Onko pallo turhaa ylellisyyttä vähävaraisen lapselle?

Ois hirvee hinku tehdä vaikka mitä, mutta ainoa mikä oikeasti hinkuu on mun keuhkot. Aivan merkillisen ärsyttävä flunssa on liimaantunut muhun kiinni. Monta sovittua tapaamista ja menoa olen joutunut perumaan, muutamaa ei tohtinut ja osa sattui siihen väliin, kun olin terve.

Yksi hieno tapahtuma, jossa kävin, oli säkkikaupalla hyvää –hyväntekeväisyyskampanjan PR-tilaisuus. Kampanjalla tuettiin Hope ry:n kautta vähävaraisten lasten ja nuorten urheiluharrastamista.

Minä ja seitsemän muuta julkisuudesta tuttua ihmistä, suunnittelimme säkkituoleille kuosit. Grano toteutti ideat valmiiksi tuotteiksi. Tuoleille haettiin yrityskummit, jotka ostivat uniikit tuolit omikseen. Näin kerättiin yhteensä 3.650 € Hope ry:lle

IMG_0637 (1)

 

Hope on hieno järjestö, jonka toimintaa voi tukea monella tavalla. Voit antaa aikaasi, tehdä tavara- tai rahalahjoituksen tai liittyä jäseneksi. Myös yritykset voivat auttaa monella tavalla.

Minulle uutta oli tapa antaa aikaa. Se tarkoittaa, että voit tarjota auttavat kätesi menemällä lajittelemaan lahjoitettuja tavaroita ja vaatteita.

Myös yritys voi lahjoittaa Hopelle aikaa. Silloin firman työntekijät menevät, vaikka yhdeksi tunniksi lajittelemaan lahjoituksia työajalla. Valtavan hienoa! Tapasin juuri erään ison firman viestintäjohtajan. Hänen työnantajansa oli osallistunut Hopen tukemiseen näin useita kertoja. On kuulemma erittäin silmiä avaava tunti.

 

Tällainen on se säkkituolin kuosi, jonka minä suunnittelin.

Tällainen on se säkkituolin kuosi, jonka minä suunnittelin.

Toinen Hopen perustajista (vas) Tiina Nummenmaa sekä Granon markkinointijohtaja Tiina Karppinen

Toinen Hopen perustajista (vas) Tiina Nummenmaa sekä Granon markkinointijohtaja Tiina Karppinen

Kateus

On jännä juttu, että ihmiset voivat jotenkin kadehtia ihan kaikkia. Myös vähävaraisia perheitä ja heidän lapsiaan. Kun luen keskustelupalstojen (kasvottomia ja nimettömiä) viestejä, mulle tulee täydellisen voimattomuuden tunne. Mietin, kuka on se ihminen, joka on sitä mieltä, että käyhän perheen lapsi ei tarvitse jalkapalloa. Jos perheelle on sattunut kohdalle työttömyyttä ja/tai sairautta niin on ok, jos perhe ruokitaan, mutta mitään hyvää ruokaa he eivät tarvitse tietenkään. Mutta, että lapsen tulisi voida pelata palloa, niin se on jo näille mustasydämisille ihmisille liikaa.

Muistan tapauksen vuosien takaa, jolloin Tanja Karpela organisoi tapahtuman, jossa vähävaraisten koirille kerättiin ruoka-apua. Ajattelin kuinka hieno juttu! Eläimestä on niin paljon lohtua ja iloa. Se vie omistajansa liikkumaan ulos ja auttaa pitämään kiinni elämisen syrjästä. Kampanjasta nousi aivan hirveä älämölö.

Että pitää ihmisellä olla koira, kun on köyhä! Mitä ylellisyyttä! Ensin tulisi huutajien mukaan ruokkia ihmiset. Mietin, että ovatko nämä ihmiset menettäneet tyystin kyvyn asettua toisten ihmisten asemaan. Mistä kumpuaa tämä ajatus, että köyhän kuuluu olla surkea, kärsiä surkeasta osastaan ja apua on soveliasta antaa nippa nappa sen verran, ettei nälkäkuolema tai paleltuminen kohtaa. Koira, joka on hankittu hyvinä aikoina, pitäisi siis lopettaa, niinkö? Tai hylätä ehkä? Antaa kitua nälässä?

Paljon puhutaan myös siitä, kuinka huonoja, likaisia ja rikkinäsiä tekstiilejä ja tavaroita hyväntekeväisyyteen toimitetaan. Tarvikkeita, jotka kuuluvat roskiin. Se on kammottavaa. Kyllä se niin on, että jos et itse kehtaa käyttää, eivät kehtaa muutkaan. Rääsyt roskiin ja aitoa oikeaa apua sitä tarvitseville.

Viime vuonna Hope auttoi 5552 perhettä ja 12995 lasta. Joten paljon on niitä, joiden sydän on kultaa ja hyvää tahtoa ja ymmärrystä riittää. Nyt tarvitaan urheiluvälineitä, mutta myös muuta. Käy kurkkaamassa Hopen sivuja myös, jos sinä itse tai lapsesi tarvitsette apua – on ok pyytää apua.

Ollaan hyviä toisillemme

♥️

Hanna

Yhtäkkiä eilen rakastin koko maailmaa

iisii ♥️

iisii ♥️

Yhtäkkiä eilen rakastin koko maailmaa. Vihdoinkin. Kirjoitin joskus keväällä jotain onnesta ja onnellisuudesta tänne. Ystäväni kommentoi tekstiä kertomalla, kuinka hän välillä aivan yhtäkkiä ikään kuin hukkuu onneen. Onnen huppu humahtaa hänen ylleen. Luin kommentin moneen kertaan ja ihmettelin mitä minulle oikein on tapahtunut. Kommentti olisi voinut tulla omasta kynästäni, mutta tajusin, etten ollut enää pitkään aikaan kokenut noita hassuja onnentulvahduksia. Työnsin asian mielestäni. Syiden pohtiminen pelotti.

Pian huomasin kertovani toiselle ystävälleni, että elämäni tuntuu tylsältä, olen kuin joku juna. Teen vain töitä, pusken eteenpäin enkä oikein iloitse mistään. Huomasin, etten kuule mitä ihmiset puhuvat, vaikka olen paikalla. En ollut läsnä ollenkaan. En uskaltanut edelleenkään alkaa kaivaa asiaa syvemmältä, takaraivossa takoi ajatus liian pelottavasta vastauksesta.

Herkkuja torilta!

Herkkuja torilta!

Sitten tuli kesä. Ja ensimmäinen oikea pitkä kesäloma viiteen vuoteen. Lähdin Saarenmaalle mökille. Juhannuksena oli vieraita ja meillä oli valtavan hauskaa. Ajoimme fillareilla tuntikausia upeissa maisemissa, söimme hyvin, pälpätimme ja aurinko paistoi.

Viikot kuluivat ja lopulta olin mökillä yksin. Siivosin kuin mielipuoli sitä taloa. Kun ei ole viiteen vuoteen ehtinyt olla paikassa kunnolla, ei pese patjan päällisiä, tyynyjä ja peittoja, kuuraa nurkkia ja rakenna pioneille tukipuita. Kaiken touhun välissä makasin auringossa ja luin ihania kirjoja. Ahmin niitä. En olisi millään halunnut lähteä mökiltä pois, mutta perhe kutsui jo kotiin. Ei sekään ollut huono homma! Jos joku kaipaa, se on onnellista.

Kirja ja riippumatto! Parasta!

Kirja ja riippumatto! Parasta!

 

Kalaa ja leipää naapurista

Kalaa ja leipää naapurista

IMG_8814

 

Ilta-aurinko ♥️

Ilta-aurinko ♥️

 

Joutsenet on jotenkin niin käsittämättömia lintuja. Suuria, valkoisia ja kovanpehmeitä.

Joutsenet on jotenkin niin käsittämättömia lintuja. Suuria, valkoisia ja kovanpehmeitä.

Ikeasta ostetut laventelit olivat talvehtineet! Suuri ilo!

Ikeasta ostetut laventelit olivat talvehtineet! Suuri ilo!

En ole huomannut huonoja säitä. Saarenmaalla paistoi koko ajan eikä täällä Espoossakaan ole ollut kylmä.

Lauantaina tapahtui ihme. Nukuin 9,5 tuntia. Sellaista ei tapahdu. Nukun viisi tai kuusi tuntia yössä. Aamu oli ihana ja käsitin, etten stressannut mistään. Viikko on kulunut leppoisasti ja sama tahti jatkui, vaikka tein töitä koko ajan. Olen myös alkanut nähdä unia, myös muita kuin niitä jotka toteutuvat. (Niin – mä näen toteutuvia unia)

Aamiainen auringossa - joka aamu ♥️

Aamiainen auringossa – joka aamu ♥️

 

Ja sitten yhtäkkiä eilen se huppu putosi niskaani – onni! Onni palasi! Pää suhisee uusia suunnitelmia, mutta ei ole kiirettä toteuttaa mitään. Se on ehkä juuri parasta – rakastan sitä, kun päässä suhisee suunnitelmia. On myös se hullu fiilis, että voin tehdä mitä vain eikä mikään unelma ole liian suuri. Huh – olin kaivannut tätä. En tiennyt, että tarvitsen pitkän loman. Mutta joku tiesi, koska tuohon se tupsahti! Kiitos!

Hei hulinaa – elämä on ihanaa! Rakkautta ja onnea kaikille!

 

 

Olin eilen onnellinen ja olen tänäänkin, toistaiseksi.

Sen verran mukavasti menee, että piti tänään katsoa päivyristä, mikä viikonpäivä tänään on. Loma ja Saarenmaa on ihanin yhdistelmä ikinä. Saarenamaan talomme on minulle hyvin erityinen paikka.

Ei paljon kiinnosta meikata tai kammata - kiinnostaa elää

Ei paljon kiinnosta meikata tai kammata – kiinnostaa elää onnellisena ja huolia vailla

Facebook-ystäväni, eläkkeellä oleva Apu-lehden toimittaja, Maria Schulgin kirjoitti tänään sivulleen näin:

”Olin eilen onnellinen ja olen tänäänkin, toistaiseksi. Sellainen täydellinen rauhan ja seesteisyyden tunne – talven ja kevään kaikkien paskajuttujen jälkeen joista kerron, kun aika on valmis – on ihmeellinen: olen tässä, kauniissa puutarhassani, sormet mullassa ja minulla on kaikki mitä tarvitsen – juuri nyt. Lojun lepotuolissa, aurinko paahtaa käsiä, puutarha on tuulen suojassa, joten kuulen vain isojen koivujen myrskytuulta enteilevän huminan. Moskovan kaunotar tuoksuu edelleen, samoin valtaisa määrä juhannusruusuja ja suviruusuja. Muistelin, koska olin kokenut samanlaisia ”rauhan” hetkiä, ilman huolen häivää. Piti mennä todella kauas, lapsuuteen, nuoruuteen, varhaisaikuisuuteen ja Porvoon saaristoon, meren rannalla, avomeren luodoille. Siellä – kauan ennen kännykkäaikaa – oli sama rauha: ei kiire minnekään, ei mitään mitä tehtävä, ei vielä ongelmia lähipiiristä, ei hoidettavien asioiden painetta, ei edes duunijuttuja. Kunhan oli, nautti auringon paahteesta iholla, oli niin rento etten edes unelmoinut.”

Tiesin täsmälleen mistä hän puhui. Kirjoitus ja tunnelma menivät täysin ihoni alle ja suoraan sydämeeni. Ja samalla tuli onni ja rauha sekä rentous, sillä olen Saarenmaalla. Tämä paikka on ihmeellinen. Vaikka raahaan matkassani älypuhelinta ja tietokoneen jotka tuovat mukanaan kaikki sähköpostit, työt, laskut, huolet ja murheet Saarenmaa saa ne kaikkoamaan. Huolet ovat kuin poutapilviä, jotka purjehtivat taivaalla varjostaen päivää vain pikku tovin. Sitten ne katoavat ja aurinko paahtaa taas käsiä.

Poutapilven kevyt mieli ⛅️

Poutapilven kevyt ja onnellinen mieli ⛅️

Kun Saarenmaan lautta tulee Kuivastun satamaan, saavutan aina tuon tunteen.

En tiedä mistä se johtuu, koska tavallaan mikään ei muutu. En ole lomalla, vaikka olenkin, eli teen töitä täälläkin. Saan lisäksi suurta nautintoa hyvin arkisten asioiden tekemisestä, kuten silittämisestä, pyykkäämisestä, kaapin siivouksesta ja työtkin tuntuvat aivan ihanilta tehdä. Kaiken mitä teen, teen ilolla.

Marian teksti sai minut miettimään, milloin itse olen kokenut noita tunteita ennen Saarenmaata ja kyllä ne minullakin menevät lapsuuteen saakka. Poikkeuksena muutama ulkomaanmatka erityisesti sellaiset joissa olen kävellyt meren rannalla tuulessa.

Joskus, kun huolia tuntuu olevan yli äyräiden, ajattelen aina kuvaa sekuntia. Sitä nimenomaista hetkeä, jossa olen. Ajattelen, että juuri tällä hetkellä ja sekunnilla kaikki on oikeasti hyvin. En ole kuolemassa, ei ole kylmä, nälkä, sota tai kukaan kuolemassa. Silloin tunnen myös ihoni ja kehoni ja siinä on hyvä olla. Olen myös painanut mieleeni muutamia erityisiä hetkiä elämässäni, jolloin onni ja kiitollisuus on ollut vahvasti läsnä. Voin palauttaa ne mieleeni nopeasti ja tuntea saman tunteen yhä uudelleen ja uudelleen. Ne antavat voimia, kun elämä koettelee.

Oli ihanaa lukea Marian kirjoitus ja muistaa taas tämä kaikki, mutta kaikkein onnellisin olin hänen hetkestään. Kunpa kaikilla olisi noita hetkiä paljon ja jokainen huomaisi ne ja osaisivat niistä nauttia. Kiitos Maria <3

 

Terveiset Saarenmaalta – olen niin onnellinen täällä

Hanna