Linnareissu ja tatuointi

Tervehdys nojatuolista! Takana on aika tiivis kuvausviikko Suomen kauneinta kotia kuvatessa pitkin poikin Suomea. Eilen illalla tulin kotiin yhdeksän aikaan ja tuijotin silmät punaisina (väsymyksestä enemmän kuin kyynelehtimisestä) prinsessahäitä, kunnes nukahdin telkkarin äärelle prinssin puheen jälkeen.

IMG_9915

Aleksi, mä ja Milla. Milla on mainio kuvaaja. Hän ottaa meistä selfien jokaisessa kuvauskohteessa. Ja ollaanko me ihan fiinisti? Toki. Milla on myös meistä ainoa, joka osaa katsoa sinne missä kännykän kameran linssi on….

Aamuyöllä heräsin johonkin hulluun painajaiseen, jossa joku pieksi autoani hajalle isolla vimmalla. Adrenaliinit tapissa ei enää uni meinannut millään tulla ja palasin hääteemaan. Katsoin kaikki mahdolliset kuvat ja videopätkät Sohvin ja Kallen häistä ja voi rakkaus <3 kyllä oli rakastunut pari. Ja prinssin vähän takelteleva puhe niin ihana. Ja laskiko joku kuinka montaa kertaa hän mainitsi vaimonsa nimen? Veikkaan, että sata kertaa vähintään.

Sofia on anoppinsa näköinen ja niinhän se usein menee, että mies valitsee äitinsä näköisen vaimon. Morsiuspuku oli kaunis, joskin itse pidän pienempikuvioisesta pitsistä enemmän.

1434171171683

Joku kommentoi, että tällaisessa juhlassa morsiamen tatuointi pitäisi peittää hiuksilla tai meikillä. Olen ihan toista mieltä. Olkoon ihminen aina aidosti sellainen kuin on. Tatuoinnit ovat tätä päivää ja niiden viite kantajastaan on kokonaan muuttunut niistä ajoista, kun tatuointi kertoi linnareissusta tai merimiehen ammatista. Vaikka elinikäiselle linnaressullehan Sofia lähti – että siinä mielessä ollaan ytimessä.

Toiveesta peittää tatuointi mieleen tulee myös joitain vuosia sitten itsenäisyyspäivänä noussut kohu homoparien tanssimisesta Presidentinlinnassa Itsenäisyyspäivänä. Jotkut paheksuivat vahvasti ja olivat sitä mieltä, että onko se nyt tarpeellista valtakunnan suurimmassa juhlassa. Pitäisikö sitä sitten toimia niin, että hei – olen homo vain arkena. Suurina juhlapyhinä olen ihan hissukseen, ettei kukaan huomaa? Ja tatuoinnin otin ja nyt häpeän sitä, ainakin omissa häissäni, ettei kukaan loukkaannu?

Prinssin puheesta päätellen rakkaustarinan onnellinen loppu ei ole ollut itsestään selvyys. Sofian villi nuoruus ei ollut helppo porras askeltaa kuninkaanlinnaan ja saada oikea unelmien prinssi, mutta hienoa että he onnistuivat. Prinssin puheen herkkä ja koskettava sanoma olikin, että rakkaus voittaa aina. Niin minäkin haluan uskoa. Näitä mietin aamuyöllä, kunnes rauhoituin painajaisestani ja nukahdin.

Aamulla oli ihan mahdoton olo. Olin kuin täi tervassa, kuten sanonta kuuluu. Vettä vihmoi taivaan täydeltä, mutta jähmeä kroppani vaati herätystä, joten hyppäsin taas uikkareissa autoon ja hurautin vartin matkan järvelle uimaan. Rannassa ei tarvinnut väistellä muita kuin hyttysiä! Oli huikeaa uida yksinäisellä metsäjärvellä ja katsoa kun sadepisarat pomppivat vedenpinnassa. Kyllä siinä heräsi.

IMG_9891

Ei ehkä kaikkein houkuttelevin uintisää? Suovillan kukatkin painoivat päänsä alas sateessa.

IMG_9900

IMG_9909

Aamiaisen popsin sitten ihan perinteiseen Suomen kesän tyyliin villasukissa takkatulen loimussa.

Sateinen sununtai on aika leppoisa päivä. Se on hyvä juttu, koska viikko oli pitkä vaikkakin hauska.

Hanna

Kuinka päivä voi olla parempi?

Hirveän vähällä vaivalla elämä maistuu niin paljon paremmalta.

Olen asunut viikon Turkulaisessa hotellissa ja ilahtunut muiden asukkaiden hyvän huomenen toivotuksista. Sehän on tapa maailmalla, mutta Suomessa ollaan oltu arempia. Eihän me paljon pukahdeta, kun joku tulee vastaan hotellin käytävällä.

Aamiaisella on ilahduttanut, kun samaan pöytään pyrkinyt tuntematon ihminen kysyi, sopiiko siihen istua. No toki sopii! Istuin jättiläispöydässä aivan yksin, mutta on kiva että kysytään.

Kuvauksissa kiipesimme matalalle parvelle, jossa ei ollut seisomakorkeutta. Minut ohjattiin elegantin kohteliaasti ainoaan tilassa olleeseen tuoliin. Se tuntui ihanalta, sillä en pääse helposti kyykkyyn, tuon onnettoman polveni takia. Pieni asia, mutta se ampaisi suoraan ytimeeni ja lämmin ailahdus lävisti koko olemukseni. Kolleegalla oli pelisilmää.

Aamulla luin eiliset sähköpostit ja yhdessä niistä oli lause: …olet ollut meille niin arvokas tuki projektissa… että tuntui mahtavalta lukea tuo!

Jos kaikki nämä pienet asiat kääntäisi toisin päin, saattaisi mielessä kimpoilla aika kurjia ajatuksia: Hitto mitä mörököllejä kaikki on täällä! Ai että ärsyttää, että noi tyypit punkee tähän pöytään. Hitto että nolotaa, kun en pääse kyykkyyn ja täytyy kyyristellä matalassa tilassa idioottimaisesti – paha tuuli loppu päivän, vihaan itseäni. Ja vielä viimeiseksi – ihan turhaa auttaa noita tossa jutussa, ei niitä kiinnosta pätkääkään.

Hyvän mielen asiat on niin hirvittävän pieniä tekoja ja sanoja. Mutta niin tärkeitä. Jos niitä ei sanota ne muuttuvat negatiivisina suuriksi.

IMG_8816

Monesti asiat ottaa itsestään selvyytenä ja kiitokset jäävät antamatta vaikka ilahtuu ja on kiitollinen, mutta sitä ei vaan saa sanotuksi.

Sama vika on itselläni, mutta lapsethan ovat ihmisen parhaita kasvattajia. Omat tyttäreni ovat olleet aivan rasittavuuteen saakka vaativia. Jos kiitosta ei ole kuulunut, vaan olen ajatuksissani vaan tohottanut eteenpäin, olen pian saanut läksytyksen. Ja kolmen lapsen äitinä läksytyksiä on riittänyt, joten oppia on mennyt päähän ja ainakin välillä muistan kiittää. Joskus on jäänyt kiitokset antamatta ja se on jäänyt kaihertamaan mieltäni. Lopulta olen voinut vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua kiittää kuitenkin. Eikä se takuulla ole mennyt hukkaan.

Kiukkuisina päivinä kyllä myös käytän kiitosta juuri silloin kun mitään ei tapahdu. Kun joku paiskaa oven kiinni nokkani edestä tai astuu varpailleni, saatan pamauttaa napakan kiitoksen, jota säestää ILME kasvoilla. No joo, välillä kiehuu. Mutta nyt juuri on niin hyvä mieli kivoista asioista!

ruusu

Vielä tuli mieleeni keskustelu kuvausmatkalla tällä viikolla. Joku kertoi autossa jostain artistista, joka oli keikan jälkeen jakanut nimikirjoituksia. Jono oli ollut pitkä ja yksi kuvan kaunis tyttö oli pitkään jonotettuaan antanut artistille kirjeen. Kirje oli huolellisesti laadittu esitys siitä kuinka huono kyseinen artisti on. Tämä oli tietysti jäänyt taiteilijan mieleen. Eikö ole hullua? Tyttö näkee vaivaa, kirjoittaa inhan kirjeen ja oikein jonottaa saadakseen antaa jobinpostin suoraan artistin käteen. Ja kuinka käykään? Artistilla on jonoksi asti ihailijoita ja minkä hän muistaa vielä vuosien jälkeen – IKÄVÄN kirjeen. Se on ymmärrettävää, niinhän se usein menee, mutta on se typerääkin. Inhottavat asiat kannattaa yrittää unohtaa ja nostaa ne ihanat pintaan. Olen tehnyt sähköpostiini kansion jossa lukee: parhaat – se sisältää ihania posteja, joista olen ollut erityisen iloinen. Luen niitä joskus, kun ottaa päähän. Ja pian taas naurataa.

Onnenpäivää sinulle

Hanna

Aamu-uinilla pintaan nousi muistoja

Kun olin pikkutyttö minlla oli kaksi asiaa joita tein isäni kanssa. Heitin palloa ja kävin uimassa. (Lisäksi isä opetti paljon puutarhasta äiti taas niityistä)

Uimareissut oli meidän oma juttu. Muuta perhettä se ei mitenkään kiinnostanut, sillä me harrastimme aamu-uinteja, oli sää mikä hyvänsä ja veden lämpötilalla ei ollut mitään väliä. Joka aamu jäiden lähdöstä, jonnekin myöhään syksyyn, me hypättiin uikkareissa isän autoon ja ajettiin Jollaksen yhteisrantaan, jonne oli siis matkaa kotipihalta ehkä 700 metriä. Emme kuitenkaan ikinä kävelleet. Rantaan ei saanut ajaa autolla. Isä ajoi joka ikinen aamu. Mutta ei sillä väliä, Jollaksen ranta on pieni yksityinen paratiisi, jossa kävi vain pienen yhteisömme jäseniä ja aikaisin aamulla siellä ei koskaan ollut ketään.

IMG_9712

IMG_9615

IMG_9616 IMG_9618

Muistan nuo aamut niin tarkkaan, tuoksut, auton peruuttamisesta kuuluvan äänen, kylmyyden ja suolaisen, märän ihon tuoksun uinnin jälkeen. Myöhemmin, kun olin 17-vuotias, muutimme tien toiselle puolelle ja saimme ikioman rannan, siellä en juuri uinut aamuisin. Mutta luultavasti syynä oli ikä. Kapinavaihe!

Isä ui aina ensin rintaa rannasta poispäin ja selkää takaisin. Ja puhkui mennessään, kuin mursu. Isä oli pitkä ja hoikka ja poltti kaksi tai kolme askia Kenttiä joka päivä ja samalla hoiti terveyttään liikkumalla ja popsimalla vitamiineja ja merilevätabletteja.

Omasta uimisestani en muista mitään, mutta rakkaus aamu-uinteihin jäi. Ja kylmään veteen. Sillä oikeasti se ei ole kylmää, jos vaan muistaa hengittää.

Kävin sunnuntaina ja eilen järvessä uimassa aikaisin aamulla, kun missään ei vielä ollut ketään. On ihanaa kävellä vehreää polkua veden äärelle ja jännittää kylmyyttä ja sitten vain mennä. Kun hengittää, voi uida vaikka kuinka kauan. Vesi oli ehkä 14 maksimissaan.

Loiskis ja molskis ystävät – mitä sinä teit oman isäsi kanssa?

Hanna