Rakas kipu ♡

 

Ihme juttu on tapahtunut – nimittäin edistyminen. Nytkähdys. Oikea harppaus. Aivan yhtäkkiä. (Siinä tapauksessa, että kaksi vuotta on yhtäkkiä!!)

Kaksi vuotta sitten aloin harrastaa Fustraa. Tilanne oli aika epätoivonen ja olen kertonut siitä monessa yhteydessä. Pointti on se, etten ollut voinut harrastaa mitään liikuntaa (paitsi vesijuoksua, jota inhoan) kahteen vuoteen, polvivammani takia. Inhosin tilannetta ja ympärilleni alati paksumpana liimautuvaa rasvakerrosta.

Osa Fustran hyvistä vaikutuksista näkyi ja tuntui nopeasti, kaikensorttiset kivut lähtivät, kuten jännetuppitulehdus, niska-ja päänsäryt, migreenit vähenivät dramaattisesti. Osaa tuloksista oli odotettava tovi, paino putosi, lihasmassa kasvoi ja rasvaprosentti pieneni. Lisäksi onnellisena bonuksena vasen jalkani alkoi vahvistua ja pystyn kävelemään nyt normaalisti. Sitä en uskaltanut edes toivoa.

IMG_7609

Vihasin aikaisemmin lantion nostoaja pitoa. Nyt rakastan sitä!

Fustra näyttää naurettavan helpolta ja tuntuu naurettavan raskaalta ja on haastavaa. Taipaleeni harrastuksen parissa on ollut isossa kuvassa enimmäkseen onnistumisia, mutta tietysti, kuten kaikessa harrastamisessa, myös takapakkeja ja turhautumisia.

Treenissä on aina mukana Fustra henkilövalmentaja, joka ohjaa liikkeitä ja varmistaa, että kaikki tehdään juuri oikeilla lihaksilla – nimitäin niillä joilla et haluaisi tehdä niitä! Niillä heikoilla, joita yritetään vahvistaa kehon lihastasapainon saavuttamiseksi. Niillä joita et ole käyttänyt ja joiden olemassaoloa et enää muista – paitsi treenin jälkeisenä päivänä…

Tähän kevääseen saakka olen selvinnyt tunneista. Olen mennyt treeneihin aina vähän perhosia vatsassani ja se on todella outoa. Jäin miettimään syytä ja tajusin, että jännitin jatkuvasti sitä kuinka nimenomaan selviän tunnista. Jaksanko tehdä kaikki liikkeet? Kestänkö koko tunnin, jos hiukan säästän tässä liikkeessä voimiani. En tehnyt täysillä kaikkea. Silti olen suorittaja. Juho (valmentajani ja nykyään myös hyvä ystäväni Juho Lahti) on sanonut alusta asti – nauti! Älä suorita. En ole osannut. Ja toisaalta se on täysin ymmärrettävää. Niin montaa uutta asiaa sinänsä yksinkertaisissa liikkeissä täytyy ajatella ja toteuttaa.

Mutta nyt siihen nytkähdykseen.

Yhtäkkiä treeneissä tapahtui jotain. Aloin nauttia. Aloin nauttia kivusta. En enää luovuta vaikka sattuu. Rakastan kipua. Puristan vatsaa selkärankaa vasten vain sitä kovempaa, mitä kovemmin sattuu. Haluan lisää kipua. Ja jos kipua ei tule tarpeeksi, olen vähän pettynyt. Aina sitä ei tule. Joskus väsyttää niin, ettei jaksa tarpeeksi.

ojentajat

Ojentajat – auts auts auts – tänään se sujui niin hyvin että epäilin tekeväni liikkeen väärin.

Juho sanoo, että olen löytänyt syvät lihakset. Olen erimieltä. Minä uskon, että olen vahvistunut (viimein) niin paljon, että jaksan käyttää niitä ihan täysillä, samalla kun käytän niitä kaikkia muita lihaksia, jota liike vaatii. Koska enää ei tarvitse vain selvitä tunnista. Nyt voin nauttia.

Eihän edistys tietysti tapahtunut yhtäkkiä, mutta huomasin sen yhtäkkiä ja se hetki oli kuin uudestaan syntyminen. Olin niin riemuissani, että lupasin Juholle pullon sampaanjaa. Myös alkuaikojen tekemisen riemu palasi, vaiken ollut kyllä huomannut sen puuttumista. Haluaisin treenata joka päivä ja kyllä – päivyrini muotoutuu treenin mukaan – ei toisinpäin.

Parasta treenissä on se, että stressi lähtee. Ja myös se kuinka se lähtee. Se pursuaa ulos lihaksista samalla kun kyyneleet puristuvat luomieni välistä. Aivan oikein. Juuri muutama päivä sitten teimme coreliikkeitä ja puristin vatsalihaksia aivan täysillä, lihaksia alkoi polttaa hulluna ja kyyneleet alkoivat valua silmistä. Juho sanoi – et kyllä pilaa tätä hyvää settiä alkamalla pillittää! Alkoi naurattaa, mutta ei ollut pienintäkään aikomusta pilata mitään. Tai nauraa sen koomin. Kyyneleet vain tulivat ja veivät stressiin mukanaan. Oikein tunsin sen, kuinka se puristui ulos lihassäikeiden välistä ja valui kyyneleinä ohimoilleni. Goodbye!

On ehkä syytä kertoa, että olen itkenyt treenissä ja treenin jälkeen useasti ja alussa se oli valmentajalle ehkä hiukan hämmentävää, mutta kaikkeen tottuu – luulen. Joskus itku tulee pettymyksestä huonoon suoritukseen, joskus kun voimat loppuvat. Huomaan, että kuulostaa vähän siltä kuin olisin kovakin urheilija? En ole, mutta kuten sanoin jo silloin kun ajoin enduroa – kaikilla on omat mäkensä. Treenaan kovaa, jos ei verrata niihin jotka treenaavat kovempaa!

stepperi

Vihasin aiemmin myös stepperillä tehtävää alkulämmittelyä. Nykyään viihdyn siinä pitempään kuin on pakko. Tulen etuajassa treeneihin, että voin olla stepperillä ensin yksin ja kuunnella hyvää treenimusaa. Loput kymmenen minuuttia olen sitten Juhon valvovan silmän alla. 

Mutta arvatkaa mitä? Olen niiiiiiiin onnellinen tästä muutoksesta. Paljon mulla on unelmia oman kuntoni suhteen ja sen mihin haluaisin näillä korteilla pystyä. Nälkä on kova, mutta kädessä ei ole valttikortteja. Vähän huono jako, mutta näillä mennään. Hävettää että tähän on kulunut niin paljon aikaa, mutta toisaalta olen ylpeä siitä, että olen päässyt tähän. Töitä ainakin olen tehnyt, enkä ole kuin yhden kerran sanonut, että tänään en jaksa, perutaan tunti.

Vatsaa polttelee nytkin. Oli treeni tänään ja otettiin vähän kuvia siinä samalla, mutta ei mitään kuvaussessiota. Juho kuvasi, kun tein. Ei pystynyt poseeraamaan, mutta kyllä aika kovaa puskin lantiota ylös, kun tiesin että kamera näpsyy!

Kuvissa päälläni Casallin ihana treeniasu jonka sain käyttööni.

Stressitöntä viikkoa!

xoxox

Hanna

Kommentit
    • 1.1

      hannasumari sanoo

      ei mitään ”ehkä” 😉 liikkeele on lähdettävä – sitä ei ikinä kadu! Tsemppiä treeniin!
      Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *