Sairaalakäynti

 

Kilpikonna kiittää.

IMG_1634

Kävin eilen viemässä äitini sairaalaan tutkimuksiin. Vihaan sairaaloita. Se on ristiriitaista, sillä olen saanut sairaalassa niin hienoa kohtelua ja loistavan hoidon, että minun pitäisi rakastaa sairaalaa. Paikkaa jossa parannetaan. Mutta ei – vihaan sairaaloita ja jo matka sairaalaan saa minut hiljaiseksi. En puhu mitään. Käperryn kuoreeni kuin kilpikonna, joka vetää päänsä ja raajansa kilpensä sisään. Kun astun ovesta sisään vatsani menee kramppiin ja haluaisin itkeä. Ahdistun ja haluaisin juosta kiljuen ulos niin kovaa kuin ikinä pystyn. Mutta se ei käy. Ensiksikin siksi, ettei sairaalassa sovi huutaa (ellei ole vähintään haavoittunut) ja toisekseen siksi, etten voi juosta. Lisäksi tällä kertaa minä en ollut tärkeä, vaan äiti. Minun tuli siis olla huoleton ja hauska, vahva, luotettava ja kepeä. En ollut. Olin äänetön kilpikonna.

Sairaalan käytävillä vaelsi sairaita ihmisiä ja kiirehti valko- ja vihreätakkisia työntekijöitä. Työnsin äidin pyörätuolissa luukulta toiselle sujuvasti. Viimeisellä luukulla vaalea hoitaja huudahti iloisesti että ai siinähän te olette, juuri sopivasti! Koetin hymyn tapaista. Sitten hirveän pieni sairaanhoitaja sanoi hirveän pienellä äänellä erittäin hellästi äidilleni: tässä olisi tämä esilääkitys, olkaa hyvä. Ottaisitteko sen ja vettä? Hänellä oli pieni käsi, kuin linnun siipi vain ja hän laski sen äidin olkapäälle. Katsoin silmät suurina häntä ja olin niin onnellinen, koska hän puhui niin hiljaa. Usein äidille huudetaan koska hän on 89-vuotias, mutta äiti kuulee loistavasti.

Veimme äidin tutkimuksiin ja minä menin kahvilaan odottamaan.

Kävellessäni pitkää käytävää näin tietenkin sairaita ihmisiä. Paljon paljon. Monet makasivat vuoteilla odottamassa, että heidät viedään jonnekin. Ihmiset olivat kalpeita ja avuttomia tietysti. Ja vatsaani kouristi ja kilpi paksuuntui. Yhtäkkiä edessäni käveli nainen, jolla oli päällään harmaa hauska jakku ja jalassaan pillifarkut ja kauniit Acnen nilkkurit. Vatsani lakkasi kramppaamasta. Kilpi selässäni oheni ja lopulta irtosi kokonaan. Rentouduin. Näin jotain kaunista. Vain kauniit kengät oikeastaan. Se riitti.

Istuin kahvilan pöytään ja muistelin isääni. Hän oli hoidettavana Meilahden sairaalassa ja sanoi minulle, että inhoaa olla siellä, koska siellä on vain sairaita ihmisiä. Muistan kuinka loukkaannuin siitä. Kuinka raivostuttavasti sanottu! Mutta monesti jälkeenpäin olen ajatellut kuinka hyvin ymmärrän mitä hän tarkoitti. Isä rakasti kauneutta – olihan hän naimisissa äitini kanssa! Ja muutenkin. Sairaalaympäristö on ankea. Kun olin aikanaan sairaalassa viikon verran, parasta mitä tapahtui oli komean ystäväni käynti ja se valtava kukkapuska, jonka hän toi tulleessaan. (Sen lisäksi tietenkin, että paranin!)

Olen monesti puhunut siitä, kuinka ahdistus tai paha mieli kaikkoavat, kun menen kauniiseen miljööseen tai vain näen kauniin kuvan. Ja niin se on – kauneus ja taide, ympäristön kauneus ja yksityiskohdat ovat niin tärkeitä. Tietenkin ne ovat tärkeitä arjessa, mutta ne ovat elintärkeitä sairaaloissa. Tutkimuksissakin on todettu, että ihmiset voivat paremmin ja paranevat nopeammin kauniissa ympäristössä. Kunpa tämä ymmärrettäisi tulevassa hienossa lastensairaalassa. Ehkä joku haluaisi lahjoittaa sinne taidetta?

Minulle tultiin sanomaan, että voisin soittaa taksin, äiti olisi pian vapaa lähtemään. Nämä ihanat hoitajat siis tiesivät missä olin. Soitin auton ja lähdin äitiä vastaan, mutta ennen kuin lähdin kahvilasta keskeytin erään neuvottelun.

Nainen kauniissa Acnen saappaissa istui kahden valkotakkisen lääkärin (?) kanssa palaverissa. He puhuivat ruotsia tai ehkä norjaa – en tiedä. Menin siihen ja pyysin anteeksi, että keskeytän lyhyesti heidät, mutta halusin kertoa, että inhoan sairaaloita mutta nuo nilkkasaappaat ovat niin kauniit, että ne pelastivat minut. Tuli tunne, että ymmärsivät mitä tarkoitin.

Hain äidin ja lähdimme pois. Hänellä oli kaikki kunnossa. Taksissa ajattelin kaikkia noita ihania ihmisiä, jotka ovat sairaaloissa töissä. Kiitos, että jaksatte olla niin kohteliaita. Kiitos, että puhuit äidille hellästi ja hiljaa, sillä äitiä pelotti. Ja minua, vaik’ei olisi saanut. Ehkä te muistatte ja tiedätte, että jokaista pelottaa tulla teidän työpaikallenne, joka on teille ihan tuttu ja turvallinen. Kiitos, että haitte minut kahvilasta ja kiitos että jaksatte olla siellä ja hymyilette.

Hanna

Kommentit
  1. 2

    Sirpa Tuomipuro sanoo

    Voi kiitos meidän hoitajien puolesta ❤
    Ymmärrän tuon kaiken hyvin, voi niin hyvin !
    Olen lähes ”kaikissa paikoissa” ollut hoitajana ja eläke häämöttää 4 – 5 v päästä.
    Aina kutsumukseni on ollut rotuun, ikän tai sukupuoleen katsomatta olla potilaan / asiakkaan turvapoiju. Vaikka vain se lämmin käsi olkapäällä ja katsekontakti. Sanatkaan ei aina riitä tai sovi kuvaan.
    Sipe

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *