Kun kukaan ei puutu mihinkään

Aamu TV:ssä kommentoitiin Turun puukotuksessa huomattua seikkaa, että ihmiset keskittyivät kuvaamaan katastrofitilannetta kännyköillä, eivätkä menneet auttamaan loukkaantuneita tai estämään puukottajaa. Kommentoijan pointti oli se, että jo kouluissa tulisi opettaa ensiaputaitoja ja kuinka toimia uhkaavissa hätätilanteissa.

Tämä kuvaa juuri sitä mitä kaikkea sosiaalinen media mm. saa aikaan. On upeaa, jos saa ladattua kuohuttavan kohuvideon tai kuvan nettiin. Parhaassa tapauksessa tuotos pääsee uutisiin tai jonkun lehden nettisisuille. Kaikki kuvataan, sen sijaan että elettäisiin ja osallistuttaisiin asioihin. Kuvissa ja videoissa kaiken täytyy olla suurta ja mielellään vielä suurempaa.

Tuntuu järkyttävältä ajatella näkymää, jossa on loukkaantuneet ihmiset makaavat maassa ja ihmiset seisovat syrjässä kännykkäkamerat ojennettujen käsiensä jatkeina. Käsien joiden tulisi olla auttamassa.

Ylipäätään Suomessa puututaan hyvin vähän ja harvoin mihinkään pahaan, mikä tapahtuu julkisissa tiloissa. Ihmisille huudellaan ja voidaan käydä kimppuun ilman, että kukaan inahtaakaan tai ojentaa auttavaa kättään. Se on äärimmäisen surullista. Mutta en ihmettele sitä, koska auttajahan on suuressa vaarassa joutua itse syytteeseen. Monet kerrat auttaja on lakituvassa puolustamassa tekojaan pahatekijän päästessä kuin koira veräjästä. Ja myös tuomio saattaa napsahtaa auttajalle.

Kysymys ei ole ainoastaan katastrofitilanteista, vaan myös pienemmistä tilanteista. Kun joukko nuoria hengailee kauppakeskuksissa ja huutelee hävyttömyyksiä ohi kulkeville ihmisille, kukaan ei puutu asiaan. Kun nuori tyttö tai poika piestään jengin toimesta, kukaan ei puutu asiaan. Eivät edes kauppakeskuksen vartijat. Varmaan heillä on sama ongelma, etteivät voi puuttua jotteivät itse joudu tuomituiksi, en tiedä. Mutta onhan tämä aivan nurinkurista.

Olen puuttunut kiusaamiseen kylän raitilla, haistatteluahan siitä seurasi – tietysti. Mutta se oli silti sen väärti. Uskon että puuttuminen jää mieleen. Pelko että joku näkee ja saattaa tulla hankaluuksia. Palautteen vastaanottamiseen vaikuttaa myös tapa jolla ojentaminen tapahtuu. Huumori toimii hyvin ja se ettei syytä ketään.

Kerran jengi nuoria istui porttimme vieressä bussipysäkillä. Yksi istui bussikatoksen päällä. Koko tienoo oli täynnä juomatölkkejä. Tulin autolla kotiin ja jarrutin pysäkin kohdalla. Sanoin moi! Miks istut siellä katolla? Poika vastasi, että siellä on parempi kenttä ja heilutti puhelintaan. Nauroin ja sanoin totta – täällä on kauhean huono kenttä kaikkialla. Sitten jatkoin ja sanoin muille että voi kauheeta! Kattokaa nyt kun joku urpo on heitellyt kaikki roskat pitkin poikin! Ette viittis millään kerätä noita tohon roskikseen? Tyypit katsoivat hetken arvioiden minua ja tölkkejä. Sitten – joo.

Ajoin pihaan ja kuulin, kuinka tölkit kolisivat roskiin! Ai että oli mahtifiilis. Kivat pojat!

No ei se aina mene niin, mutta yritetään edes.

Rakkaudella

♥️

Hanna

Yksinhuoltajako huono ihminen?

Älä arvostele toista, ennen kuin olet kävellyt mailin hänen mokkasiineissaan.

Luin eilisestä Hesarista millaista kuraa yksinhuoltajat saavat toisinaan ottaa vastaan ystäviltä, naapureilta, puolisoiltaan, päiväkodeista. Ihan kenellä tahansa tuntuu olevan oikeus ilmaista ilkeä ja ahdas mielipiteensä asiasta, josta tuskin tietävät yhtään mitään.

Luin pöyristyneenä kommentteja, joita oli poimittu lehden tekemästä nettikyselystä. Voiko oikeasti joku vielä 2010-luvulla ajatella, että yksin lapsiaan kasvattava tai eronnut vanhempi on jotenkin mystisesti huono? Että yksinhuoltajien lapset esimerkiksi erottuisivat jonossa oitis ydinperheessä elävistä lapsista tai että yksinhuoltajan kanssa ei parane näyttäytyä, koska heillä on tietty maine!

Uskon, että tällaisia mielipiteitä sydämessään kantavat ihmiset eivät voi antaa omille lapsilleen kasvatusta, joka tuottaa lähimmäisen rakkauteen kannustavaa elämäntapaa. Jos voi kuvitella olevansa paljon parempi kuin joku toinen, olisi syytä kurkottaa ylemmäs. Tavoitella parempaa kuin muiden ihmisten elämän valintojen arvostelua, joiden syistä ei ole kuitenkaan mitään käsitystä.

14997072_10202083309040905_797091836_n

Aikanaan lähipiirissäni oli yksinhuoltajaäiti, joka välillä päivitteli lapsensa mahdottomuutta ja kuinka elämä saattoi olla raskasta aja hankalaa ja kuinka hän antoi periksi välillä. Hän saattoi esimerkiksi luovuttaa ja antaa lapsensa syödä aamupalaksi suklaata tai sokeroituja muroja. (Todella vaarallista!) Istuin siinä kuuntelemassa ja kannustin näsäviisaana olemaan tiukka ja pistämään rajoja ihmistaimelle. Vähänpä mistään mitään tiesin!

Kun kasvattajia on kaksi, elämä saattaa olla helpompaa. Tai sitten ei. Jos ollaan hyvässä suhteessa ja kaikki on hyvin vanhemmat tukevat toisiaan ja kun toiselta loppuu keinot, toisella niitä vielä riittää. Mutta aina ei ole niin. Vaikka vanhempia olisi samassa osoitteessa kaksi, saattaa koko vastuu olla vain toisella. Ja pahimmassa tapauksessa hän vastaa myös toisesta vanhemmasta. Ja ehkä kaikista perheen tuloista.

Kun vanhempi kasvattaa yksin jälkikasvua, häneltä vaaditaan poikkeuksellisen paljon voimaa ja osaamista, hermoja, luovuutta, luovimista, läsnäoloa, väsymättömyyttä. Soisi muiden ihmisten arvostelun sijaan, antaa kaikki tukensa ihmiselle, joka huolehtii lapsistaan yksin.

Sanoin myöhemmin lastaan yksin kasvattaneelle ihmiselle, että hän on upea ihminen ja vanhempi. Hän ansaitsee 10 pistettä ja kultamitalin. Vaikka ei niitä tarvitsekaan, koska hänen lapsensa on elävä kunniamerkki kaikesta. Pyysin myös anteeksi kaikkitietäviä neuvojani. Olin ymmärtänyt omien lasteni myötä, kuinka kovaa hänen ulkoa kaunis elämänsä välillä oli. Onhan se raskasta hyvin toimivassa perheessäkin, jossa on kaksi vanhempaa. Ne hetket kun kaikki kaatuu päälle on kuitenkin aina helpompia kun ne voi jakaa. Yksinhuoltaja on yksin.

Tsemppiä perhe-elämään kaikille ja kakeinlaisiin perheisiin

Hanna

Aleksi Valavuori oletko rohkea?

En usko! Sanon seli seli Aleksi Valavuori.

 

Luin Aleksi Valavuoren tweetin. Se oli todella inhottava. Se tuntui kropassa. Tuo hänen ”vitsinsä”. Samalla tavalla, kuin tunnen kropassani väkivaltakohtaukset TV-sarjoissa ja leffoissa. Alkaa kouristamaan keskikehossa. Luin tekstin monta kertaa peräkkäin. Teksti ei siitä pehmennyt. Mietin, kuinka joku oikeasti voi kirjoittaa jotain noin rumaa ja mautonta ja julkaista sen vielä jossain.

Valavuori kommentoi siis tweetissään sitä kohua ja pahaa mieltä, joka nousi Lidlin mainoskampanjasta. Kampanjaa on syytetty seksuaalivähemmistöjä väheksyväksi. Siinä maito tuntee olevansa väärässä tölkissä ja lopulta vihdoin uskaltaa tulla ulos maitokaapista. Valavuori ilmaisi mielipiteensä asiasta näin: ”nyt on taas joku puuterikuorrutettu glitteri-rimppakinttuhintti vetänyt maidot väärään reikään. Enkä tarkoita nyt nenää.”

Kommentin jälkeen Valavuorelta kysyttiin, edustaako lausunto myös koripallojoukkue Espoo Unitedin linjaa, jonka manageri hän on. Valavuori vastasi avoimesti ”kyllä. Meille ei homoja palkata.”

Hän on nyt pyytänyt anteeksi ja selittänyt kaiken olevan vain huumoria ja huonoja vitsejä.

Ihminen, joka ajattelee tasa-arvoisesti, hyväksyy erilaiset ihmiset ja omaa käytöstavat, ei harrasta tämän tyypin huumoria ollenkaan. Kertomansa mukaan, hän oli kopioinut tekstin homoystävänsä Facebookseinältä. Jos näin on, siellä se onkin huumoria. Itseironiaa. Nyt se ei sitä ollut. Se huonoa makua, huonoa käytöstä ja kiusaamista ja se paljastaa Valavuoren mielestäni ahdasmieliseksi ihmiseksi.

Nyt Valavuori voisi ehkä tulla itse ulos kaapista ja kertoa rehellisesti mielipiteensä homoista ja seksuaalisista vähemmistöistä. Sillä senhän hän on jo verhotusti tehnyt. Onko hänellä rohkeutta kertoa, että hänen on vaikeaa suhtautua tähän ihmisryhmään? Tunnustaa, että hänellä on mahdollisesti homofobia. Ja pikkuisen inhottaa ehkä? Se voisi kannattaa. Jos hän keskustelisi avoimesti asiasta vaikka jossain TV:n lukuisista paneeliohjelmista hän voisi päästä mahdollisesta fobiastaan. Se olisi myös kiinnostavaa katseltavaa. Aitoa avautumista. Ja taatusti hänen yli 110 000 seuraajaa Twitterissä visertäisivät innokkaasti. Seuraajia ropisisi lisää vauhdilla ja ehkäpä vielä tipahtaisi paikka eduskuntaan seuraavissa vaaleissa.

Oikeasti usein on niin, että sosiaalinen paine pakottaa ihmiset sanomaan, että he hyväksyvät jonkun asian, mutta syvällä sisimmässä asia ei olekaan aivan niin. Kaikkia avoin keskustelu ei auta. Kuten tiedämme, Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen päätä ei käännä mikään. Mutta jos Valavuoren sisimmässä on epävarmuutta asiasta, hän voisi päästä siitä olemalla rohkea ja tulemalla ulos kaapista. Sen jälkeen elämä on helpompaa. Minusta tutuu, että hän kuitenkin ainakin melkein hyväksyy kaikenlaiset ihmiset. Siis kaapista ulos ja visertämään vapaasti!

Hanna