Pitäsikö osata sanoa EI!

 

Sitähän pidetään noin yleisesti ottaen huonona asiana, kun ei osaa sanoa ei. Siitä seuraa kiirettä ja stressiä ja välillä itseä harmittaa, kun on touhuamassa jotain, mitä ei lopulta ehkä haluaisi tehdä. Haluaisi ehkä olla mieluummin kotona rauhassa tai ainakin kiireetön.

Mutta kyllä se vaan mulla on ihan toisinpäin. On ihanaa sanoa asioihin joo! Väillä voi olla vähän liikaa vipinää, mutta pidän siitäkin.

Eilen oli hetki jolloin mietin, että olisin voinut sanoa ei – vaan enpä sanonut.

Oli siitä harvinainen päivä, että päivyrissä ei ollut mitään merkintää. Päätin tehdä kaikki firmani paperityöt, kokeilla yhden reseptin, siivota huushollin ja mennä Saunayogaan plus iltakävelylle.

IMG_3593

Koti oli aivan hiljainen ja sain kirjoitettua laskut ja tehtyä kuivat työt keskittyneesti. Sitten testasin kurpitsacurry –reseptin. Oo siitä tuli hyvää. Istuin nauttimaan hyvästä ruuasta ja vähän tulisista mausteista kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä satuin vilkaisemaan kelloa. Se kahta minuuttia vaille neljä. Minun pitäisi olla puolen tunnin päästä Hotelli Presidentissä saunan lauteilla joogaamassa! Ei onnistu!!! Meiltä ajaa sinne jo vähintään puoli tuntia. Soitin Pekka Nikumatille, joka vetää tunnit ja sanoin että apua – en kyllä pääse! Pekka totesi että tulossa on vain yhteisiä tuttujamme tälle tunnille, joten he voivat odottaa – tule! Ja siinä tuli suustani – ratkaisevalla hetkellä JOO!

Minun olisi tarkoitus siivota. Koti oli kaaoksen vallassa, eikä intialaisen kurpitsacurryn teko yhtään vähentänyt kaaosta… keittiö oli kuin pomminjäljiltä, varsinkin kun kuvasin ruuan valmistuksen blogia varten. Silloin täytyy vähän siirrellä tavaroita ja rakennella kuvauspaikkoja. Ei auttanut, kovalla kiireellä hirveä säätö. Saunayogaan valmiiksi liikuntavaatteet päälle. Sittenhän olin menossa kävelylle ystäväni kanssa, joten kassiin ulkoiluvaatteet. Tukka oli pörrössä, missä pipo? Otanko meikit? Missä shampoo, missä lompakko? Auton avaimet, kotiavaimet. Kamaa lentää ja sotku lisääntyy. Sydän hakkaa ja tietysti puhelin soi.

Lopulta autossa. Huh. No siellä ei auta hosua. En aja ylinopeutta, enkä poukkoile. Hyvä musa soimaan ja näppärät reitit. Ja sitten alkaa ajatus kulkea…. Miksi en nyt vaan sanonut EI? Olisin kotona siivoamassa, kaikki paikat olisivat pian järjestyksessä. Nyt perhe tulee kaaokseen…. Ei kivaa.

Nappaan ensimmäisen mahdollisen parkkipaikan joka tietysti on aika kaukana, tempaan kassit mukaan ja lähden kiitämään kohti Pressaa. Se on varmaan aika huvittavan näköistä, koska mähän en voi juosta, koska polvessa ei ole pehmytkudosta ollenkaan tallella (kiitos mm enduron ajamisen – joka oli sairaan nastaa) Juokseminen sattuu törkeästi. Mahdotonta. Kiidän kävellen. Vihdoin perillä. Pekka vastassa. Suoraan saunalle. Takki päältä. Vesipullo messiin. Onko hikipyyhettä? Ei ole. Pekka lainaa. Lauteilla.

”istu mukavassa asennossa ja hengitä syvään. Jätä taakse päivä ja ole tässä hetkessä” okei mä olen…..

Sauna jooga on ihanaa. Taivun ja venyn ja hiki valuu. Päivä jää taakse. Tunnin jälkeen uimaan ihanaan isoon altaaseen.

IMG_3592

Kun kävelen autolle on lämmin. Ja rauhallista. Ajan Hietaniemeen, jossa tapaan ystäväni ja teemme pitkän kävelyn hautausmaalla ja kuulen kiinnostavia juttuja räätälöidyistä matkoista Ranskaan.

Olin niin onnellinen että sanoin JOO! Jos olisin jäänyt kotiin, puurtamiselle ei olisi tullut mitään katkoa. Kuten ystäväni Susu sanoi joogassa, sotkut odottivat minua kotona. Siivosin, söin lisää curryä, katsoin Downton Abbeyn ja menin nukkumaan onnellisena.

Kandee sanoo joo! Ei kantsi sanoo EI!

Iloa päivään

Hanna

 

 

 

Näetkö miehen seinällä?

Silmälasit on uusi tuttavuus mun elämässä. Tai uusi ja uusi. Olen katsellut elämää lasien läpi ehkä viisi vuotta. Tai niillä main.

IMG_2225

Totuttelu on vaikeaa. Ja rillit on aina, siis aivan aina, jotenkin likaiset. Siis linssit. Eikä niitä sitten jaksa lähteä pesemään. Hinkkaan hihansuulla. Ei auta. Joten katselen pieniä asioita sumein silmin. Siitä seuraa, että välillä kun otan puhelimella kuvia, niiden skarppaaminen on vaikeaa. Viikolla piti ottaa kuva lääkärin tutkimusmääräyksestä ja lähettää se vakuutusyhtiöön. Likaisilla linsseilläkin näin, että teksti oli epäterävää. Puhelimen kamera oli rikki. Oi oi oi miten ahdistavaa. Aivan uusi puhelin ja korjaus menee takuuseen, mutta mitä käytän sillä aikaa? Puhelinkaupan lainapuhelinta. Tänään kävin hoitamassa asian ja sain erimerkkisen luurin käyttööni, kuin omani. Että osaa olla ahdistavaa. Aivan kuin maailma siihen hajoaisi. Ankeinta on se, että tavallisten asioiden tekemiseen menee enemmän aikaa, koska on katsottava miten se tapahtuu. Homma ei hoidu selkäytimellä. Päätin ottaa sen haasteena.

Puhelinkaupan asiakaspalvelija oli erittäin mukava ja auttavainen. Hän jopa ymmärsi tuskani ja sanoi pari kertaa – hengitä vaan syvään! (Ihan parasta. Nuori kundi vielä!) Kun lähdin kaupasta hylkäsin puhelimen kassin pohjalle ja haahuilin kaupoissa. Olin juuri kirjakaupassa Ruutu ja Litmanen tiukassa syleilyssäni, kun tajusin, että se naurettava soittoääni joka jatkui ja jatkui kuului laukustani. Nappasin puhelimen ja onnistuin vastaamaan siihen. Soittaja oli henkilö, jonka puhelut olen estänyt. Hän soitti minulle ensimmäistä kertaa viikko sitten asiattoman puhelun ja estin häneltä tulevat puhelut heti. No kas – lainaluurini ei ollut lainkaan tietoinen tästä ja päästi häirikön puhelun keskeyttämään yhteisen hetkeni urheilutähtien kanssa. Siihen jäivät Litmanen ja Ruutu kirjakaupan pöydälle päällekkäin, kun lähdin tukka putkella takaisin puhelinkauppaan. Meni siitä pojiltakin tovi, että saatiin numero uudelleen estetyksi. Sitä vaan jäin miettimään, että kuinka usein tämä henkilö on numeroani viikon mittaan veivannut, että vartti sen jälkeen kun esto on poissa, hän soittaa ja alkaa höpistä korvaani!

Uuden luurin käyttö ei juuri kiinnosta, ajattelin että ehkä jää aikaa kirjojen lukemiseen Facebookin selaamisen sijaan. Palasin kauppaan ja toin Ruudun ja Litmasen lisäksi monta muutakin kirjaa kotiin. Liza Marklundin ja jonkun thrillerin, sekä tyttrelleni lahjaksi yhden kirjan.

Älypuhelin kyllä koukuttaa. Kun kävelee kaupungilla näkee, kuinka ihmiset ovat lakanneet katselemasta ympärilleen. Yhtenä päivänä keskustassa mies oli kiinni seinässä kiinnostavalla tavalla. Hän oli performanssitaiteilija Johan Lorbeer. Kaverini otti minusta kuvan hänen allaan ja juttelin hänen kanssaan muutaman sanan. Hauska mies. Kadulle oli kerääntynyt aika joukko ihmisiä häntä ihmettelemään ja siinä pällistellessämme nuori tyttö käveli katua kännykkäänsä pläräten. Hän käveli miehen alta, eikä huomannut tätä lainkaan. Kuinka kreisiä se olikaan! Ja niin tätä päivää, niin paljon menee hetkissä ohi, kun katse on puhelimessa. Varmasti niitä hetkiä menee ohi vaarallisillakin tavoilla, esimerkiksi liikenteessä, sekä autojen rattien takana, että kävelijöiden käsissä.

IMG_1142

Hip hei!

Hip hei!

Minä siis ajattelin, että jospa nyt sitten pysyisin muutaman päivän kauempana kapulasta, kun on tämä hyvä syy sitä vältellä. Saa nähdä kuinka käy. Luin jo vähän Marklundia, vaikuttaa juuri sopivalta aivot narikkaan kirjalta tähän hetkeen, kun oikeastaan kaipaisin lomaa. Ehkä pikku lomasta menee loma kännykästä?

Hanna

Huh mikä päivä!

Tekee mieli huokaista että huh mikä päivä! Heräsin flunssaisena ja hitaana. Kaktus kiristeli kurkussa ja aamutuimaan oli sovittuna treeni ja PR-tilaisuus, mutta peruin molemmat ja latkin inkivääriteetä rauhassa ja koetin saada itseni johonkin kuntoon, ennen kuin lähdin palaveriin kalatukkuun.

piikikäs merisiili - tapasin sen ja mietin olinko ehkä niellaissutkin sellaisen piikeineen päivineen.

piikikäs merisiili – tapasin sen ja mietin olinko ehkä niellaissutkin sellaisen piikeineen päivineen.

Se oli huikeaa! Olen pian tekemässä yhtä projektia, johon äyriäiset oleellisesti kuuluvat ja sain kuulla niistä vaikka mitä. Ja sain pitää kädelläni merisiiliä. Oi että se oli söpö! Oletteko nähnyt elokuvan Herkullinen elämä (The hundred-Foot Journey) Siinä piikkisellä merisiilillä oli suuri merkitys. En syönyt sitä. En ole ikinä syönyt merisiiliä, enkä edes ehkä ikinä tule syömään sellaista, mutta se oli symppis piikkipallo. (Ehkä se oli aamulla kurkussani??)

Palaveri kesti odotettua pitempään ja jouduin rynnistämään Haglöfsin PR-tilaisuuteen. Mutta se ei mennyt ihan putkeen. Kiersin ympyrää Kehä kolmosen ja Tampereentien liittymissä sinne tänne vartin verran, koska en lue navigaattoria oikein. Tätä tapahtuu usein ja vihaan sitä. Jotenkin sössin risteyksen ja menen joko yhden liian myöhään tai liian aikaisin. Häpeän tätä faktaa. Etten siis osaa edes navigaattorilla perille. Mutta pahempaa oli tulossa. Tajusin tilaisuudessa, että myöhästyisin seuraavasta…. Jouduin lähtemään kesken pois, mutta ehdin nähdä viehättävän vapaalaskijattaren Jenni Kaipaisen, joka on ollut mukana suunnittelemassa Haglöfsille naisten malliston jonka toiminnallisuuteen ja naisellisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota.

Jenni Kaipainen Kuva: Harri Tarvainen

Jenni Kaipainen Kuva: Harri Tarvainen

Seuraavaksi Helsingin keskustaan Stockmannille. Perille onnistuin pääsemään mutkattomasti ja olin ajoissa paikalla. Liian ajoissa. Kello oli kolme ja tilaisuus alkoi klo 16.15…. Voitte varmasti kuvitella kuinka typeräksi tunsin itseni, lähdettyäni edellisestä paikasta kesken puheiden….huoh.

Stockmannilla on Brooklyn viikot ja sen tiimoilta olen käynyt tutustumassa Herkun, Delin ja nyt muodin tarjontaan kutsuvieraana.

Stockallahan on kautta maailman sivun ollut erilaisia teemaviikkoja eri maista ja varsinkin, kun olin nuori, ne olivat jotenkin spessuja. Miten minusta tuntuu, että ne ovat puuttuneet välillä? Vai eikö minulla vain ole ollut aikaa huomata niitä viimevuosina? Joka tapauksessa olen otettu siitä panostuksesta mikä siellä on tehty. Koko tavaratalon nimi on muutettu Brooklynniksi (Kahdella ännällä, kuten Stockmann ☺ ) ja nimi komeilee talon julkisivussa oikean nimen tilalla! Huikeaa. Nasta juttu on, että nyt aamupalan voi nauttia siellä aikaisin, jo seitsemästä lähtien Delissä ja tarjolla on tietysti bageleita ja kuppikakkuja. Herkku pursuilee aiheeseen liittyviä herkkuja, joskin minun makuuni ne ovat turhan makeita.

IMG_1856

IMG_2230

Tänään oli kuitenkin vuorossa muoti ja pakko sanoa, että nautin täysin siemauksin. Minulla on näytöstausta! Jo 14-vuotiaasta asti olin muotinäytösten pukijana ja tienasin kovat rahat. Sen jälkeen valvoin suuren mainostoimiston muotikuvaukset ja käytännössä asuin studioilla. Stailasin, järjestelin ja silitin. Sitten perustin PR-toimsiton, jonka suurimmat asiakkaat olivat vaatetusalan yrityksiä. Sitten vasta sisustuksen pariin televisioon. Ja samalla jätin näytökset ja muut, olin kurkkuani myöten niitä täynnä! Mutta muotia ja vaatteita rakastan. En ole kuitenkaan käynyt näytöksissä aikoihin ja nyt istuin siellä ja nautin ihanista vaatteista ja kauniista malleista, joista parhaat olivat täysin harmaantuneet ja selkeästi vanhempaa sukupolvea edustavat nainen ja mies. Niin tyylikästä tätä päivää.

Mallit lavalla

Mallit lavalla

Charmanttia harmaata

Charmanttia harmaata

Hänen mottonsa on: elät vain kerran!

Hänen mottonsa on: elät vain kerran!

Siinä istuessani olo jotenkin keveni. Olen ollut ahdistunut maailman tilanteesta, pakolaisista ja heidän kohtaloistaan, suvaitsemattomuudesta, omasta voimattomuudesta, liikennekuolemista ja maailman taloustilanteesta. Iloinen näytös sai kaiken hetkeksi mielestäni. Ehkäpä minun ei tarvitse sitä kaikkea kantaa. Jos teen minkä pystyn ja vähän nautin välillä, niin jaksan auttaa ehkä enemmän?

Iloa päivään kaikille

Hanna