Pilvet ei kysy lupaa

Mun mutsi on niin hauska tapaus. Rakastan muuten myös sanaa mutsi, josta mulle tulee mieleen vanhat strabat, jotka kutsuivat nuoruudessani kaikkia naisia mutseiksi. Starba taas on stadin slangia ja tarkoittaa miestä.

No mutta yhtä kaikki – asiaan. Äitini kieli on terävä kuin partaveitsi ja edelleen 92 vuotiaana hän heittää aivan kuolemattomia lausahduksia. Osa on täysin painokelvotonta tarinaa, koska on ymmärrettävä ikä ja taustat, että voi nauraa tietyille asioille, jotka tänä päivänä ovat siirtyneet kiellettyjen listalle.

Äiti oli tänään vähän huonossa hapessa ja häntä piristääkseni koetin puhua jonniin joutavia. Se on tavallaan mahdotonta, koska äiti ei ole tyhjän puhuja, eikä jaksa kuunnella hölinää. Mutta viedäkseni ajatukset pois huonosta olosta kerroin kuitenkin, että kävin tänään kampaajalla.

Äiti totesi siihen painokkaasti: ai niiiiinkö. Ja tuijotti kuontaloani. Jatkoin että joo-o, eikö ole hieno kampaus! Äiti siihen että: kutsuuko joku TUOTA kampaukseksi? Vastasin että joo joo, nykyään kampaajalta tullessa halutaan näyttää huolettomalta ja sellaiselta, että hiukset on kivasti, mutta ei niin kammatusti. Äiti siihen että: Ja KUKA niin sanoo?

No repesin tietysti. Äänenpainot olivat sen verran halveksivat, että sanonpa vaan, ettei kannata väittää, että huoleton tukkaeleganssi olisi mistään kotoisin. Ja siis mutsi tietää mistä puhuu. Hän oli muotialalla jo ennen ajanlaskun alkua eli joskus 50-luvulla. Alalle hän joutui, koska isän mielestä hän oli liian kaunis kävelemään rumasti ja hän pisti tämän mannekiinikouluun. (Äiti taas pisti isän hammaslääkäriin. Tasa-arvoako?) Niin ja siis – Lisa on näiden kuvien ottamisen aikaan neljän lapsen mutsi.

Jopa Hesari kirjoitti Mamin kiertueesta Saksan suurissa kaupungeissa .

Jopa Hesari kirjoitti Mamin kiertueesta Saksan suurissa kaupungeissa . ”Kaikkiaan kahdeksaa eri kansallisuutta edustavat ne mannekiinit, jotka parhalillaan kiertävät Etelä-Saksan suurimmissa kaupungeissa esittelemässä kansainvälistä muotia. Mukana on ainoana edustajana Skandinaviasta suomalainen Liisa Sumari. Yllä kansainvälinen muotikiertue yhteen kuvaan kokoontuneena: Äärimmäisenä oikealla Diorin mannekiini Alla, joka edustaa Formosaa, hänestä vasemmalle Ranskan, Itävallan, Englannin, Suomen ja Belgian edustajat. Tummapintainen ja eksoottinen kaunotar edessä on hänkin Diorin mannekiineja ja edustaa Haitia. Hänen vieressään Sveitsin edustaja. Kuukauden kestävä mannekiinikiertue alkoi elokuun 27 pnä Münchenistä ja matkaohjelmaan kuuluvat mm. Dortmund, Baden-Baden, Wiesbaden ja Nürnberg. Kiertue on erinomaisesti järjestetty ja saksalainen yleisö on osoittanut aivan erityistä ystävällisyyttä suomalaista mannekiinia kohtaan.” (HS 14.9.1959)

Reipasta! Hevosen selkään vaan!

Reipasta! Hevosen selkään vaan!

Omat lapseni sanovat äitiä Mamiksi (isolla kirjaimella) Itse hän kutsuu itseään Lisaksi yhdellä iillä mutta papinkirjat paljastavat hienostelun, siellä lukee Liisa.

Viime vuonna aloin kerätä äidin hupaisia ja oivaltavia sanontoja ja heittoja ylös. Avasin puhelimeeni kansion, jonka nimi on Mamismeja. Niitä oli jo aika joukko kasassa, kunnes puhelimeni hajosi enkä tietenkään ollut päivittänyt sitä, joten kaikki mamismit katosivat. Nyt siellä on vain yksi, joka ei ole yhtään hauska, vaan jotenkin ihana. ”Pilvet ei kysy lupaa”. Muistan kun hän sanoi sen. Istuin hänen sänkynsä laidalla ja puhuin säästä. Valitin kun satoi ja oli luvattu vaan alati huonompaa säätä. ”Pilvet ei kysy lupaa”… niin, ei ne kysy. Eivät sadepilvet, eikä pilvet elämän taivaallakaan. Toivottavasti ehdin kerätä vielä mamismeja. Ne on tosi rock.

Mami

❤️

Hanna

 

Lapsen ja kännykän kanssa yhdessä

 

Luonto on tredikästä sisustuksissa. Kuva Habitaremessuilta Susanna Björklundin ja Sisse Collanderin tottamasta Signals-näyttelystä. En kuulunut näyttelyyn, mutta halusin tulla kuvatuksi tuossa, jotta kukka-asetelman koko tulisi esiin. Asu: Gustav/Dots

Luonto on tredikästä sisustuksissa. Kuva Habitaremessuilta Susanna Björklundin ja Sisse Collanderin tottamasta Signals-näyttelystä.
En kuulunut näyttelyyn, mutta halusin tulla kuvatuksi tuossa, jotta kukka-asetelman koko tulisi esiin. Asu: Gustav/Dots

”Luonto muuttuu vieraaksi ilman omia kokemuksia” kirjoittaa tämän päivän Hesari.

Suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan:

Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani.

Synkkä metsä, kirkas taivas, ne tuntee mun huoliani.

Vaikka sanat ovat perusankeat ja ahdistavat, niin niissä piilee pieni totuus – metsä parantaa ja poistaa stressiä ja jos ei ole metsää niin puistoja on onneksi Suomessa ihan kaikkialla.

Olen asunut aina metsän lähellä ja lapsuuteni parhaita muistoja on äidin kanssa metsässä vietetyt hetket. Kävimme niityillä keräämässä kukkia maljakoihin ja kiipeilimme kallioilla hakemassa kanervia ja varpuja ja joka lauantai kiipesimme Isolle kalliolle (joka nykyään näyttää pieneltä) tekemään saunavihdan. Siinä oppi yhtä ja toista, muun muassa sen, että kallioimarteen juuret maistuvat lakritsalta ja että sammal kukkii. Siksi olinkin ylen yllättynyt, kun jossain vaiheessa tajusin, etteivät kaikki ihmiset tunne ja erota toisistaan ihan tavallisia suomalaisia puita. Ja siis, asuin lapsuuteni Helsingissä, joskin omakotikotialueella Jollaksessa, enkä keskustassa, mutta mitään maalaiselämää en ole viettänyt.

Miksi poimulehteen kerääntyy niin paljon vettä? Pisara on kuin suurennuslasi. Mitä siitä voi nähdä?

Miksi poimulehteen kerääntyy niin paljon vettä? Pisara on kuin suurennuslasi. Mitä siitä voi nähdä?

Teimme äidin kanssa myös omia mikrometsiä. Rakensimme tarjottimelle maailman sammalista, kivistä, pienistä kasveista ja kaikesta mitä pihalta löytyi. Pieni pyöreä taskupeili sai toimittaa metsälammen virkaa. Muovailuvahasta tehtiin ihmiset samoilemaan omaan pikkumetsäänsä.

Olen kiitollinen tästä perinnöstä, jonka äitini antoi, sillä rakastan metsää ja kaikkea mitä se antaa.

Mutta parasta kaikesta on se mitä äitini antoi tyttärilleni. Äiti vei heidätkin metsään – tietysti. (Kauhean pahaenteinen lause, kuulostaa aivan Punahilkan ja Hannun ja Kertun yhdistelmältä!!!)

Esikoiseni ensimmäisiä metsäkokemuksia oli se, kun äitini vei hänet metsään hänen ollessaan vain viiden kuukauden ikäinen. Se oli 26.4. päivä jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui… Äiti laittoi tyttäreni istumaan sammalmättäälle ja hän sai puristella pehmeää karhunsammalta käsissään. Koominen muisto! Laskeumahan ei ollut mitenkään fataali, mutta muistan sen tietysti niin hyvin! Edes ydinvoima ei kuitenkaan pysäyttänyt luonnon tutkimista.

Jos tytöt näkivät metsässä jonkun ihmeellisen yököttävän madon tai muun öhkiäisen, äiti kehotti katsomaan tarkemmin ja huomaaman kuinka hieno ja kaunis hyönteinen lopulta oli tarkemmin katsottuna.

Luonto_Hanna_Sumari_5

Luontoa löytyi myös äidin ja isän kotoa. Kerran esimerkiksi perunat olivat itäneet kellarissa ja niissä jättiläispitkät violetit idut. Varmasti puolimetriä pitkät. Potut tuotiin keittiön lattialle ja ituja tutkittiin hartaasti. Vierailut äitini, eli Mamin luona olivat yllätyksiä täynnä. Äitini osti myös mikroskoopin, jolla tytöt saivat tukia kaikenlaista mitä luonnosta löytyi.

Äiti laittoi lapset hakemaan vastauksia tietosanakirjoista, jos he eivät tienneet jotain. Enää ei ole tietosanakirjoja, kaikki on paljon helpompaa. Ainoa mitä tuntuu puuttuvan, on aika. Ei ihmisen ole pakko mennä metsään, jos se ei kasva heti aidan takana. Puita kasvaa kaikkialla. Minulla on ollut tapanani jankuttaa samoja asioita lapsille autossa, kun ajoimme kaupungilla. Tenttasin aina juttuja. Mikä patsas tuo on? Kuka sen on veistänyt? Mikä rakennus tuo on? Kuka on piirtänyt tuon rakennuksen? Mikä on tämä katu jne. Samalla tavalla voi tentata puita ja pensaita. Ja jos ei itse tiedä, se ei haittaa, koska se hiivatin puhelin on kädessä koko ajan. Jospa etsisi vastauksen sieltä yhdessä?

Puolet petäjäistä!

Puolet petäjäistä!

Kasveista löytyy paljon muutakin hauskaa tietoa, kuin vain sen nimi. Mihin sitä on ehkä joskus käytetty? Mitä tarkoittaa, kun leivässä on puolet petäjäistä? Miksi jäkälää on laitettu ikkunoiden väliin?  Tarinoista oppii enemmän. Ja luontoa on Suomessa ihan joka puolella. Sellaista paikkaa ei täällä olekaan, jossa ei voisi viettää aikaa luonnossa. Ja kaikkina vuodenaikoina löytyy ihmeteltävä. Kuinka hyvin muuten sinä tunnet puut talvella?

Terveisin Puupää

❤️💚

Hanna

 

 

 

Terveisiä onnellisesta lapsuudesta

 

Äiti ja minä

Äiti ja minä

Koska olen olemassa, minulla on äiti. Tämä on veruke, jonka kapealla aasin sillalla aion kirjoittaa itsestäni äitienpäivänä.

Kun katson kuvia, joissa olen pieni tyttö, tunnen ihmeellisiä tunteita. Katson sitä ihmisen taimea jotenkin äidillisesti, vaikka olen kuvassa itse. Tulee hellä ja rakastava olo. Niin viaton ja iloinen, elämään luottava ja huoleton tyyppi touhuilee tai poseeraa kuvissa. Useimmiten kameran takana on isäni, jota rakastin suuresti. Hän oli turvallisin, vahvin ja viisain ihminen maailmassa. Usein kuvassa kanssani on äiti. Äidin ja tyttären suhde on ihan toisenlainen kuin isän ja tyttären. Paljon mutkikkaampi. Mutta pikku-Hanna palvoi äitiään. Äiti oli kaunein ja taitavin ihminen maailmassa. Kenelläkään ei ollut lämpimämpiä ja hellempiä käsiä, tuoksuvampaa ihoa tai kauniimpaa ääntä kuin minun äidilläni Lisalla. Hän lauloi ihanasti (ja laulaa vieläkin, mutta pikku-Hannan aikoihin se oli erityisempää). Joka ilta sain kuulla tuutulaulun, joka ei ollut se tavallisin, vaan erityinen ja ihana

 

Tuulen soitto puissa helää

kuu taivaalla kulkee.

Ulkona yö viluinen elää

syliinsä tienoon sulkee.

Koti-kulta lämmin on,

luona isän, äidin armaan

vuode oma verraton

on paikka parhain varmaan.

Nukkumatti kurkistaa

jalassaan punaiset sukat

etsii äidin armasta

on kesä tuoksuu kukat.

 

Säv. Armas Maasalo San. Esterita Maasalo

 

Minä olin kiltti ja valoisa lapsi, mutta pelkäsin pimeässä. Äiti opetti, ettei se kannata, koska ”jos sinä et näe, sinua ei näy”. Mutta öisin pelkäsin henkeni edestä silti. Makasin liikkumattomana vuoteessani ja peitin itseni kokonaan täkillä. Jätin vain pienen rakosen peiton ja patjan väliin, josta tuli raikasta hengitysilmaa. Olin hiestä märkä, vapisin ja olin kauhun lamaannuttama.

Ihme juttu, mistä lie tuli se pelko. Vuosia se kesti ja vieläkin saan kaivettua sen tunteen soluistani pintaani ja ytimeeni. Päivisin en juuri pelännyt vaikka koulun aloittaessani äiti perusti oman firman ja olin paljon yksin kotona suuressa natisevassa ja paukkuvassa rintamamiestalossamme. Kaikki siskot ovat niin paljon vanhempia, kuin minä – kuopus, että olivat jo kuka missäkin. Onneksi oli naapurit. Varsikin kummitätini Liisa (niin hänkin on Liisa, kuten äiti, mutta kahdella iillä). Liisa-täti ja Totti-setä asuivat naapurissa ja sinne olin aina tervetullut. Heillä oli kolme poikaa ja luulen että pikku-Hanna oli erilaista vaihtelua siinä perheessä. Liisa-täti ja Totti-setä rakastivat minua kuin omaa tytärtään.

Ei siis ollut suuria huolia, oli vain se öinen pelko (ai niin, unohdin kertoa mitä pelkäsin! Mörköjä! Ja rosvoja! Ja murhamiehiä!) ja sitten oli Jumalan pelko.

Kävin pyhäkoulua, kuten siihen aikaan kai kaikki. Saatiin se pahvitaulu, johon liimailtiin karitsan kuvia. Hankala homma oli vain se, että pyhäkoulussa opin, että Jumala näkee ja tietää kaiken. Ja aina kun olin vessassa olin kuolla häpeästä, koska Jumala näki kun pissasin.

 

Hyvää äitienpäivää kaikille

Hanna