Sisustuksen jälleenmyyntiarvo – onko se joku arvo ollenkaan?

Kaksi kolmesta tyttärestäni on muuttamassa kuukauden sisällä. Toinen vuokra-asunnosta toiseen ja toinen pois kotoa ensimmäiseen omaan kotiinsa.

Muistan hyvin, kun itse muutin ensimmäiseen omaan kotiini. Sen sisustaminen oli ihanaa. Käytin mielikuvitustani siinä missä rahaa ei ollut toteuttaa unelmia. Eli kaikessa. Ostin kummivanhemmiltani 50-luvun sohvan ja uudemmat nojatuolit ja verhoilutin ne uudelleen. Sohva oli kaakaonruskea, toinen tuoli oli vaaleanpunainen ja toinen pistaasipähkinän vihreä. (Niin siis kalusteet maksoivat minulle yhden markan, koska kummisetäni mielestä oli hyvää maksaa ne, jotta ne tuntuisivat enemmän omilta. Ihana kummisetäni Totti!) Käytin paljon viherkasveja ja mielestäni lopputulos oli kaunis. Ihana ensimmäinen oma koti!

Ainoa uusi kaluste jonka ostin oli massiivimäntyinen ruokapöytä. Tukeva ja hyvä. Sängyn toin kotoa, samoin Artekin ihanan maton.

Sama meininki on omilla lapsillani. Pikku hiljaa he hankkivat asioita omalla maullaan omaan kotiinsa. Omasta huoneesta matkaan on lähtenyt aina oma sänky ja työpöytä. Työpöydäksi ostin nimittäin jokaiselle yksinkertaisen ja hyvälaatuisen ruokapöydän. Se on tarpeeksi suuri koululaiselle ja koulupöydän vetolaatikoilla ei mielestäni tee mitään. Ne keräävät vain krääsää.

Ajatukseni asumisesta on aina ollut viihtyisyyden tärkeys. Viihtyisyys on makuasioita, toimivuutta ja puhtautta ja myös se mitä näen ikkunoista. Se mitä se ei mielestäni ole, on sisustuksen jälleenmyyntiarvo. Se on kriteeri, jota en kykene ymmärtämään. Eli siis että joku ostaisi kalliin kalusteen kotiinsa sillä ajatuksella, että siitä saa jotakin, kun sen myy pois.

Jos kalusteiden osto ja myynti on oma harrastus tai työ, silloin voin sen hyvin ymmärtää. Tämä on vähän sama asia, kuin merkkikäsilaukkuostokset. Olen lukenut monesti, kuinka kalliiden käsilaukkujen keräilijät perustelevat monen tuhannen euron laukkuostoksiaan sillä, että niistä saa jotakin, kun ne myy pois, tai että heidän tyttärensä voi sitten periä ne. Oi minun tyttäreni haluavat ostaa omat laukkunsa ja varmasti heillä on erilainen maku kuin minulla. Kyllä ostospäätöksen soisi olevan se mistä aidosti pitää. Sydän mukana ostopäätöksessä muodostaa itselleen sydämellisen ympäristön.

Olen monesti myös kuullut vuokra-asunnossa asuvan perustelevan asunnon huonoa kuntoa sillä, ettei viisti tehdä remonttia, koska siitä hyötyisi asunnon omistaja. Outoa ajattelua. Ainakin minulle ympäristö on erittäin tärkeää. Se, että maalaisin seinät ja ovet huoneistossa, jossa aion asua vaikka vuoden, on enemmän satsaus itseeni, kuin vuokraisäntään. Yleensä vuokranantajat vielä tukevat näitä toimia mielellään.

Nyt siis lentää viimeinenkin kullannuppusemme kotoa pois. Tyhjä tila lisääntyy vaikka tavaraa on liikaa. Kiinnostava tilanne. Kaikkeahan nuo neitokaiset eivät vie koskaan mukanaan. Mitähän teen noille piirustuksille, tauluille, pehmoleluille, barbeille ja voi voi kaikelle ihmeelliselle mitä täältä löytyy. Jälleenmyyntiarvoa niillä on vähemmän kuin vaivan palkka, jos myymään lähtee, mutta muistoarvoa saattaa olla paljonkin.

KON Hanna MARIa Sumari 😉

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *