Kun kipu on ilo ja tavoite

Harvoin sitä herää aamulla onnellisena siksi, että on kipuja, vaan tänäänpä tapahtui juuri niin. Avasin silmät ja muistojen laarista kantautui mieleeni kouluajat. Näin itseni kävelemässä alas koulun loputtomia portaita (Kulosaaren yhteiskoulu, oli portaista tehty) jalat edellispäivän hikijumpasta tönkköinä. Oikein nousi hymy huulille vielä pimeässä makuuhuoneessa miettiessäni, jotta miksi ihmeessä eilisestä treenistä kipeät koivet toivat muiston niin kaukaa. Olenhan nyt ollut treenistä kipeä triljoona kertaa kouluaikojen jälkeen.

Mutta mahtavaa siis! Treeni meni perille. Mulla on uusi treeniohjelma fustrassa, ja tavoitteena on vahvistaa jalkoja, pitää yllä jo saavutettua hyvää lihastasapainoa ja laihtua.

Kun teimme minulle uuden ohjelman, teimme myös kehonkoostumusmittauken. Tulokset olivat oikein hyvät. Kehoni ikä on oikeaa ikääni 15 vuotta vähemmän.

Kun teimme minulle uuden ohjelman, teimme myös kehonkoostumusmittauken. Tulokset olivat oikein hyvät. Kehoni ikä on oikeaa ikääni 15 vuotta vähemmän.

Jalkani ovat turhan heikot. Niitä on haastavaa treenata, koska polvet ovat älyttömän kipeät. Kaikki rusto on kadonnut, luu hinkkaa luuta vasten ja se sattuu. Lisäksi mielen syövereihin on hitsaantunut se hetki, kun polveni rusahti ja pala rustoa irtosi polvesta kovan tuskan saattelemana. Eli pelottaa mennä kyykkyyn. Nyt kuitenkin kyykätään. Sivu kyykkyjä, etu kyykkyjä, yhden jalan kyykkyjä (ne on pahimmat) ja kyykkyjen välissä lankutetaan ja tehdään vatsarutistuksia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se kaikki kuuluu fustra-ohjelmaani. Kahden viikoittaisen fustratunnin lisäksi Juho määräsi vähintään kolme kertaa viikossa muuta liikuntaa. Sauvakävelyä, omatoimista salitreeniä ja kehon huoltoa. Lisäksi jääkaapin ovessa on dieettiohjelma. Sen noudattamisen suurin haaste on muistaa syödä kolmen tunnin välein.

alkulämmittely crosstrainerilla ei kuulu suosikkeihini. Yleensä kuuntelen musaa täysillä, että saan sen tehtyä.

alkulämmittely crosstrainerilla ei kuulu suosikkeihini. Yleensä kuuntelen musaa täysillä, että saan sen tehtyä.

Fustra-valmentajani Juho Lahti on aivan huippu - jo pelkestään siksi että hän on kestänyt minua jo kolme ja puoli vuotta. Arvostan hänen tiukkaa ja tarkkaa tapaansa ohjata. Ja kiitoksia, koska niitä vain silloin kuin ne ansaitsee.

Fustra-valmentajani Juho Lahti on aivan huippu – jo pelkestään siksi että hän on kestänyt minua jo kolme ja puoli vuotta. Arvostan hänen tiukkaa ja tarkkaa tapaansa ohjata, sekä sitä että kehuja tulee vain silloin kun niitä oikeasti ansaitsee.

tämä kyykky on paras mihin tällä hetkellä pystyn. Ehkä pääsen vielä syvemmälle ja saan jalkoja enemmän auki. Ehkä en. Se jää nähtäväksi.

tämä kyykky on paras mihin tällä hetkellä pystyn. Ehkä pääsen vielä syvemmälle ja saan jalkoja enemmän auki. Ehkä en. Se jää nähtäväksi.

Eilinen treeni oli oikeasti aivan huippu. Todella raskas, mutta kerrankin olen itse tyytyväinen, en yrittänyt fuskata edes ajatuksen tasolla, vaan puristin irti kaiken minkä sain. Koetin tehdä jokaisen liikkeen niin puhtaasti kuin ikinä pystyin. Sain myös kuulla monta kertaa sanan LOISTAVAA, joka ei Juho Lahden suusta turhaan kuulu. Tsadaa! I’m happy! Fustra sujuu siis mainiosti.

Tasapainoa ja voimaa

Tasapainoa ja voimaa

Lisäksi minulla on uusi superihana ilon ja onnen aihe ja asia. Se liittyy kehon huoltoon ja se on jooga Marta Janeczekin kanssa.

Monen sattuman kautta päädyin Martan kolmen tunnin teemakurssille joogan eteentaivutuksista noin kuukausi sitten. Menin kurssille itsekseni ja sitähän on vähän arkana, kun menee ihan uuteen paikkaan. Jännitti.

Joogasali oli mielettömän kaunis. Puhdas, kokonaan valkoinen, pehmeä himmeä valaistus, muutamia eukalyptuksen oksia maljakoissa tuoksumassa ja syvä rauha.

Martan joogassa käytetään apuvälineitä. Käytössä on bolsterit, palikat, viltit, vyöt ja minulle aivan uusi tuttavuus jooga-tuoli. Mutta tuntien tärkein apuväline on kyllä ihana Marta itse. Hän ohjaa hyvin henkilökohtaisesti ja huolellisesti. Vaikka sali olisi täynnä, on tunne, että hän puhuu juuri minulle. Ja vaikka tunti olisi kuinka rankka, tunnelma on koko ajan hyvin pehmeä ja rauhallinen. Sellaista kokemusta en saa suurten ketjujen jooga-tunneilla. Marta on taitava, tarkka ja huolellinen ja hänellä on suuri ja lämmin sydän, joka täyttää salin erityisen hyvällä ja kauniilla tunnelmalla.

Marta ja jooga-tuoli

Marta ja jooga-tuoli

Apuvälineiden avulla jooga-asennon, eli asanan saa linjattua oikein. Taivutus tai kierto voi olla vaikka kuinka pieni, kunhan se osuu sinne minne pitääkin. Apuvälineiden käyttö ei myöskään ole noloa tai merkitse sitä, että olisi jotenkin huono tai taitamaton. Ne auttavat tekemään työn puhtaasti.

img_6335

img_6331

img_6333

img_6338

Inhoan kipua. Risti-istunta on aina ollut minulle viheliäisen kivuliasta. Se sattuu ihan liikaa kehräsluuhun. Kun kiedon viltin jalkojen ympärille, voin istua risti-istunnossa loputtoman kauan ja keskittyä siihen, että selkä pitenee ja on suora, niska on pitkä ja samalla tasolla lantion kanssa. Kyljet venyvät ja päälaki nousee ylös ja hartiat laskevat alas. Kaikki tämä sen sijaan, että keskittyisin sietämään kipua nilkoissa. Muuta kipua joogassa täytyy sietää. On mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle muuten ei tapahdu kehitystä. Kun hengittää vapaasti, treenituskan kanssa tulee paremmin toimeen. Viimeksi ähisin voimakkaassa kierrossa, kun Marta kehotti hengittämään pakottomasti ja vapaasti. Heti kun niin tein, kierto syveni ja jäljelle vain vahvasta työstä tuleva tuska. Ja sehän on parasta.

Rakastan treenata niin, että tiedän tekeväni asiat oikein. Rakastan myös haastaa itseäni ja haluan tehdä treenissä kaiken mahdollisimman hyvin. Jos kerran käytän treeniin aikaa, miksi tekisin huolimattomasti? Kuuntelen Martaa korvat höröllä ja hikoilen. Fustrasta on valtavasti hyötyä joogassa. Tiedän mitä tarkoitetaan, kun lavat täytyy vetää taakse ja hartiat alas. Tiedän, kuinka kierretään ylävartaloa ja pidetään lantio paikoillaan. Fustrassa olen myös oppinut haastamaan itseäni.

Elämässä tällä hetkellä on parasta nämä kaksi asiaa, jotka vievät ajatukset pois kaikesta muusta. Sekä pää, että kroppa kiittävät. Tunneille mennessä voi olla kuinka paha ja paska olo tahansa, pois lähtiessä pää on vapaa ikävistä asioista ja tunteista, joita varsinkin tämä pimeä aika minulle tuottaa. (Hormonimyrskyistä puhumattakaan!!)

Martan joogasalin tunnelmassa on yksi erityspiirre, joka on merkittävä minulle. Siellä ei ole lainkaan peiliä. Mietin miksi minusta tuntuu, että osaan nyt jotenkin paremmin kuin ennen. Siksi, että keskityn vain omaan tekemiseeni, en ulkonäkööni, siihen miltä suoritukseni näyttävät, vaan siihen miltä ne tuntuvat. En katso muita, en vertaile, minä olen läsnä omassa itsessäni.

Hyvinvoinnin eteen on tehtävä asioita – kun sinä nostat kuntoasi – kuntosi nostaa sinua! Vaikein haaste on yleensä se, että saa takamuksensa ylös sohvasta.

Hanna

 

 

 

Ihana eilinen!

Herään ani harvoin kahvin tuoksuun, sillä olen yleensä ensimmäisenä jalkeilla. Eilen se kuitenkin tapahtui. Meillä oli jopa ystävä yötä, mutta mieheni ja hän olivat syöneet aamupalan ja lähteneet töihin niin hiiren hiljaa etten herännyt. Siitä kyllä tietää, että olin huikean väsynyt. Olin kyllä valvonut yöllä pari tuntia, joten varmaan olin syvän unen vaiheessa aamulla.

Aromikas kahvin tuoksu siis saatteli minut aurinkoiseen aamuun. Se oli jotenkin ihanaa, mutta myös ihan pienen aavistuksen veran suruisaa. Tunnen helposti outoa haikeutta juuri aamuisin. Aloin siinä sitten miettiä äitiäni ja aikaa, kun isä kuoli. Äidille ei kukaan sanonut hyvää huomenta ja se tuntui surulliselta. Pidimme hänen luonaan pienet kestit ja teimme mätivoileipiä. Äidillä ei ollut paahdinta joten toin meidän kreisin Mikki Hiiri -leivänpaahtimen mukanani. Kun leivät oli paahdettu ja ne pomppasivat ylös (Mikki Hiiren kuva paahtuneena leipiin!!!) paahdin luritti iloisen laulun. Äidin mielestä se oli hupaisa ja paahdin jäi hänen aamujensa iloksi.

Lähdin aika äkkiä liikkeelle, ensimmäinen etappi oli oli Fustra-treenit. Treenaan Fustran neljännellä tasolla ja treeni on todella kovaa. Hiki valuu, painoja nousee, kyykkyihin joustetaan ja syke on korkealla. Tykkään siitä tosi paljon. Olo on huikea tunnin jälkeen. Harmittaa ettei ole yhtään kuvaa, mutta ei siinä ehdi kuvia juuri ajatella.

Käsilläseisonta on nyt haasteellisin juttuni, kun selvitän sen rastin, kerron koko stoorin. En oikein diggaa olla pää alaspäin ja harjoittelun alkuvaihe varsinkin on ihan oman postauksen arvoista hupia.

img_4777

Salilta säntäsin syömään (todellakin, sillä Mannerheimintien peltipoliisi kyllä välähti. Voi paska!) ja tapaamaan rakasta ystävääni, joka on mieheni kaima eli Jari. Toden totta lounas tuli tarpeeseen kovan treenin jälkeen. Miksi se leipäkori täytyy aina tuoda siihen sen voiastian kanssa ennen ruokaa…! Olin nälkäinen kuin susi. Istuimme yhdessä pitkästä aikaa. Jari on loistava tyyppi. Hänen kanssaan asiat menevät niin, että vuoroin ulvon naurusta ja vuoroin pyyhin kyyneleitä. Kun hän vuosia sitten yhdellä lounaalla kertoi muuttavansa Ranskaan, ulvoin ääneen kaikkien lounastajien, henkilökunnan ja Jarin kyseenalaiseksi viihdytykseksi. No nyt hän asuu onneksi taas Suomessa. On jännittävää, kuinka vain yhden lounaan aikana ystävä voi sanoa asioita, jotka laukaisevat lukkoja omassa päässä tai vapauttavat jonkun haasteen olemassaolon kokonaan. Ystävyys on ihana juttu.

Pekka :)

Pekka :)

Lounaan jälkeen mieli oli kevyt ja onnellinen. Ja lisää mannaa oli tulossa. Aamulla, kun ajoin treeniin, ystäväni Pekka soitti ja kysyi olinko unohtanut hänet kokonaan….Uuh pisto sydämessä! Ei saisi olla niin kiire. Mutta sovimme siitä paikasta, että menemme iltapäivällä kävelytreffeille ja Pekka tuo mulle urheilupuseron ja -takin lainaksi. Niinpä vaihdoin angorapuseroni urheilupaitaan keskellä Lauttasaaren raittia, kenenkään piittaamatta!

Katso tarkaan. Vedessä pulikoi surffaaja!

Katso tarkaan. Vedessä pulikoi surffaaja!

Kävelimme merenrannassa, tuulessa, tyrskyssä ja auringossa. Luonto oli aivan mielettömän kaunis ja ilma tuoksui merelle, metsälle ja sammaleelle. Puhetta ja salaisuuksiakin riitti kerrottavaksi. Asioita, joita en kerro muille, juttuja joita voi paljastaa vain tosi luotetulle ystävälle. Ajatelkaa, kaksi samanlaista ystävää peräkkäin samana päivänä. Se on huippua se! (Ja jonon jatkoksi voi kyllä laittaa kolmannenkin, nimittäin Fustra-ohjaajani Juhon)

Meri!

Meri!

Yhtäkkiä reippaillessamme sain viestin naprapaatiltani Merja Avolalta, että pääsisin vastaanotolle puolen tunnin päästä, jos ehtisin. Pidensimme Pekan kanssa askeleita autolle ja ehdin hyvin. Tunnin Merja leipoi minua ja kenkku kireys helpotti niskassa, selässä ja reidessä. Venäytin selkäni kuperkeikkatreeneissä ja se teki kiusaa koko vasemmalle puolelleni. Merja on ihana ja on hoitanut minua jo reippaasti yli kymmenen vuotta. Ei ole jumia, jota hän ei selvittäisi. Minun läksynäni on oppia rentoutumaan erityisessä kylkiasennossa jossa si-nivelen saa avattua. (Olen hidas oppimaan joitain asioita…)

Kuvassa oikella näkyy hienon kerrostalon kulma. Kuakana näkyy Lauttasaaren Humauksen laituri. Siellä käydään siis ympäri vuoden uimassa. Kerrostalon asukkaat vaativat upeaa laituria purettavaksi, koska se rumentaa heidän mielestään maisemaa. Onneksi kaupunki ei siihen suostunut. Sitäpaisti laituri on minusta upea! Makunsa kullakin!

Kuvassa oikella näkyy hienon kerrostalon kulma. Kuakana näkyy Lauttasaaren Humauksen laituri. Siellä käydään siis ympäri vuoden uimassa. Kerrostalon asukkaat vaativat upeaa laituria purettavaksi, koska se rumentaa heidän mielestään maisemaa. Onneksi kaupunki ei siihen suostunut. Sitäpaisti laituri on minusta upea! Makunsa kullakin!

Kotiin tullessa minua tervehtivät huikeissa väreissään edelleen kukkivat kesäkukat ja ilta meni kullan kainalossa Vain elämää –sarjaa katsoessa. Taitaa olla paras tuotantokausi menossa. Ryhmä on aivan huippu. Fanitan Lauri Tähkää, hänellä on vimmaa josta pidän. Chisu on virtuoosimaisen taitava. Mikael Gabriel on sielukas nuori mies syvällisine ajatuksineen. Hector on legenda ja Suvi Teräsniskan ja Anna Puun äänet soivat kevätpurojen lailla.

img_4785

Vain elämää oli minunkin päiväni – mutta täyttä elämää. Niin ihana päivä, ihmisten takia. Tunteikasta ja aurinkoista. Poissa oli aamun haikeus.

Terveisin – onnellinen vielä tänäänkin

Hanna

 

 

Huimia hyppyjä kannattaa tehdä!

Tunnetteko yhtään ihmistä joka ei osaa tehdä kuperkeikkaa?

Ehkä tunnette, sillä minä en osaa. En ollut ennen elokuun puolta väliä tehnyt ainuttakaan, paitsi sen yhden joskus ekalla luokalla, jolloin nokastani alkoi tulla verta. Nyt olen tehnyt 20 joista ehkä viisi on mennyt suoraan. Ja joka kerta hirvittää niin vietävästi.

Miksi sitten on tehtävä kuperkeikkoja? En minä tiedä, mutta haluan, koska lapsetkin sen osaavat. Lisäksi olen Fustrassa tasolla neljä ja siinä harjoitellaan päälläseisontaa ja ehkäpä kävelen käsilläni tulevaisuudessa. On vain yksi ongelma, joka on ratkaistava. Minun pakko lakata pelkäämästä ylösalaisin olemista. Ja pelko on lievä ilmaus. Olen paniikissa, hädissäni, kauhuissani.

Pienenä tyttönä en koskaan kieppunut missään tangoissa, renkaissa tai kiivennyt puissa. Kävin alakoulua parakkikoulussa, jossa ei ollut liikuntasalia. Leikimme hippaa ulkona jumppatunneilla.

Kun Fustra ohjaajani Juho Lahti kirjaimellisesti nosti minut seinää vasten seisomaan päälläni, minuun iski paniikki välittömästi. Kerroin hänelle, etten osaa edes kuperkeikkaa. No sitähän alettiin sitten harjoitella. Näin siitä öisin unta. Heräsin keskellä yötä ja ajattelin kuperkeikan tekoa. Otin puhelimeni ja kaivoin You Tubesta kuperkeikkavideoita. Tuijotin niitä kello kolme yöllä ja koetin ymmärtää kuperkeikan mekaniikkaa. En ymmärtänyt sitä. Eli kuperkeikasta oli tullut issue.

Sitten tapahtui eilinen! Boom!

Tapasin ihanan Oona Kivelän Habitaressa. (Niille jotka eivät tiedä, Oona on tankotanssin nelinkertainen maailmanmestari, katso hänen upea esityksensä täältä) Olen tuntenut hänet kolmevuotiaasta asti. Jo silloin hän oli erityisen jäntevä ja alati liikkeessä. Oona aloitti telinevoimistelun yhdeksänvuotiaana ja osallistui kilpavoimisteluun 24-vuotiaaksi saakka. Kerroin hänelle kuperkeikkaongelmastani ja Oona kehotti minua tulemaan hänen vetämälleen aikuisten tunnille Gymiin – lasten ja nuorten kuntoklubille, jonka osakas ja ohjaaja hän on.

Oona Kivelä Habitaressa

Oona Kivelä Habitaressa

Niinpä tiistai-iltana seisoin Niittykummussa Gymin ikkunan takana vatsa täynnä perhosia. Sisällä oli sali täynnä energisiä poikia, jotka tekivät jos jotakin temppua, jotka kaikki hirvittivät minua. Menin sisään, Oona katsoi epäuskoisena minua ja huusi iloisena: Sä tulit!

Ja sitten aloitettiin aikuisten tunti. Alkulämmittelyn jälkeen Oona teki meille radan jossa tehtiin tasapainoharjoituksia, hyppyjä, pyörivässä tangossa roikkumista, rapukävelyä nojapuilla ja vaikka mitä. Se oli hirvittävän hauskaa! Muut olivat parikymppisiä, mutta ei se haitannut, ihania tyttöjä. Jokainen teki juttuja kykyjensä mukaan. Ja sitten se kuperkeikka. Harjoiteltiin sitä ja Oona selitti miten se tehdään, eli mitä kädet, lantio ja pää tekevät. Vielä se ei mene suoraan, mutta aikaa on. Pelko hälveni ja oli todellakin aivan huippukivaa. Ja rentoa. Vaikka hikistä. Vähän kuin joskus koulussa hauska ”joulumatkustus” joka oli tehty jumppasaliin. Ostin saman tien koko kevätkaudeksi kortin.

14408059_10201887841394336_657661000_o

14393181_10201887841754345_1534987254_o

Olen 58-vuotias ja alan harjoitella kokonaan uusia juttuja, joissa tarvitaan taitoja joita minulla ei koskaan ole ollut. Sen sijaan pelkoja on, vaikka muille jakaa. Minua on aina harmittanut, se etten osaa roikkua pää alaspäin ja tehdä kärrynpyörää. En tiedä opinko, mutta harjoittelen, sillä se on hauskaa, varsinkin kun koko sali on ihan pehmeä ja kaikki temput tehdään hyvässä ohjauksessa ja on turvallinen olo. Tää on aivan parasta vaihtelua kaikkeen tekemiseen, olen aivan fiiliksissä tästä! Ja tunnin jälkeen oli loistava olo, koko keho oli saanut uusia hommia tehdäkseen. Se tuntui hyvältä vielä aamullakin. Odotan ensi tiistaita innolla!

Kaunista ja toimivaa. Kalusteet on suunnitellut Christina Nurmi

Kaunista ja toimivaa. Lasten huoneen Gymi kalusteet olivat esillä Habitaressa Suomalaisen työn liiton KOTI-osastolla. Kalusteet on suunnitellut Christina Nurmi.

Mietin myös sitä, kuinka vähän lapset liikkuvat. Juuri uutisoitiin, että alle kahdeksanvuotiaiden tulisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Kaikkihan vain istuvat. Sekä aikuiset että lapset. Kun näin Oonan Habitaressa, hän oli siellä esittelemässä lasten kalusteita, jotka kutsuvat liikkumaan. Jos lasten huone olisikin noin ihana temppurata, ei varmaan se tietokone veisi niin paljon aikaa. Sitä paitsi puolapuut olisivat hyvä juttu aikuisillekin. Minä ainakin tahtoisin sellaiset. Ja jospa olisinkin lapsena oppinut näitä juttuja, olisi nyt helpompaa. Joten pistäkää ne tenavanne liikkumaan! Ja itsenne myös!

Mutta vähänkö on siistiä että on olemassa tämä mahdollisuus myös aikuisille.

Hanna

PS tein Fustrassa oppimani vaa’an nyt puomilla 😀 how cool is that?