Kaikki on hyvin niin kauan kun poterostani nousee savu

Muistan kun muutamia vuosia sitten reutosin täällä, että miksi emme voi juhlia itsenäisyyspäivää riemukkaasti. Kaikki on niin vakavaa ja pateettista. Nyt on ääni kellossa muuttunut. Koko eilisen päivän soitin Spotifysta Finlandiaa eri versioina, enkä vain kuunnellut vaan myös lauloin. Kovaa. Paitsi niinä hetkinä, kun en liikutukseltani pystynyt.

Itsenäisyyspäivä on aina merkinnyt minulle todella paljon. Isäni taisteli Laguksen joukoissa Karjalan kannaksella ja vaikka hän ei sotajuttuja paljon kertonutkaan, niin olin pienestä saakka tietoinen siitä, että hän oli sodan käynyt mies.

Suomi100_Hanna_sumari_1

Itsenäisyyspäivä oli meillä aina juhlapäivä, johon panostettiin erityisesti. Päivälliselle pukeuduttiin. Vaikka kyllä isällä oli aina puku päällä ruokapöydässä ja sunnuntaisin myös meillä lapsilla oli parempaa päällä. Itsenäisyyspäivän ruoka oli jotain erityistä ja tunnelma oli hyvin juhlava.

Lippu nostettiin salkoon tietenkin. Liputimme muutenkin usein. Joskus vain kauniin kesäpäivän kunniaksi vedettiin siniristilippu liehumaan ja tietysti myös aina kun jollain perheenjäsenellä oli syntymäpäivät. Muistan sen kerran, kun oltiin nostamassa taas lippua salkoon isän kanssa ja lippu pyyhkäisi maata. Toruin tomerana isää ja kerroin tuolle itsenäisyyttä rintamalla puolustaneelle miehelle vähän lippusääntöjä. ”Ei saa häpäistä Suomen lippua antamalla sen mennä maahan” Isä katsoi minua ja sanoi: ”tämä lippu ei minua häpeä”. Menin hämilleni ja ymmärsin. Ei totisesti häpeä.

Asun omakotitalossa ja pihalla on lipputanko. Aina kun nostan lipun ylös, muistan tuon hetken ja aina ajattelen isää. Joka kerran vähän kuristaa kurkusta. Vaikein oli se kerta, kun isää ajatellessani nostin lipun ylös ja laskin sen alas puoleen tankoon. Isä oli lähtenyt.

Suomi100_Hanna_sumari_2

Itsenäisyyspäivä on päivä, jona ajattelen isääni enemmän kuin isänpäivänä, jouluna tai muulloin. Ne muutamat kertomukset, jotka hän kertoi sodasta, olivat mieleenpainuvia ja toivat lähelle ymmärryksen siitä, millaista siellä oli. Kun piti odottaa poterossa aivan hiljaa, kunnes vihollisen tankki on niin lähellä, että se ei pysty enää osumaan ja silloin heitettiin Molotovin coctail tankin aukosta sisään. Isä kertoi, että poltti siellä aina piippua ja rauhoitti uusia alokkaita sanomalla, että kaikki on hyvin niin kauan, kun hänen poterostaan nousee savu. Mikä itseluottamus! Nuori mies on kuolematon.

Olen koettanut kertoa näitä juttuja omille lapsilleni, jotka onneksi saivat tuntea isäni, mutta onhan tämä ketju nyt katkeamassa. Ne jotka elivät sodan, ovat vähissä. Mahtavatko juhlat muuttua sen myötä iloisemmiksi – en tiedä. Mutta kyllä on upeaa nähdä ja kuulla kuinka koko maailma onnittelee tätä maata. Isänmaata.

 

Kiitollisena

🇫🇮

Hanna

 

 

Kun liike tuottaa paniikin ja kauhun

Okei tää on niin kreisiä. Oletteko koskaan treenatessanne jotain lajia säännöllisesti, olleet säännöllisesti paniikissa, kauhuissanne, huohottaneet, itkeneet, tärisseet ja silti jatkaneet treeniä? Minä olen. Se on ihan pimeetä, eikä ollenkaan mukavaa.

Tämä vuosi on ollut liikunnan osalta jotenkin huono ja tökkivä. Vuoden alku kului Tanssii tähtien kanssa systeemeissä ja saihan siinä olla jalkojensa päällä neljä-viisi tuntia päivässä. Mutta Fustra-treeneissä en ehtinyt käydä. Kun tanssiharjoitukset olivat iltapäivisin ohi, oli edessä kaikki työt, jotka menivät tietenkin kaiken muun tekemisen edelle. Osa töistä jäi odottamaan aikaa parempaa.

Kahdella jalalla kyykkyyn meno sujuu. Toi liike on ihan kuin olisin hämähäkki!

Kahdella jalalla kyykkyyn meno sujuu. Toi liike on ihan kuin olisin hämähäkki!

Kun sitten putosin kisasta, oli käärittävä hihat ja tehtävä odottamassa olleet työt ja sitten pian tulikin kesä. Ohjaajani ja minun kesälomani olivat peräkkäin ja kun viimein pääsimme aloittamaan kunnolla treenit, sairastin monta flunssaa peräkkäin. Se kaikki oli äärettömän turhauttavaa.

Mähän olen harrastanut Fustraa yli neljä vuotta. Kaikki alkoi tilanteesta, jossa olin mennyt huonoon kuntoon loukattuani polveni. Ja polvi, se on edelleen heikko kohtani ja sen myötä toinen pakarani. Mutta polviasiassa kaikkein heikoin kohtani on pääni – on se kumma värkki, tuo nuppi ja kaikki mitä siellä tapahtuu.

Onnistuu se painojenkin kanssa kahdella jalalla. Mutta syviä kyykkyjä en pysty tekemään.

Onnistuu se painojenkin kanssa kahdella jalalla. Mutta syviä kyykkyjä en pysty tekemään.

Olemme vahvistaneet pakaraa monin tavoin, joista yksi on yhden jalan kyykky, jonka olen tehnyt pitämällä kiinni esimerkiksi puolapuista. Liikkeen tekeminen vasemmalla jalalla, on ollut henkisesti hirvittävää tuskaa. Olen tärissyt pelosta, huohottanut ja itkenyt sitä tehdessäni. Sanalla sanoen olen ollut kauhuissani. Pystyn fyysisesti tekemään niitä kyykkyjä, en kovin hyvin kylläkään, koska pelko kahlitsee ja rajoittaa harjoittelemista. Suuri kysymys on ollut, mistä ihmeestä se pelko kumpuaa? Siitä ei ole mitään käsitystä. Jotenkin se liittyy varmaan siihen tapaturmaan, jossa polvesta lähti pala rustoa ja koko polviongelma alkoi.

Mutta nyt on tapahtunut jotain vielä oudompaa.

Kun kesän jälkeen aloitimme taas Fustra-treenit, oli taas myös yhden jalan kyykyn aika. Ja mitä tapahtui! Kyykkäsin. Kyykkäsin ja kyykkäsin. Käännyin välillä epäuskoisena katsomaan Juhoa silmät ämpärin kokoisina. (Olen treennut Fustraa Juho Lahden kanssa alusta saakka) Ei mitään kammoa. No eipä ollut paljon voimaakaan, mutta voin sanoa, että on huomattavasti helpompaa treenata kauhusta ja kuolemanpelosta vapaana! Se oli aivan uskomatonta! Ja sama on nyt jatkunut – kammo on lopullisesti poistunut. Ei mitään käsitystä mikä tämän onnen toi. Mihin kammo katosi?

Tässä se on! Yhden jalan kyykky ilman tuskaa! Ilmeestä näkee että jännittää. Onko tää totta?! Tämä kuva on otettu ensimmäisiltä kerroilta jolloin kauhu oli kadonnut. Eilen olin jo parempi. Mutta en vielä hyvä.

Tässä se on! Yhden jalan kyykky ilman tuskaa! Ilmeestä näkee että jännittää. Onko tää totta?! Tämä kuva on otettu ensimmäisiltä kerroilta jolloin kauhu oli kadonnut. Eilen olin jo parempi. Mutta en vielä hyvä.

Penkille nousu ja sieltä HIDAS laskeutuminen on ollut myös haasteellista. Harjoittelin sitä viimeisimmällä matkallani Fuengirolassa

Penkille nousu ja sieltä HIDAS laskeutuminen on ollut myös haasteellista. Harjoittelin sitä viimeisimmällä matkallani Fuengirolassa

Eihän tämä tietenkään mitään silkkaa iloa ole, sillä liike on raskas ja heikolle jalalle vielä raskaampi. Eli tuskalla väännän. Juho valvoo, että polven linjaus on oikein ja kroppa muutenkin oikeassa asennossa, kun kyykkään. Tahto on kova. Ja pienessä päässäni, jossa harvoin teen mitään päämääriä koskevia päätöksiä, on syntynyt tavoite. En kerro sitä. Se on liian herkkä asia vielä. Mutta pitäkää peukkuja!

Hanna

🖤

Viimein ymmärsin minne minun on pakko päästä

Kiitos eilisestä päivästä – se oli niin kiireinen, etten ehtinyt huomata, että aurinko ei paista.

Aloitin työt aamulla ennen seitsemää ja paiskoin hommia yhdeksään intensiivisesti.

Sitten koetin syödä aamupuuron, mutta nyt on semmoinen juttu, että puuro ei enää mene alas. Ei vaan mene. Juuttuu kurkkuun. Jää lautaselle. Pam. Olen nyt syönyt sitä vuodesta 2013 joka aamu. Stoppi tuli. En tiedä mitä teen, mutta joku uus juttu on keksittävä. Ei mene ihana pannupuuro, ei mene tuorepuuro, ehkä alan taas tehdä itse mysliä, mutta se tuntuu jotenkin liian makealta, vaikka siihen ei lisäisi ollenkaan hunajaa tms. voisiko tehdä suolaista mysliä…

Kaunista, mutta ei putoo.

Kaunista, mutta ei putoo.

Teki mieli laittaa päälle kirkkaan punainen toppatakki, ja laitoinkin. Sen sijaan en meikannut. Unohdin sen! Tästä jouduin hiukan kärsimään myöhemmin.

Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti tulevaa päivääni.

Ensimmäinen etappi oli A-lehdissä. Vein siellä töissä olevalle ystävälleni pienen lahjan. A-lehtien aula on yksi kauneimmista työpakan sisääntuloista, joita tiedän. Nytkin siellä paloivat aulan vesialtaassa kelluvat öljylamput, takassa palo tuli ja suurten ikkunoiden takana velloi hyinen meri. Very nice!

No seisoin sinä aulassa kirkkaan punaisessa takissani kuin huutomerkki ja ihanasti tapasin vahingossa monta monta ihanaa tyyppiä. Sain halauksia ja kivoja juttuja puhuttiin ihan nopeasti. Jäi niin hyvä mieli! Lähtiessäni tajusin, että olin kyllä kuin riihipirun raato naamaltani – ei meikin hiventä. Tunsivat sentään! Jesss!

Jatkoin matkaani tyttäreni luo. Leivoimme siellä huippuhyviä gluteenittomia sämpylöitä, joiden reseptin Carolina on kehittänyt. Laitan reseptin tänne tulevaisuudessa. Seuraavaksi ajoin Helsingin toiselta laidalta toiselle tilitoimistoon ja vatsassa kurni karmea nälkä. Nappasin tuoreen sämpylän takapenkiltä ja nautin ajosta kuran keskellä. Sitten nopea käynti kotona, aikaa oli tasan tunti. Muuttama työmeili, nopea lounas Mifusta ja vihanneksista ja treenivaatteet päälle.

Jälleen autoon. Vein mieheni moottoripyörän renkaat jotain operaatioita varten huoltoon ja ajoin Fustra-treeniin. Teimme aivan sairaan raskaan treeniin. En valehtele, kun sanon että huusin kivusta. No joo se tekee hyvää.

Huh huh!

Huh huh!

Taas autoon ja kotiin. Nopea suihku ja jälleen työmeilien kimppuun. Sitten tein päivällisen – jälleen Mifua.

Mifu-suikaleet on tosi hyviä ja nopeita valmistaa. Lämmin suositus. Samalla heitin uuniin pannukakun paistumaan. Sitten kaaduin sohvalle. Kello on puoli kahdeksan illalla ja mietin ettei kai mun enää tarvii tehdä mitään?

Avasin YLE suoran mun läppäriltä ja voi ihanuus mitä sieltä tuli! Kiehtova maailma: Salattu Italia. Olin pyörtyä niistä maisemista, joissa ohjelma matkasi. Ja kuvaus oli niin loistavaa – niissä näkyi lämpö! Se on harvinaista, koska lämpö, samoin kuin tuoksut ja hajut, ovat erittäin vaikeaa välittää kuvassa. Aloin nappailla kuvakaappauksia ohjelmasta. Mun on pakko päästä Sisiliaan. Pakko. Mä menen tonne. Takuulla!

Pakko päästä tonne!

Pakko päästä tonne!

Voiko edes olla jotain noin ihanaa?!

Voiko edes olla jotain noin ihanaa?!

Oliko sulla jo muuten lyhtyjä kotona....!!!

Oliko sulla jo muuten lyhtyjä kotona….!!!

Voin tuntea meren tuoksun!

Voin tuntea meren tuoksun!

 

Ihanissa Sisilia-tunnelmissa mentiin sänkyyn syömään pannaria ja katsomaan Netfixistä How to Get Away with Murder –sarjaa johon olemme K-O-U-K-U-S-S-A!

Hieno päivä, koska tiedän, että menen Sisiliaan ja koska oli kiirettä. Kiireessä ei tosiaan huomaa pimeyttä tai ankeaa säätä.

Yöllä näin unta hammaslääkäristä. Takahampaita vihloo… Jauhan yöllä leukojani ja unohdan laittaa sen hiivatin kiskon suuhuni!

Sisilia mielessäin!

☀️

Hanna