Kun kukaan ei puutu mihinkään

Aamu TV:ssä kommentoitiin Turun puukotuksessa huomattua seikkaa, että ihmiset keskittyivät kuvaamaan katastrofitilannetta kännyköillä, eivätkä menneet auttamaan loukkaantuneita tai estämään puukottajaa. Kommentoijan pointti oli se, että jo kouluissa tulisi opettaa ensiaputaitoja ja kuinka toimia uhkaavissa hätätilanteissa.

Tämä kuvaa juuri sitä mitä kaikkea sosiaalinen media mm. saa aikaan. On upeaa, jos saa ladattua kuohuttavan kohuvideon tai kuvan nettiin. Parhaassa tapauksessa tuotos pääsee uutisiin tai jonkun lehden nettisisuille. Kaikki kuvataan, sen sijaan että elettäisiin ja osallistuttaisiin asioihin. Kuvissa ja videoissa kaiken täytyy olla suurta ja mielellään vielä suurempaa.

Tuntuu järkyttävältä ajatella näkymää, jossa on loukkaantuneet ihmiset makaavat maassa ja ihmiset seisovat syrjässä kännykkäkamerat ojennettujen käsiensä jatkeina. Käsien joiden tulisi olla auttamassa.

Ylipäätään Suomessa puututaan hyvin vähän ja harvoin mihinkään pahaan, mikä tapahtuu julkisissa tiloissa. Ihmisille huudellaan ja voidaan käydä kimppuun ilman, että kukaan inahtaakaan tai ojentaa auttavaa kättään. Se on äärimmäisen surullista. Mutta en ihmettele sitä, koska auttajahan on suuressa vaarassa joutua itse syytteeseen. Monet kerrat auttaja on lakituvassa puolustamassa tekojaan pahatekijän päästessä kuin koira veräjästä. Ja myös tuomio saattaa napsahtaa auttajalle.

Kysymys ei ole ainoastaan katastrofitilanteista, vaan myös pienemmistä tilanteista. Kun joukko nuoria hengailee kauppakeskuksissa ja huutelee hävyttömyyksiä ohi kulkeville ihmisille, kukaan ei puutu asiaan. Kun nuori tyttö tai poika piestään jengin toimesta, kukaan ei puutu asiaan. Eivät edes kauppakeskuksen vartijat. Varmaan heillä on sama ongelma, etteivät voi puuttua jotteivät itse joudu tuomituiksi, en tiedä. Mutta onhan tämä aivan nurinkurista.

Olen puuttunut kiusaamiseen kylän raitilla, haistatteluahan siitä seurasi – tietysti. Mutta se oli silti sen väärti. Uskon että puuttuminen jää mieleen. Pelko että joku näkee ja saattaa tulla hankaluuksia. Palautteen vastaanottamiseen vaikuttaa myös tapa jolla ojentaminen tapahtuu. Huumori toimii hyvin ja se ettei syytä ketään.

Kerran jengi nuoria istui porttimme vieressä bussipysäkillä. Yksi istui bussikatoksen päällä. Koko tienoo oli täynnä juomatölkkejä. Tulin autolla kotiin ja jarrutin pysäkin kohdalla. Sanoin moi! Miks istut siellä katolla? Poika vastasi, että siellä on parempi kenttä ja heilutti puhelintaan. Nauroin ja sanoin totta – täällä on kauhean huono kenttä kaikkialla. Sitten jatkoin ja sanoin muille että voi kauheeta! Kattokaa nyt kun joku urpo on heitellyt kaikki roskat pitkin poikin! Ette viittis millään kerätä noita tohon roskikseen? Tyypit katsoivat hetken arvioiden minua ja tölkkejä. Sitten – joo.

Ajoin pihaan ja kuulin, kuinka tölkit kolisivat roskiin! Ai että oli mahtifiilis. Kivat pojat!

No ei se aina mene niin, mutta yritetään edes.

Rakkaudella

♥️

Hanna

Aleksi Valavuori oletko rohkea?

En usko! Sanon seli seli Aleksi Valavuori.

 

Luin Aleksi Valavuoren tweetin. Se oli todella inhottava. Se tuntui kropassa. Tuo hänen ”vitsinsä”. Samalla tavalla, kuin tunnen kropassani väkivaltakohtaukset TV-sarjoissa ja leffoissa. Alkaa kouristamaan keskikehossa. Luin tekstin monta kertaa peräkkäin. Teksti ei siitä pehmennyt. Mietin, kuinka joku oikeasti voi kirjoittaa jotain noin rumaa ja mautonta ja julkaista sen vielä jossain.

Valavuori kommentoi siis tweetissään sitä kohua ja pahaa mieltä, joka nousi Lidlin mainoskampanjasta. Kampanjaa on syytetty seksuaalivähemmistöjä väheksyväksi. Siinä maito tuntee olevansa väärässä tölkissä ja lopulta vihdoin uskaltaa tulla ulos maitokaapista. Valavuori ilmaisi mielipiteensä asiasta näin: ”nyt on taas joku puuterikuorrutettu glitteri-rimppakinttuhintti vetänyt maidot väärään reikään. Enkä tarkoita nyt nenää.”

Kommentin jälkeen Valavuorelta kysyttiin, edustaako lausunto myös koripallojoukkue Espoo Unitedin linjaa, jonka manageri hän on. Valavuori vastasi avoimesti ”kyllä. Meille ei homoja palkata.”

Hän on nyt pyytänyt anteeksi ja selittänyt kaiken olevan vain huumoria ja huonoja vitsejä.

Ihminen, joka ajattelee tasa-arvoisesti, hyväksyy erilaiset ihmiset ja omaa käytöstavat, ei harrasta tämän tyypin huumoria ollenkaan. Kertomansa mukaan, hän oli kopioinut tekstin homoystävänsä Facebookseinältä. Jos näin on, siellä se onkin huumoria. Itseironiaa. Nyt se ei sitä ollut. Se huonoa makua, huonoa käytöstä ja kiusaamista ja se paljastaa Valavuoren mielestäni ahdasmieliseksi ihmiseksi.

Nyt Valavuori voisi ehkä tulla itse ulos kaapista ja kertoa rehellisesti mielipiteensä homoista ja seksuaalisista vähemmistöistä. Sillä senhän hän on jo verhotusti tehnyt. Onko hänellä rohkeutta kertoa, että hänen on vaikeaa suhtautua tähän ihmisryhmään? Tunnustaa, että hänellä on mahdollisesti homofobia. Ja pikkuisen inhottaa ehkä? Se voisi kannattaa. Jos hän keskustelisi avoimesti asiasta vaikka jossain TV:n lukuisista paneeliohjelmista hän voisi päästä mahdollisesta fobiastaan. Se olisi myös kiinnostavaa katseltavaa. Aitoa avautumista. Ja taatusti hänen yli 110 000 seuraajaa Twitterissä visertäisivät innokkaasti. Seuraajia ropisisi lisää vauhdilla ja ehkäpä vielä tipahtaisi paikka eduskuntaan seuraavissa vaaleissa.

Oikeasti usein on niin, että sosiaalinen paine pakottaa ihmiset sanomaan, että he hyväksyvät jonkun asian, mutta syvällä sisimmässä asia ei olekaan aivan niin. Kaikkia avoin keskustelu ei auta. Kuten tiedämme, Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen päätä ei käännä mikään. Mutta jos Valavuoren sisimmässä on epävarmuutta asiasta, hän voisi päästä siitä olemalla rohkea ja tulemalla ulos kaapista. Sen jälkeen elämä on helpompaa. Minusta tutuu, että hän kuitenkin ainakin melkein hyväksyy kaikenlaiset ihmiset. Siis kaapista ulos ja visertämään vapaasti!

Hanna

 

 

Miksi näin?

Olin salaattilounaalla tänään kaupungissa ja jotenkin meni hermot. Tiedättekö se yhtälö, jossa mikään ei toimi?

Kun olin snadi ja äiti opetti ruoka-asioita, syömistä ja kattamista ja niin pois päin. Opin muun muassa seuraavaa:

Ruoka täytyy voida syödä niillä aterimilla, jotka katetaan kyseisen ruoan kanssa. Salaatti kuuluu syödä haarukalla, joten muista aina pilkkoa salaatti sellaiseksi, että sen syöminen haarukalla on mahdollista.

No nykyään salaatit ovat erilaisia. Niitä voi ani harvoin syödä haarukalla. Salaattiannoksessa on usein suuria paloja kuorimattomia hedelmiä, kuten melonia ja ananasta, joita ei tosiaankaan voi syödä kuorineen.

Äiti opetti, että lautasella saa olla vain asioita jotka voi oikeasti syödä. Hirvittävän järkevä neuvo! Ei siis kukkia, jotka ovat myrkyllisiä, vaan ainoastaan syötäviä kukkia. Eikä hedelmien kuoria, vaikka ne näyttävät annoksessa kivoilta, rouheilta ja trendikkäiltä. Ei myöskään katkarapuja kuorineen soosin seassa. Katastrofi!

Äiti käski ajattelemaan syöjää, että kaikki sujuu vaivattomasti ja niin, ettei syöjä joudu noloon tilanteeseen.

Ei siis cocktailkutsuilla cocktailpaloja joita ei oikeasti pysty laittamaan suuhun kerralla. (Kammottavin kokemus tästä on parsatangon ympärille kääritty ilmakuivattu kinkkuviipale. Kumpikaan ei katkennut, kinkku oli puoliksi suussa puoliksi nielussa ja alkoi epäröidä kumpi on oikea suunta sille…selvisin täpärästi)

Mutta palataan lounaaseeni. Tilasin lämminsavulohisalaatin. Se oli hyvää, mutta sen syöminen oli taistelua.

Salaatinlehdet olivat niin suurina kappaleina, ettei ollut toivoakaan saada niitä suuhun pilkkomatta. Haarukka oli niin tylsäpiikkinen, että sillä ei saanut keihästettyä salaatinlehtiä lainkaan. Äiti opetti myös, ettei haarukkaa tule käyttää, kuin lusikkaa, sitä käytetään pääsääntöisesti piikit alaspäin. Poikkeuksia toki on mm. munakas. Lisäksi salaattini tarjottiin syvästä kupista, jonka pohjalla oli erittäin hankalaa käyttää aterimia. Kurkut ja tomaatit olivat oikean kokoisia, mutta haarukan tylpät piikit eivät purreet edes niihin. (Miksi moisia haarukoita edes tehdään? Mitä virkaa on piikeillä joilla ei voi pistää?)

12165700_10200789358932961_69104082_n

No tämä on varmaan kohtuullisen höhlä kirjoitus, mutta jestas, että kävi hermoon se taistelu kulhon pohjalla! Mutta oli mukavaa muistaa, kuinka paljon viisaista asioita kotoani opin!

Kokonaan oman kirjoituksen voisi kirjoittaa siitä miten kummallisesti ihmiset pitävät käsissään veistä ja haarukkaa ja näistä kahdesta varsinkin haarukkaa. Vaatii aikamoista akrobatiaa saattaa ape suuhun, jos haarukan varsi kulkee etusormen alta, keskisormen ja nimettömän päältä ja pikkurillin alta. Mutta kukin tyylillään tietysti. Omat tenavani joutuivat kyllä opettelemaan jo ihan pieninä sen yksikertaisimman ja sulavimman tyylin.

Ai kaameta!

Terveisin nipo 😉