Kuinka päivä voi olla parempi?

Hirveän vähällä vaivalla elämä maistuu niin paljon paremmalta.

Olen asunut viikon Turkulaisessa hotellissa ja ilahtunut muiden asukkaiden hyvän huomenen toivotuksista. Sehän on tapa maailmalla, mutta Suomessa ollaan oltu arempia. Eihän me paljon pukahdeta, kun joku tulee vastaan hotellin käytävällä.

Aamiaisella on ilahduttanut, kun samaan pöytään pyrkinyt tuntematon ihminen kysyi, sopiiko siihen istua. No toki sopii! Istuin jättiläispöydässä aivan yksin, mutta on kiva että kysytään.

Kuvauksissa kiipesimme matalalle parvelle, jossa ei ollut seisomakorkeutta. Minut ohjattiin elegantin kohteliaasti ainoaan tilassa olleeseen tuoliin. Se tuntui ihanalta, sillä en pääse helposti kyykkyyn, tuon onnettoman polveni takia. Pieni asia, mutta se ampaisi suoraan ytimeeni ja lämmin ailahdus lävisti koko olemukseni. Kolleegalla oli pelisilmää.

Aamulla luin eiliset sähköpostit ja yhdessä niistä oli lause: …olet ollut meille niin arvokas tuki projektissa… että tuntui mahtavalta lukea tuo!

Jos kaikki nämä pienet asiat kääntäisi toisin päin, saattaisi mielessä kimpoilla aika kurjia ajatuksia: Hitto mitä mörököllejä kaikki on täällä! Ai että ärsyttää, että noi tyypit punkee tähän pöytään. Hitto että nolotaa, kun en pääse kyykkyyn ja täytyy kyyristellä matalassa tilassa idioottimaisesti – paha tuuli loppu päivän, vihaan itseäni. Ja vielä viimeiseksi – ihan turhaa auttaa noita tossa jutussa, ei niitä kiinnosta pätkääkään.

Hyvän mielen asiat on niin hirvittävän pieniä tekoja ja sanoja. Mutta niin tärkeitä. Jos niitä ei sanota ne muuttuvat negatiivisina suuriksi.

IMG_8816

Monesti asiat ottaa itsestään selvyytenä ja kiitokset jäävät antamatta vaikka ilahtuu ja on kiitollinen, mutta sitä ei vaan saa sanotuksi.

Sama vika on itselläni, mutta lapsethan ovat ihmisen parhaita kasvattajia. Omat tyttäreni ovat olleet aivan rasittavuuteen saakka vaativia. Jos kiitosta ei ole kuulunut, vaan olen ajatuksissani vaan tohottanut eteenpäin, olen pian saanut läksytyksen. Ja kolmen lapsen äitinä läksytyksiä on riittänyt, joten oppia on mennyt päähän ja ainakin välillä muistan kiittää. Joskus on jäänyt kiitokset antamatta ja se on jäänyt kaihertamaan mieltäni. Lopulta olen voinut vaikka kuinka pitkän ajan kuluttua kiittää kuitenkin. Eikä se takuulla ole mennyt hukkaan.

Kiukkuisina päivinä kyllä myös käytän kiitosta juuri silloin kun mitään ei tapahdu. Kun joku paiskaa oven kiinni nokkani edestä tai astuu varpailleni, saatan pamauttaa napakan kiitoksen, jota säestää ILME kasvoilla. No joo, välillä kiehuu. Mutta nyt juuri on niin hyvä mieli kivoista asioista!

ruusu

Vielä tuli mieleeni keskustelu kuvausmatkalla tällä viikolla. Joku kertoi autossa jostain artistista, joka oli keikan jälkeen jakanut nimikirjoituksia. Jono oli ollut pitkä ja yksi kuvan kaunis tyttö oli pitkään jonotettuaan antanut artistille kirjeen. Kirje oli huolellisesti laadittu esitys siitä kuinka huono kyseinen artisti on. Tämä oli tietysti jäänyt taiteilijan mieleen. Eikö ole hullua? Tyttö näkee vaivaa, kirjoittaa inhan kirjeen ja oikein jonottaa saadakseen antaa jobinpostin suoraan artistin käteen. Ja kuinka käykään? Artistilla on jonoksi asti ihailijoita ja minkä hän muistaa vielä vuosien jälkeen – IKÄVÄN kirjeen. Se on ymmärrettävää, niinhän se usein menee, mutta on se typerääkin. Inhottavat asiat kannattaa yrittää unohtaa ja nostaa ne ihanat pintaan. Olen tehnyt sähköpostiini kansion jossa lukee: parhaat – se sisältää ihania posteja, joista olen ollut erityisen iloinen. Luen niitä joskus, kun ottaa päähän. Ja pian taas naurataa.

Onnenpäivää sinulle

Hanna

Aamu-uinilla pintaan nousi muistoja

Kun olin pikkutyttö minlla oli kaksi asiaa joita tein isäni kanssa. Heitin palloa ja kävin uimassa. (Lisäksi isä opetti paljon puutarhasta äiti taas niityistä)

Uimareissut oli meidän oma juttu. Muuta perhettä se ei mitenkään kiinnostanut, sillä me harrastimme aamu-uinteja, oli sää mikä hyvänsä ja veden lämpötilalla ei ollut mitään väliä. Joka aamu jäiden lähdöstä, jonnekin myöhään syksyyn, me hypättiin uikkareissa isän autoon ja ajettiin Jollaksen yhteisrantaan, jonne oli siis matkaa kotipihalta ehkä 700 metriä. Emme kuitenkaan ikinä kävelleet. Rantaan ei saanut ajaa autolla. Isä ajoi joka ikinen aamu. Mutta ei sillä väliä, Jollaksen ranta on pieni yksityinen paratiisi, jossa kävi vain pienen yhteisömme jäseniä ja aikaisin aamulla siellä ei koskaan ollut ketään.

IMG_9712

IMG_9615

IMG_9616 IMG_9618

Muistan nuo aamut niin tarkkaan, tuoksut, auton peruuttamisesta kuuluvan äänen, kylmyyden ja suolaisen, märän ihon tuoksun uinnin jälkeen. Myöhemmin, kun olin 17-vuotias, muutimme tien toiselle puolelle ja saimme ikioman rannan, siellä en juuri uinut aamuisin. Mutta luultavasti syynä oli ikä. Kapinavaihe!

Isä ui aina ensin rintaa rannasta poispäin ja selkää takaisin. Ja puhkui mennessään, kuin mursu. Isä oli pitkä ja hoikka ja poltti kaksi tai kolme askia Kenttiä joka päivä ja samalla hoiti terveyttään liikkumalla ja popsimalla vitamiineja ja merilevätabletteja.

Omasta uimisestani en muista mitään, mutta rakkaus aamu-uinteihin jäi. Ja kylmään veteen. Sillä oikeasti se ei ole kylmää, jos vaan muistaa hengittää.

Kävin sunnuntaina ja eilen järvessä uimassa aikaisin aamulla, kun missään ei vielä ollut ketään. On ihanaa kävellä vehreää polkua veden äärelle ja jännittää kylmyyttä ja sitten vain mennä. Kun hengittää, voi uida vaikka kuinka kauan. Vesi oli ehkä 14 maksimissaan.

Loiskis ja molskis ystävät – mitä sinä teit oman isäsi kanssa?

Hanna

Tavallinen päivä on yhdessä kaksi – täyttä elämää

IMG_9479

jos tarkkaan katsoo näkee, ettei kynttilöitä ole poltettuja tosi tarkka tajuaa että ne mokomat ovat vielä eri pituisia. Se ei vaan käy!

Olin aamulla vähän väsynyt ja mietin mitä mä eilen muka tein. No tulihan sitä kaikenlaista touhuttua. Parasta päivässä oli kesken kuvauspäivää niskaani humahtanut onnentunne. Aika hassua muuten että se humahtaa niskaan, mutta tuntuu vatsassa. Ja mä rakastan sitä. Se on parempaa kuin suklaakakku.

Näin se eilinen meni:

Aamulla heräsin joskus liian aikaisin, tais olla viis kello. Otin puhelimen, laitoin kuulokkeen piuhan kiinni ja napit korviin. Kaivoin netistä Sami Minkkisen ”Hyvään uneen ja oloon” äänitteen You Tubesta ja vaivuin hypnoottiseen uneen vielä tunniksi. Kuudelta ylös ja voi tuska – silmieni eteen valkeni paitsi upea aurinkoinen aamu myös koti, joka oli kaaoksessa. Aamupesulla mietin mitä kaikkea tekisin, ennen kello yhtä iltapäivällä, jolloin piti lähteä Suomen kaunein koti –kuvauksiin. Päätin siivota, tehdä raparperimehua ja treenata tunnin omatoimisesti ja tehokkaasti.

Aloitin siivouksesta. Koko huusholli oli täynnä vaatteita. Omia vaatteita, kuvausvaatteita ja treenivaatteita. Keräsin ne paikoilleen ja mietin miksi mulla ei ole askelmittaria. (Haluaisin sellasen Polarin rannekkeen, ois nasta tietää miten askeleita kertyy)

Sitten sänkyä petaamaan. Katsoin mitä ihmettä sille oli tapahtunut. Valkoisen lakanapilven sijaan sänky näytti vähintäänkin epämääräisen kellertävältä. Itseruskettava bodylotion oli värjännyt lakanat! Uulallaa ne näytti kamalilta. Siis päivän ohjelmaan tuli myös pyykkäystä ja samalla tietysti kannatti raahata petivaatteet ulos tuulettumaan.

IMG_9719

ruokakaupan basilika oli osoittanut jo niin kovaa sitkeyttä, että arvelin sen voivan menestyä mun pikku kasvihuoneessanikin. Saa nähdä.

Keittiötä siivotessa päätin istuttaa basilikan ulos ja sen kun tein, huomasin myös, että sunnuntaina istutetut kasvit piti kastella. Ja kitkeä pihatietä. Ja nyppiä kuivia kukkia pois. Sisälle päästyäni huomasin, että kynttiläkruunujen kynttilöitä ei oltu poltettu yhtään. Se on tyhmän näköistä minusta ja pistin kaikki 12 palamaan. Paitsi, että yhdestä puuttui sydän kokonaan. Ja kun toin uuden kynttilän huomasin että kynttilöitä oli kahta pituutta. Kaikki pois. Uudet tilalle. Kynttilät palamaan.

Tajuaakohan kukaan täällä mitä kaikkea tärkeää teen kotimme viihtyisyyden takaamiseksi?? Kynttilöiden palaessa keittelin jo vihdoin aamupuuron, söin sen ja join maailman parasta mustaa vahvaa kahvia. (Täytyy kertoa teille joskus enemmän kahvitavoistani. Ette tule uskomaan sitä stooria! – no niin miksi siis edes kertoisin?)

Olin saanut jo kaksi tuntia kulumaan ja vatsarutistukset ja hikijumppa olivat tekemättä edelleen.

Vastasin liutaan sähköposteja, maksoin laskuja, vein lakanoita kuivumaan ja laitoin uudet koneeseen, tuplasängyn lakanat on niin isoja, ettei koko setti mahdu keralla pesuun.

Sitten keittiöön. Hain raparperit pihalta ja laitoin mehun tulemaan. Päätin ryhtyä kokkaamaan, koska olin sulattanut edellisenä päivänä jauhelihaa pakkasesta. Tein kaalilaatikkoa ja päätin jumpata sillä aikaa kun se on uunissa. Kaapista löytyi vain täysjyväriisiä ja sen keittoaika on 35 minuuttia. No siinä ajassa ei ehdi jumpata. Päätin leipoa kakun riisin kiehuessa.

IMG_9327

IMG_9652

uuden sadon kaali on ihanaa ja kyspyy noeasti. Silpuksi se menee nopeasti mandoliinilla.

IMG_9664

Raparperikakun päälle tein ranskalaisen marengin. Ui ui liian hyvää. Täytyy tänään syöttää se jollekin, etten syö itse kokonaan!

Kun kakku ja kaaliloota olivat valmiit, olikin jo rynnätä etsimään päivän kuvausasu. Ja kas kummaa, sitten olikin jo aika lähteä. Missä tunnin treeni… No ei se mitään ajattelin, menen kuvausten jälkeen Hotjoogaan. Pieni este oli vielä edessä. Järkyttävä ukonilma katkaisi sähköt ja meinasin jäädä vangiksi omalle pihallemme. Sähköllä toimiva portti pysyi tiukasti kiinni…. No lopulta ehdin ajoissa maskiin.

IMG_9687

Kuvauksiin laiton Cartisen haalarin, Pernille Corydon sormukset ja oman vuosia vanhan rannekoruni. Jalassa on Converset jotka ostin etelä-Afrikasta. Ne on päällystetty nahkasilla paljeteilla! Hupaisaa! 

IMG_9678

Kuvauksissa meni lopulta yhdeksään asti, joten jäi joogatkin joogaamatta. Ahmin kaalilaatikkoa ja kaaduin vatsani viereen katsomaan telkkaria sänkyyn. Paitsi että oikeasti katsoin kyllä silmäluomien sisäpuolia.

Tänään taas pirteänä uuteen päivään.

have a nice one!

Hanna