Roolimalli – minäkö?

Kun tiistaina heräsin olin aivan poikki. Päätä särki ja kroppa oli kun rautakanki, paisti että sitä kivisti jotenkin kaikkialta. Kello ei ollut kuuttakaan ja edessä pitkä ja jännä työpäivä. Oli tehtävä jotakin. Otin jumppakepin, pistin kengät jalkaan ja menin pyjamassani ulos terssille jumppaamaan. Tein kunnon treenin kylmässä ja säkkipimeässä syysaamussa. Pää ja kroppa heräsivät.

Hiippailin vielä yläkertaan jumppamatolle tekemään oikein kunnon venyttelyt ja sitten käärit hihat ja aloin töihin. Nimittäin kuorruttamaan ja pakkaamaan kakkuja. Olin menossa pitämään puhevuoroa sokerittomasta elämästä uuden Coca-Cola Zeron lehdistötilaisuuteen. Puheet höystettiin todeksi kakkukesteillä. Eli minua oltiin pyydetty tekemään makea herkkutarjoilu 30:lle hengelle.

Koska juhlissa on aina pahinta, jos herkut loppuvat kesken, tein tarjoilun 40:lle. Olihan siinä hommaa. Pelkästään 16 kakun paistamiseen menee n. 16 tuntia. Kaksi päivää oli mennyt leipoessa ja tietysti varmuuden vuoksi leivoin kakkia kakkuja myös vielä ylimääräisen kappaleen, jolla varmistin, että hyvää tulee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koko juttu ei jännittänyt yhtään, mikä on epätavallista ja tietysti tein asiasta sen johtopäätöksen, että kaikki tulee menemään pieleen. No ei mennyt. Hyvin meni ja lähdin kotiin hyvillä fiiliksillä, palatakseni pian takaisin hakemaan tilaisuuteen jäänyttä kameraani.

Kotona iski kooma. Olin aivan poikki. Mutta en jäänyt lepäämään, vaan koska olin luvannut mennä valokuvanäyttelyn avajaisiin, niin menin. Mutta meninkö kotiin tultuani nukkumaan? En! En tajua mikä kumma siinä on, että tosi väsyneenä jotenkin jää roikkumaan Facebookiin vaikka koko olemus huutaa, että mene hölmö nukkumaan! Yksi syy on se, ettei mieheni ole kotona. Kun hän poissa en jotenkin osaa mennä unille.

Keskiviikkona olin vielä entistäkin väsyneempi. Ja alkoi tapahtua hauskoja väsymysasioita. Etsin silmälaseja, jotka olivat nenälläni, etsin puhelinta, joka oli laukussani, sekoitin suolan ja sokerin, hosuin ja sähläsin. Puhuessa lauseet jäivät kesken ja jäivät ilmaan roikkumaan. Jäin tuijottamaan tyhjin silmin kaukaisuuteen.

Meillä oli tapaaminen A-lehdissä muiden Apu-bloggaajien kanssa ja alkoi kyllä vähän naurattaa kun raahustin (myöhässä) ovista sisään. Jotenkin väsymykseen kuuluu myös se, että vaatteet tuntuvat huonoilta ja on huono tukkapäivä. Jalassani oli nahkahousut, jotka valuivat hitaasti alaspäin kävellessäni ja haaroväliiin muodostui sellainen paakku nahkahousuja. Pökäle. Kivaa. Samaan aikaan pökäleitä oli myös kengissä, sillä nilkattomat nilkkasukat valuivat pois paikoiltaan ja sijoittuivat keskelle jalkapohjaa. Mitään en voinut korjata, sillä toisessa kädessäni oli kassi ja toisessa kakkuja. (Vein edellispäivän rääppiäiset palaveriin mukanani).

Palaveri oli hulvaton. Paikalla olivat mm. luulolaiha ja luuloläski. Keskustelimme myös paikalla olevien rintojen muodosta, kuten luppakorva, ajokoirankorvat, paistetut muna ja ketunnenät, ja näin tehdessämme seurassa oli tietysti rintasyövän sairastanut ihminen. Muistelimme myös vanhoja seurapiirijuoruja, mikä oli erityisen raikasta.

Siinä väsymysnauruissani sain jotenkin mustikkasmoothiessa lepäävän lusikkani lentämään päätoimittajan eteen tummanpuhuvassa lastissaan ja hänen valkoinen villatakkinsa pelastui vain täpärästi tahraantumasta.

Huis!

Huis!

Kotiin ajaessani vannoin, että menen kuumaan kylpyyn ja nukkumaan. Vaan mitä tein? Kun puhelin soi ja tyttäreni pyysivät minua kaupunkiin syömään sanoi suuni heti että TOTTAKAI TULEN!

Typerääkö? Olisiko ollut syytä jäädä nukkumaan? Ei – koska olin vain muutamaa tuntia aikaisemmin saanut heiltä maailman ihanimman ääniviestin:

”hei me puhutaan täällä susta ja ihaillaan sun työmoraalia ja sitä miten ahkera sä oot ja sitä ku sä et ikinä oo sillai et ää en mä jaksais tehdä töitä tai en jaksais tehdä jotain. Et sä oot sellanen hieno roolimalli meille. Ei muuta.” Klik.

En ole koskaan ajatellut koko asiaa. Mitään tuosta. Roolimallia tai etten valita työnteosta tai että olisin ahkera. Teen jos olen luvannut. Ja jos ei meinaa luistaa jumppaan ulkona tai jotain.

Jotta eipä muuta kuin että tänään en ole tehnyt mitään enkä tee. Ja menen taatsuti aikaisin nukkumaan.

Iloa pävään hei! Pari kuukautta ja päivät alkaa pidentyä!

Hanna

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hanna, mitä omat tyttäret sanovat, se on tärkeintä:) Merikin sanoi tänään jotain kivaa ja ainakin viisi ryppyä hävisi. Huomenna saamme illalla syödä yhdessä, nauraa hervottomasti ja nauraa vieläkin enemmän, kun Lumimies pyörittelee silmiään ja kuittailee vävyehkokkaallemme. Tytär sai minut nauramaan silloinkin, kun seisoin kyynelehtimässä kuilun reunalla…Nauru on lääkettä!

    Olet hirveän vauhdikas ja pystyt yhdistämään sokerittomuuspuheet ja kymmenet kakut: Luovaa!

    Sinulle myös tapahtuu ja kierrokset vain lisäävät kierroksia. Se on ihanan kamalaa, mutta mitä välii niin kauan kuin on hauskaa.

    By the way: Käyn kerran puolessa vuodessa vaa’alla ja se hetki oli eilen. Tarvitsin ylimääräisen verenpainelääkkeen ja alan ihan oikeasti pohtia Uutta Uljasta Elämää…, sillä tämä ei käy!

    • 1.1

      hannasumari sanoo

      hahahah! oot ihana! Tää Lumimies on just paras!
      Ja kyllä lapset saavat kuilunreunlla seisovan nauramaan – oma tyttäreni teki sen ihan juuri. Vaikka haluaisin kyllä olla mieluummin se joka on vahva. Ehkä se ei lopulyta kuitenkaan olisi hyvä.
      Siis laiharia pukkaa! Oi se on vaativaa. Tsemppiä siihen ja muista syödä kuusi kertaa päivässä. aamianen, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.
      sillä tavalla se onnistuu pysyvästi, eikä lähde lihaksista!
      tsemppiä!
      Hanna

  2. 2

    Thea Natri sanoo

    Jep! Sulla on niin hyvä syke, joka kaiken lisäksi tarttuu muihin. Arvokas lahja ja taito – ja ihanaa meille kaikille, kun maailmassa on ihania ihmisiä.

  3. 3

    Pirjo Hurme sanoo

    Huh, ja taas sai nauraa, ihanaa! Meitä ihmisiä on vissiin todellakin monen sorttisia, mä just istuin kaksi päivää sukulaisissa, siis ensin istuin autossa kolme tuntia ja sitten siellä lopun päivää ja tänään kotiin, heti harava käteen ja verenkierto liikkeelle. Olen kyllä itse näitä toiminnan ihmisiä, taloyhtiössä talkoot viikonloppuna, olen haravoinut, leikannut pensaita ja mistä olen erityisen ylpeä kaivanut yhden vesikourun esiin, ei sitä varmaan kyllä kukaan edes huomaa, mutta itse niin nautin kun nään että vesi valuu siitä mistä pitääkin. Mua aina sanotaan reippaaksi, en osaa itse sanoa, mä oon aina ollut mitä olen, lapsesta asti- En koskaan ole ajatellut että olen jotenkin reipas, vaan tykkään (rakastan) haravoimista ja kaikkea ulkopuuhaa. Mä niin tykkään, kun oon haravoinut pinon, ja saan sen koottua joko säkkiin tai kottikärryihin. Ja osaan kyllä tosi hyvin laiskotella, viikolla en tee koskaan mitään, tosin käyn mä fillarilla töissä, että se on liikuntaosuus. Ihan pelottaa, että jos yhtäkkiä tuleekin jotain, ettei voi tehdä mitä haluaa, ettei voi mennä vesijuoksuun ja sen jälkeen seisomaan jääkylmään suihkuun, kuivata hiuksia ja fillaroida uimahallista kotiin. Hanna, olemme samaa, näköjään erittäin hyvää vuosikertaa!

    • 3.1

      hannasumari sanoo

      Pirjo,
      Ollaansiis samaa maata. Ehkä ollaan pudottu pieninä johonkin energiapataan? Vaikkä mä kyllä roikun liikaa netissä. Aika menee hukkaan. Viisaampaa olisi lukea.
      Fillarointi on superkivaa, mutta vesijuoksua mä inhoan! Paitsi kun kävin järvessä märkäpuku päällä. Se oli kivaa olla keskellä luontoa – ei ollut ahdastakaan!
      Voi hyvin!
      Hanna

  4. 4

    Petteri sanoo

    Hei
    Millaiset nahkahousut sinulla oikein on, kun ne valuu?
    Minun rouva on 50 + ja käyttää töissäkin joustavia ”kuorimaisia” tekonahkahousuja, jotka eivät valu. Näyttävät nahkahousuilta, mutta ovat hengittävää tekonahkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *