalissa aivan avuton. Siellä harjoiteltiin tosissaan korista, telinevoimistelua ja vaikka mitä, mistä en tajunnut yhtään mitään. Koin itseni paksuksi dorkaksi ja vetäydyin ja kärsin. Jumppamaikkani oli kyllä ihana, mutta ei se liikunta minuun tarttunut.

Myöhemmin aloin liikkua, mutta kehon kuva ei muuttunut, vaikka juoksin millaisia lenkkejä (ja minä siis juoksin joka ikinen päivä vuosia) ja treenasin salilla. Peilikuvassa oli aina vikaa.

Nyt olen 57 ja viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut muutos. Olen alkanut katsella peilikuvaani hyväksyvästi. Kropan muoto on muuttunut Fustra -treenien myötä. On tullut ryhtiä ja rasvaa on palanut ja lihaksia tullut tilalle. Mutta enhän minä nyt mikään malliesimerkki tai fitness-frau ole! Treenissä katson itseäni peilistä paljon. Välillä ihmettelen onko peilissä vikaa, koska näytän oikeastaan ihan hoikalta. Kotona kuljen peilin ohi ja mietin näytänkö tuolta vai onko valo jotenkin pehmeä nyt. Näytän ihan tavalliselta ihmiseltä.

Menin alusvaatekuviin, koska halusin nähdä miltä näytän. Josko kehonkuvani jotenkin selkiäisi. Ja koska pyyntö imarteli! Että minäkö?? Alusvaatekuviin?!! No totta hitossa!

Ennen kuin kuvat julkaistiin näin painajaisia niistä. En yleensä muista uniani lainkaan, joten melkoinen stressi niistä oli, vaikka en minä niitä päivisin juuri ajatellut.

No selkiytyikö kehonkuva? Ehkä vähän. Kuvia on neljä. Jos haluat nähdä kaikki kuvat käy  katsomassa Kauneus & Terveys verkkoadverttoriaali täällä

Jutussa on asiaa liivivalinnoista – aluspukeutuminen on tärkeää, sillä usein liiveistä riippuu se kunka hyvin vaatteet istuvat.

….onhan se – olla alusasumallina tässä iässä….

♡♡

Hanna.

Huh mikä päivä!

Tekee mieli huokaista että huh mikä päivä! Heräsin flunssaisena ja hitaana. Kaktus kiristeli kurkussa ja aamutuimaan oli sovittuna treeni ja PR-tilaisuus, mutta peruin molemmat ja latkin inkivääriteetä rauhassa ja koetin saada itseni johonkin kuntoon, ennen kuin lähdin palaveriin kalatukkuun.

piikikäs merisiili - tapasin sen ja mietin olinko ehkä niellaissutkin sellaisen piikeineen päivineen.

piikikäs merisiili – tapasin sen ja mietin olinko ehkä niellaissutkin sellaisen piikeineen päivineen.

Se oli huikeaa! Olen pian tekemässä yhtä projektia, johon äyriäiset oleellisesti kuuluvat ja sain kuulla niistä vaikka mitä. Ja sain pitää kädelläni merisiiliä. Oi että se oli söpö! Oletteko nähnyt elokuvan Herkullinen elämä (The hundred-Foot Journey) Siinä piikkisellä merisiilillä oli suuri merkitys. En syönyt sitä. En ole ikinä syönyt merisiiliä, enkä edes ehkä ikinä tule syömään sellaista, mutta se oli symppis piikkipallo. (Ehkä se oli aamulla kurkussani??)

Palaveri kesti odotettua pitempään ja jouduin rynnistämään Haglöfsin PR-tilaisuuteen. Mutta se ei mennyt ihan putkeen. Kiersin ympyrää Kehä kolmosen ja Tampereentien liittymissä sinne tänne vartin verran, koska en lue navigaattoria oikein. Tätä tapahtuu usein ja vihaan sitä. Jotenkin sössin risteyksen ja menen joko yhden liian myöhään tai liian aikaisin. Häpeän tätä faktaa. Etten siis osaa edes navigaattorilla perille. Mutta pahempaa oli tulossa. Tajusin tilaisuudessa, että myöhästyisin seuraavasta…. Jouduin lähtemään kesken pois, mutta ehdin nähdä viehättävän vapaalaskijattaren Jenni Kaipaisen, joka on ollut mukana suunnittelemassa Haglöfsille naisten malliston jonka toiminnallisuuteen ja naisellisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota.

Jenni Kaipainen Kuva: Harri Tarvainen

Jenni Kaipainen Kuva: Harri Tarvainen

Seuraavaksi Helsingin keskustaan Stockmannille. Perille onnistuin pääsemään mutkattomasti ja olin ajoissa paikalla. Liian ajoissa. Kello oli kolme ja tilaisuus alkoi klo 16.15…. Voitte varmasti kuvitella kuinka typeräksi tunsin itseni, lähdettyäni edellisestä paikasta kesken puheiden….huoh.

Stockmannilla on Brooklyn viikot ja sen tiimoilta olen käynyt tutustumassa Herkun, Delin ja nyt muodin tarjontaan kutsuvieraana.

Stockallahan on kautta maailman sivun ollut erilaisia teemaviikkoja eri maista ja varsinkin, kun olin nuori, ne olivat jotenkin spessuja. Miten minusta tuntuu, että ne ovat puuttuneet välillä? Vai eikö minulla vain ole ollut aikaa huomata niitä viimevuosina? Joka tapauksessa olen otettu siitä panostuksesta mikä siellä on tehty. Koko tavaratalon nimi on muutettu Brooklynniksi (Kahdella ännällä, kuten Stockmann ☺ ) ja nimi komeilee talon julkisivussa oikean nimen tilalla! Huikeaa. Nasta juttu on, että nyt aamupalan voi nauttia siellä aikaisin, jo seitsemästä lähtien Delissä ja tarjolla on tietysti bageleita ja kuppikakkuja. Herkku pursuilee aiheeseen liittyviä herkkuja, joskin minun makuuni ne ovat turhan makeita.

IMG_1856

IMG_2230

Tänään oli kuitenkin vuorossa muoti ja pakko sanoa, että nautin täysin siemauksin. Minulla on näytöstausta! Jo 14-vuotiaasta asti olin muotinäytösten pukijana ja tienasin kovat rahat. Sen jälkeen valvoin suuren mainostoimiston muotikuvaukset ja käytännössä asuin studioilla. Stailasin, järjestelin ja silitin. Sitten perustin PR-toimsiton, jonka suurimmat asiakkaat olivat vaatetusalan yrityksiä. Sitten vasta sisustuksen pariin televisioon. Ja samalla jätin näytökset ja muut, olin kurkkuani myöten niitä täynnä! Mutta muotia ja vaatteita rakastan. En ole kuitenkaan käynyt näytöksissä aikoihin ja nyt istuin siellä ja nautin ihanista vaatteista ja kauniista malleista, joista parhaat olivat täysin harmaantuneet ja selkeästi vanhempaa sukupolvea edustavat nainen ja mies. Niin tyylikästä tätä päivää.

Mallit lavalla

Mallit lavalla

Charmanttia harmaata

Charmanttia harmaata

Hänen mottonsa on: elät vain kerran!

Hänen mottonsa on: elät vain kerran!

Siinä istuessani olo jotenkin keveni. Olen ollut ahdistunut maailman tilanteesta, pakolaisista ja heidän kohtaloistaan, suvaitsemattomuudesta, omasta voimattomuudesta, liikennekuolemista ja maailman taloustilanteesta. Iloinen näytös sai kaiken hetkeksi mielestäni. Ehkäpä minun ei tarvitse sitä kaikkea kantaa. Jos teen minkä pystyn ja vähän nautin välillä, niin jaksan auttaa ehkä enemmän?

Iloa päivään kaikille

Hanna

Karjalaisista evakoista oltiin montaa mieltä

Hesarin mielipidesivulla oli tänään (HS 30.08) kirjoitus otsikolla ”Sodanjälkeisessä Suomessa tunnettiin empatiaa”. En ole elänyt tuota aikaa, jota siinä kuvataan, kun karjalaisia, sodan jaloista saapuvia maanmiehiä, asutettiin muualle Suomeen.

IMG_2034

Kirjoituksessa kerrotaan kuinka hyvin heidät otettiin vastaan ja kuinka hyvää kohtelua evakot silloin saivat.

Onkohan noin? Isäni kertoi aivan toisenlaista tarinaa. Jatkosodan ja Lapinsodan käytyään hän palasi kotiseudulleen, jonne oli saapunut paljon Karjalasta evakuoituja ihmisiä. Isäni mukaan vastaanotto oli nihkeää. Minun mieleeni jäi erityisesti se mitä isäni kertoi ilosta ja kauneudesta.

Kun karjalaiset tulivat, he toivat tukalasta tilanteestaan huolimatta mukanaan elämäniloa, puhetta ja kauneutta, joka oli hämäläisille outoa. Ikkunoiden alle istutettiin värikkäitä kukkia, hartioita lämmittivät iloiset huivit, nauru raikui ja puhe pulppusi. Isä piti siitä kovin ja muisteli siis näitä juttuja harmistuneena vielä vuosikymmenten jälkeen. Hän ei voinut ymmärtää nihkeyttä ja koki itse karjalaiset, avoimet ja iloiset ihmiset, tervetulleina ja arvosti suuresti sitä kuinka he pienellä viitseliäisyydellään saivat taiotuksi ympäritönkin kauniiksi.

IMG_2030

Jotkut siis tunsivat empatiaa, monet eivät. Taitaa syvässä piillä meidän vaikeutemme hyväksyä toisenlaisia ihmisiä piiriimme. Ja aika kultaa muistot. Luulen.

Annetaan tilaa – sydämestä asti

Hanna