Mä luovutan…

 

Joo ei tästä nyt tule yhtään mitään. Annan periksi ja pyydän anteeksi. Yritin täysillä. Epäonnistuin. Koetin korjata tilanteen, mutta ei se nyt vaan pelitä. Joulukortit jäivät lähettämättä. Amen.

Rakastan lähettää ja vastaanottaa joulukortteja ja kortteja yleensäkin. Postilootahan on aina vain laskujen kuormittama, ellei siellä ole niiden lisäksi mainoksia. Kuinka ihanaa on saada kortti! Tuo vanhanaikainen, ihana todiste siitä, että jossain joku ajattelee minua.

Yritän ostella kortteja aina ulkomailta, koska ne ovat erilaisia. Nyt ostin ne Espanjasta. Sitten marssin postiin ja ostin maailman kauneimmat Klaus Haapaniemen suunnittelemat joutsenmerkit kortteihin. Sitten oli kiire, kiire ja kiire kertaa monta miljoonaa. Ja sitten tuli se viimeinen päivä, jolloin kortit piti postittaa. En ollut ehtinyt vieläkään kirjoittaa niitä. Menin kampaajalle ja otin kortit ja pienen nahkakantisen ja kultareunaisen osoitekirjani mukaan.

Osoitekirja on aarteeni. Se on niin ihanan vanhanaikainen ja kertoo kaikkien ystävien ja sukulaisten muutot ja siellä on myös osoitteita, joihin ei voi enää lähettää korttia. Ne sivut käännän hiljaa ja varovasti ja lähetän sydämen ja suukon taivaaseen.

Kun kaivoin tarvikkeeni esille kassistani, kampaajani katsoi minua epäuskoisesti ja kysyi, oliko minulla todellakin aikomus saada ne vielä ennen neljää postiin. Oli. En onnistunut.

Sain kirjoitettua kuudestakymmenestä viisi. Liimasin niihin merkit, mutta epäonnistuin lähestymään postilaatikkoa kuoret muassani, joten nekin jäivät lähettämättä.

Nyt joulun jälkeen minulla on ollut ihanan leppoisaa. Olen siivoillut paikkoja, joita en ole ehtinyt aiemmin. Pessyt kylppärin maton, lajitellut sitä sun tätä ja lukenut peräti kirjaa! Tänään ja eilen vietin tunnin lumitöiden kimpussa ja nautin. Lumityöt on ihania!

Siivouksen yhteydessä törmäsin vähän väliä siihen paperikasiin, jossa joulukortit olivat. Sitten keksin mitä teen! Päätin kuitenkin lähettää kortit! Loistoidea! Nyt kun ei ole kiire, kirjoitan rauhassa koko kortin täyteen kaikkea ihanaa mitä ajattelen vastaanottajasta ja kerron, kuinka tämä joulu oli ehkä paras joulu ikinä, koska en stressannut yhtään. Samalla voin kiittää saamastani kortista ja toivottaa hyvää uutta vuotta ja kertoa jotain pikku kuulumisia. Vähän kuin ne joulukirjeet, joita jotkut ihanat harrastavat. Sitäpaitsi ihmisten olisi ihanaa saada yllärikortti kesken kaiken tammikuuta.

Otin kortit, nahkakantisen ja kultareunaisen osoitekirjani ja joululahjaksi saamani ihanan uuden kynäni esiin. Hain postimerkit myös laatikostaan ja otin esille pussillisen naposteluporkkanoita, koska eväät kuuluvat hyviin juttuihin.

Ehkä huomaatte, että porkkanoiden kannat oikeassa yläkulmassa? Eväät ne maistuvat aina!

Ehkä huomaatte, että porkkanoiden kannat oikeassa yläkulmassa? Eväät ne maistuvat aina!

Kirjoitin ensimmäisen kortin. Käsialani oli kammottavaa. Ei niistä hieroglyfeistä kukaan selvää saisi.  Yritin uudelleen. Yhtä kauheaa jälkeä. Ajattelin että shit – taiteilijan vapautta. Persoonaa! Katsoin korttia, mutta ei – siitä ei nyt vaan tule mitään.

Katsoin toivottomana korttipinoa ja totesin, että nyt on pakko luovuttaa. Ei tästä nyt vaan tule mitään. Joskus kannataa antaa olla, päästää irti. Ensi jouluna sitten uusi yritys.

Kiitos kaikille, jotka onnistuvat paremmin. Saimme ihania joulukortteja ja arvostan niitä koko sydämestäni. Ymmärrätte takuulla, että tajuan mitä se vaatii saada kortti lähetettyä! Ja se että minulla on kunnia kuulua joukkoon, joka jonkun kortin saa tekee minut oikeasti onnelliseksi!

Kiitos ja anteeksi!

Hanna

 

Haloo maailma! Joulu on ohi. Se oli kiva!

En ottanut yhtään kuvaa koko jouluna, joten kuvitan tämän jutun Paavo Martikaisen joulukuun Eevaan ottamilla kahdella kuvalla.

En ottanut yhtään kuvaa koko jouluna, joten kuvitan tämän jutun Paavo Martikaisen joulukuun Eevaan ottamilla kahdella kuvalla. Kuva kuvattu lehden sivuilta

On ollut vähän huono omatunto, kun en ole kirjoittanut mitään, mutta en ole kyennyt, kun valuin jouluksi täydelliseen velttouden tilaan. Se oli viehättävää. On pakko tunnustaa, että taisi olla ihka ensimmäinen joulu, kun en stressannut mistään. Tämä oli myös ensimmäinen joulu, kun meillä ei ollut lainkaan vieraita. Vain oma ydinperhe. Kaikki tulivat meille, kun joutivat ja tein mitä piti kaikessa rauhassa.

Kerroinkin edellisessä postauksessa, että aioin mennä aamusaunaan. Meninkin. Voi että. Makasin lauteilla puoliunessa ja nautin. Tykkään mennä lauteille kuivana, käymättä ensin suihkussa. En aina heitä löylyä ollenkaan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Lopulta nousin ja menin suihkuun. Ja voi peijakas. Suihkusta ei alkanut tulla lämmintä vettä ollenkaan. Päinvastoin se vain jäähtyi jäähtymistään. Lorotin ja lorotin vettä, mutta olihan totuus lopulta uskottava. Ja ehkä tässä oli joulun huippuhetki – en hermostunut. Meillä oli sähköt notkahdelleet aamun aikana ja se oli aiheuttanut jotain keskuslämmityksessä, joka oli lopulta helppoa korjata. Menin uudelleen löylyyn ja lopulta sain myös lämpimän suihkun ja puhtaat hiukset.

Monet ovat tuskailleet jälleen tänä vuona jouluruokien runsautta ja raskautta. Me päätettiin, että jätämme pääruoan kokonaan väliin, koska kaikki rakastavat kalapöydän herkkuja eikä kukaan halua ähkyä. Juttu toimi mainiosti.

Kuva: Paavo Martikainen Eeva lehti joulukuu 2016 Kuva otettu lehden kuvasta

Kuva: Paavo Martikainen Eeva lehti joulukuu 2016
Kuva otettu lehden kuvasta

Tosin mieheni osti puoli salaa palan valmista kinkkua, jota on sitten veistelty leivän päälle. Ihan ok ja riittävää. Kinkkua parempi oli kuitenkin se voitonriemuinen ilme hänen kasvoillaan, kun hän ilmoitti ylpeänä hankinnastaan.

Perheemme ei mitenkään voi ryhtyä viettämään aikuismaista lahjatonta joulua. Lievien lahja-ahdistuskohtauksien saattelema joulu huipentuu kuitenkin siihen, kun paketteja avataan. Vaikka lapset ovat aikuisia, heidän silmänsä loistavat yhtä lailla nyt, kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun paketti aukeaa. Kuulemma huvittavin/liikuttavin hetki liittyi kuitenkin meikälaisen silmiin, jotka olivat kyyneltyneet (kuulemma – liekö totta ollenkaan) kun tyttäreni ja tämän puoliso suureksi helpotuksekseni ilahtuivat ja aidosti pitivät ostamastani lahjasta. (No ehkä minua hiukan jännitti….!)

Illan viime tunteina osa joukosta retkotti nojatuoleissa ja osa makasi lahjakääreiden seassa lattialla. Olin vähän paniikin reunalla siinä, ja mietin että olisiko pitänyt jotain siinä säätää ja hienostella. Vaan en jaksanut. Onneksi. Niin tyytyväisä kaikki olivat.

Sitten vaan puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Ja kuinka ollakaan nukuin kymmeneen asti, mikä on kohdallani kyllä ihme. Ja toisaalta kertoo täydellisestä stressittömyydestä. Velttouden tila on mukavasti jatkunut enkä ole tehnyt oikein mitään. Toki reidenruhjevamma, josta kerroin täällä, on osa syynä asiaan. Ehkä se oli siunaukseksi. Yleensä kaikki harmit lopulta ovat. On se reisi vieläkin kipeä ja parantamisen varaa olisi tossa päänupissakin. Kävi nimittäin niin, että esittelin reittä huippukylmähoitajalle ja hän vaan siinä sitten totesi, ettei kannattaisi ihan noin tiukkoja farkkuja pitää päällä. En tietysti ollutkaan pitänyt, vaan paaaaljon tiukempia. Että voi ihminen olla tyhmä! Käyn lymfassa ja huippukylmähoidossa ja kun nestekiertoa koetetaan kiihdyttää, niin blokkaan sen tiukoilla housuilla. Mutta pipo ei ole kiristänyt, jotain hyvää sentään!

 

Hyvää joulua!

img_0003

On aattoaamu. Kaikki muut nukkuvat, ulkona sataa ja tuulee. Paketoin joululahjoja, televisio on auki ja sieltä tulee perinteistä jouluohjelmaa. Joulukuusessa on valot ja se tuoksuu ihanasti. Koristeet ovat vähän sitä ja tätä. Kaikessa tavaran hävittämisvimmassani olen hävittänyt myös kaikki joulupallot, paitsi Marimekon lasipallot, jotka olen saanut Kirsti Paakkaselta. Siellä täällä on vähän sotkua ja lihapiirakka odottaa paistamista. Menin ja napsautin saunan päälle, enkä osaa päättää syönkö ensin aamiaisen vai menenkö saunaan. Se varmaan ratkeaa, kun muu perhe herää.

Ihmeellinen stressittömyys on läsnä. Ei ole pakko onnistua missään tai ehtiä mitään. En tajua miten tämä on tapahtunut, mutta takuuvarmasti tämä on elämäni ensimmäinen joulu, kun ei ole mitään paineita.

Päätin myös koristella paketteja omilla piirroksillani. Maalaan vesiväreillä tonttuja ja joulukuusia ja milloin mitäkin pakettien pintaan. Olen surkea piirtäjä, mutta piirrän silti, koska se on hauskaa.

Jouluna sitä muistelee aina menneitä jouluja. Lapsuuden joulut noudattivat aina samaa kaavaa. Ne olivat kuin sadusta, äiti on taitava koristelija. Paras joululahjamuistoni on se joulu, kun kuusen alla oli kiintoisa kova paketti. Olin varma, että siellä on huopatossut. Oli kova arpominen kumman paketin avaan ensiksi sen, vai kuusessa roikkuvan pikku paketin. Koska olin varma huopatossuista, avasin sen pienen. Siellä oli ensimmäinen rannekelloni. Sitten ison paketin kimppuun. Ja kas kas, sielläpä olikin kokonainen pötkö salamimakkaraa! Rakastin metwurstia ja makkaraa ylipäätään. Yksi isäni antamista lempinimistäni olikin Makkara-Maija. Parasta lapsuuden jouluissa oli aaton jälkeiset päivät, kun oltiin vaan pyjamassa, syötiin suklaata ja kinkkuleipiä vuoron perään kirjoja lukien.

Oman perheeni jouluja on vietetty usein ulkomailla auringossa. Milloin on ajettu moottoripyörillä ja milloin ratsastettu norsuilla. Mutta kaikkein ihaninta on aina ollut nähdä lasten loistavat silmät. Onneksi ne ovat saaneet loistaa. Joskus joulun tekeminen on ollut vaikeaa ja silloin se lasten silmien loiste on ollut erityisen arvokasta.

Rakas lukijani, toivon sinulle koko sydämestäni onnen joulua, oli se millainen tai missä hyvänsä

Hanna