Rakkaat pionini – rakkaat ihmiseni

Pioniaidanne! Mitä sanoit? Voinko saada pioniaidanteen? Siis kokonainen aita pioneista?

Suurin piirtein näin keskustelu kävi keväällä 2010 mutta pionien ja minun yhteinen tarina alkaa paljon kauempaa.

Kun olin pieni tyttö, asuimme isäni rakentamassa rintamamiestalossa Jollaksessa. Etelään antava piha ei ollut piha, vaan puutarha, jonne isäni istutti ihania asioita, sellaisiakin kasveja, joita ei muilla pihoilla ollut. Hän rakensi kivipenkereen ja täytti sen kivikkokasveilla, rakensi pergolan, jossa kiipesi villiviini. Hän istutti oven viereen ruusuorapihlajan, jonka yhden hennon oksan hän katkaisi ja siinä, lehvästön ja kukkien suojassa, oli kotiavaimen piilo.

Pioni

Puutarhassa kasvoi kolme kirsikkapuuta ja sadon varmistamiseksi isä pölytti kirsikankukkia pienellä pensselillä. (Kolmen sisareni tehtävänä oli kitkeä kirsikkapuiden alustat – minä olin vauva-sisko ja sain vain popsia kypsät kirsikat suuhuni) Ihanimmat asiat pihalla olivat rhododenronit, pihajasmike, ruusukvitteni, päärynäpuu, syyshortensia ja uskomattomat, tuoksuvat, suurikukkaiset pionit, joiden kukissa oli aina muurahaisia. Kolme pionipuskaamme kasvoivat kaivonkannen vieressä ja ne oli tuettu vahvan neljän puukepin kautta kulkevalla nauhalla. Minusta on kaitafilmi, jossa seison pionien vieressä ja ne ovat melkein yhtä pitkiä kuin minä. Vilkutan kameralle. Olen ehkä neljän vuoden ikäinen.

pioni-hannasumari2

Muutimme oman perheeni kanssa viikkoa ennen vuosituhannen vaihdetta vanhaan keltaiseen puuhuvilaan, jota ympäröi kiinnostava, osittain hoidettu, osittain metsäinen puutarha. Remontoimme talon, mutta puutarhaan emme juuri koskeneet.

Talo seisoi tontillaan vähän yksin. Naapurissa oli taloja, mutta ei asukkaita. Vanhat huvilat rapistuivat hiljalleen. Yksi tyhjistä taloista oli poikkeus.

Aution talon ovet ja ikkunat olivat kiinni ja ehjät, mutta talossa ei koskaan käynyt kukaan. Mutta puutarha! Se oli ihmeellinen.

Keskellä pihaa oli suuri omenatarha, taloa reunustivat kukkapenkit ja pihaa halkovat hiekkakäytävät kivettyine reunoineen pystyi vielä juuri ja juuri erottamaan koko puutarhaa peittävän, rintaan asti ulottuvan heinän ja vuohenputkien seasta. Keväällä, ennen kuin heinä kasvoi pitkäksi, kukkivien omenapuiden alla loisti keltaisenaan hohtava narsissimeri. Kun kesä eteni, nousivat pionit. Kuinka uskomaton näky se olikaan. Alas ojentuneet tuoksuvat kukat, kuin ballerinojen tyllipuvut.

Kuin pionin kukka!

Kuin pionin kukka!

 

Kerran viikossa talon eteen tuli taksi josta nousi ulos vanha hauras rouva. Hän käveli puutarhaan kahden kolmijalkaisen kävelykepin tukemana, viipyi tunnin ja lähti jälleen taksin kyydissä pois. Hän jätti kivisen portinpylväämme päälle aina kimpun kukkia. Rouva kävi kitkemässä kukkapenkkejä. Näky oli uskomaton. Koko villiintynyt puutarha, jonka heinäviidakon keskellä kasvoi ihania kukkia, ja hiljaisuuden keskellä kisailivat perhoset. Linnut lensivät äänettöminä omenapuiden oksilta pionien varsien suojaan. Kaiken villiintyneen keskellä, taloa kiertävät kukkapenkit, olivat täysin hoidetut.

Rakastin tuota puutarhaa, jossa siis vierailin salaa sillä varjolla, että vartioin taloa. Kerran kohtasin rouvan. Hän sanoi minulle, että voisin käydä ottamassa puutarhasta kukkia maljakkoon, jos halusin. Rouvan portinpieleemme jättämät kimput olivat kauniita. Niissä oli ehkä kolme kukkaa. Päätin, että haen vain kerran kesässä. Pioniaikaan. Ja otan niitä sylillisen! Niin tein!

Vuodet kuluivat ja koitti kesä, jolloin rouva ei enää tullut. Tuli kauhakuormaaja ja uudet tontin omistajat. Tulisi uusi talo… Surin pioneja ja salaisen puutarhan häviämistä. Vanhaa haurasta rouvaa.

Sanoin miehelleni, että menen hakemaan ne pionit meidän pihalle. Ei kukaan niitä ehdi pelastaa. Talon rakentajat eivät ehdi ajatella pioneja! Mieheni sanoi: Niin, sille on nimikin… sitä kutsutaan varastamiseksi. Huoh.

Yhtenä kesäsunnuntaina mieheni kertoi, että talonrakentajaperhe oli ollut piknikillä puutarhassa ja olivat juuri lähteneet, koska alkoi vähän sataa ripotella. Heillä oli kuulemma kolme lasta, joista yksi oli pieni vauva. Samalla mieheni kysyi minulta, lähtisinkö mukaan lenkittämään saksanpaimekoiraamme Klaaraa. Tajusin, että hetkeni oli koittanut. Sanoin etten halua, koska päätä särkee niin kovin. Lepäisin mieluummin hetken.

11713940_10200528192283958_1911528823198292254_o (1)

Kun portti sulkeutui Klaaran ja Jarin perässä hyppäsin sängystä, vedin suhinapuvun (kirkkaan punainen Adidaksen tuulipuku) päälleni, työnsin jalkani kumisaappaisiin ja säntäsin ulos. Otin kottikärryt ja tempaisin mukaani lapion. Juoksin naapurin tontille ja iskin lapion pionipuskan juurelle kovaa ja tarmokkaasti. Penkistä nousi valtava pionipehko. Sen juurakko oli jättiläismäinen, vaikkei se ollut todellakaan kokonaan mukana. Sitten toinen pioni. Ja kolmas. Olin paniikissa! Entä, jos se vauvanaapuri on pudottanut tuttinsa ja perhe palaa takaisin? Minulla on kottikärryt kukkuroillaan pioneja! Päätin etten mene ulos portista, vaan yritän kiviaidan yli! Juoksin! Ei mitään mahdollisuutta! Takasin portille. Juoksin kottikärryt kolisten alas mäkeä omalle portille, revin sen auki. Kuulin kuinka mieheni huutaa kovaa KLAARAAA! Koira haukkuu. Juoksen leikkimökin taakse. Jätän kärryt siihen. Juoksen sisään. Kiskon suhinapuvun pois. Juoksen sänkyyn ja otan käteeni lehden, jota alan lukea näennäisen tyynenä. Todellisuudessa sydämeni hakkaa hulluna kiinnijäämisenpelosta ja jännityksestä. Kuulen kuinka Jari huutaa Klaaraa uudelleen ja uudelleen. Nyt kuuluu kova kolina! Äänen täytyy tulla kaatuvista kottikärryistä! Kiivasta tassujen rapinaa ja Klaara ryntää viereeni, nuuhkaisee ja lähtee pois. Rauha.

Jari tulee sisään: Et ikinä arvaa mitä ihmettä Klaara teki äsken!

– No?

– Se repäisi itsensä hihnasta puistossa ja ryntäsi tonne naapurin tontille, juoksi sieltä alas meidän pihaan leikkimökin taakse, kaatoi kottikärryt, juoksi sisään ja juuri kun olin meidän pihassa, se vasta palasi mun viereen!

– Ai! Onpa jännää…!

Kämmeneni hikosivat. Pionivarkaan kämmenet hikosivat. Syyllisyys istui olkapäälleni pilkkaamaan minua. Pidin suuni kiinni. Päivän. Sitten tunnustin. Ei tullut moitteita, mutta ihmettelimme ihanan Klaaran käytöstä.

Ystävämme on kouluttanut rauniokoiria ja hän kertoi meille myöhemmin, että Klaara haistoi pelkoni. Se oli kuulemma tullut jalkapohjistani saappaan läpi maahan ja niitä jälkiäni pitkin Klaara kävi tarkistamassa, ettei minulla ole hätää.

pioni_hannasumari

Pionit istutettiin ja vastoin niiden yleistä tapaa ne kukkivat jumalaisesti heti seuraavan kesänä. Eivät ottaneet nokkiinsa lainkaan.

Tuli kevät 2010 puutarhamme alkoi hermostuttaa minua. Kukaan ei ehtinyt hoitaa sitä ja pihatie oli liian kapea. Etsin puutarhuria ja kuulin Juhasta. Hän tuli käymään, astui portista sisään kädessään yksi kukka rouvalle. Kuolanpioni. Olin myyty saman tien.

Pienestä pihan fiksauksesta tuli puutarhamme jättiremontti. Kaivinkoneita, tuhansia taimia, varaston purku, koko pihan profiilin muokkaus, kiviaidan rakentamien.

Mutta miten hän tiesi, mistä pidän?

Hän vei minut Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan ja Kumpulan kasvitieteelliseen puutarhaan. Kävelimme siellä ja hän vain katsoi reaktioitani. Ja niin hän rakensi puolisonsa kanssa meille unelmien puutarhan. Niin kauniin ja ihmeellisen, ettei sitä voi edes käsittää. Annoin hänelle vapaat kädet. Ja millaiset ne kädet olivatkaan!

Yhtenä päivänä hän sanoi rakentavansa pioniaidannetta pihatiemme reunaan. Voiko sellaista edes olla! Onko olemassa asia, jonka nimi on pioniaidanne? Hän jakoi varastamani vanhan rouvan pionit ja istutti ne pihatien reunaan penkkiin, jonka reunana on vanha, pihan kivistä tehty penger. Herkät pionit eivät suuttuneet käsittelystä tälläkään kertaa. Pioniaidanne (kuinka rakastankaan tuota sanaa!) hehkui ja paisui painavista ruusukkeistaan ja läkähdyttävän makeasta, huumaavasta tuoksustaan. Ja minä kävelin pihatietä, jota pionit reunustavat.

Kaksi kesää sitten kodinhoitajamme Eija piilotti pihaan pionin siemeniä minulle kertomatta. Hän kertoi kyllä Juhalle, joka kävi silloin tällöin hoitamassa puutarhaa. Juha oli sanonut hänelle, että niitä emme näe elinaikanamme kukkimassa. Eija epäili toisin.

Hän oli kuullut jostain, että kun istuttaa pionin siemenet maahan saman syksynä, kun ottaa ne talteen pionin siemenkodasta, ne kukkivat seuraavana kesänä.

Se piti paikkansa. Viime kesänä pihalla kukki siis jälleen uusia pioneja.

En tiedä kävikö Juha meillä pioninen kukinnan aikaan. En tiedä saiko hän koskaan kuulla, että siemenet itivät ja tekivät upeat kukat.

Pääsiäisen aikaan, kun puutarhassamme ei kukkinut vielä mikään. Lähdimme Saarenmaalle. Puhelin soi. Se oli Juhan puoliso. Sain suruviestin, Juha oli lähtenyt pois. Hän jätti meille paratiisin.  Pioniaidanteen, omenatarhan, rhodometsän, kiviaidan, katsuran, tuhansia kukkivia kasveja, hän hautasi Klaaran tuhkan pionin ja ruusun väliin ja kielsi minua tuomasta Saarenmaalta sinivuokkoja juurineen. Ja minä en unohda häntä koskaan. Kuinka voisin?

pionit-

Pioni on elämäni kukka, johon rakastuin ollessani ehkä neljän vanha. Pionit ilmaantuvat minulle erityisillä tavoilla. Eikä vain Espoossa. Saarenmaalla naapuri oli käynyt istuttamassa ilokseni puutarhaamme kaksi pionia. Eikö ole ihmeellistä! Toissa viikolla tein niille tuet vanhojen bambuisten aurinkotuolien osista.

saarenmaan pionitjpg

Kaikki mitä kirjoitin tulee mieleeni aina, kun näen pioneja. Ne eivät ole ajatuksia, vaan kokonaisuus. Minulle pionit ovat kaikki tämä ja kaikki nämä ihmiset ja Klaara ja kaikki se mitä he ovat tehneet ja merkinneet minulle tässä elämässä. Joukkoon mahtuu vielä muutama muukin. Mummini, Äitini ja tyttäreni, koska kukkien saagat siirtyvät sukupolvilta toisille. Sekä myös he, joille olen saanut antaa pioneja puutarhastamme.

🌺

Hanna

 

 

 

 

 

Kukkacase sai kauniin lopun (kimpun)

Kirjoitin tänne jutun huonolaatuisesta gerberasta, jonka sain ystävänpäivänä ja toisen jutun jossa tarkensin, että aina ja kaikki kukkakaupat eivät todellakaan ole kurjia. Keskustelu kävi kuumana ja asiattomiakin viestejä tuli. Monet asiakkaat sekä kauppiaat olivat kanssani samaa mieltä. Jotkut kauppiaat suuttuivat kovin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kukkakauppa, joka myi kyseisen gerberan, oli tunnistanut itsensä ja viime keskiviikkona meille saapui lähetti mukanaan tämä ihana kimppu pahoittelukirje liitteenään.

Tyttäreni sanoi kaksi sanaa: very classy! Tyylikästä! Olen samaa mieltä.

Kiitos korvaavista kukista, jotka kukoistavat raikkaina ja kauniina olohuoneeni pöydällä iloa ja tuoksua tuomassa. Ja tiedättekö sen tunteen, kun lähetti tuo kukkia? Se on ihana! Harvoin koettu, aina toivottu, usein unelmoitu. Aina se vähän vatsasta nipistää ihanasti.

Kiitos kukista

✿♡✿

Hyvillä mielin

Hanna

Eilispäivän kaktuksen piikit ponnahtivat vääriinkin paikkoihin

 

Kirjoitin eilen blogin, jossa tarkoituksenani oli antaa kaktus lahjaksi huonoja kukkia myyvälle kukkakaupalle. Kommentoinnista voin päätellä, että tekstini on ollut huonosti kohdistettu. Huolimaton sanankäyttöni sai kaktuksen piikit lentämään kaikille kukkakauppiaille. Ikävä virhe. Anteeksi.

Tarkoitus oli siis moittia yhtä kukkakauppaa ja toisaalta kaikkia niitä, jotka toimivat samoin ja myyvät huonolaatuisia kukkia. Sillä niitäkin kyllä valitettavasti riittää.

Mutta hyvistä kukkakaupoista minulla on paljon enemmän kokemuksia, kuin huonoista.

Molemmat vanhempani opettivat minut rakastamaan kukkia. Meillä oli aina kukkia kotona. Aina. Samoin niitä on minun omassa kodissani nyt.

Vanhempani tekivät töitä Helsingissä Kruununhaassa ja Mariankadulla oli kukkakauppa Katharine, jossa omistajatar Raili Anttila loi asetelmia ja kimppuja jollaisia ei ollut missään muualla. Kauppa tuoksui ihanalle ja Raili ja Pertti Anttila (olikohan se Pertti?) olivat ihania ihmisiä. Kolme erityistä tapahtumaa sieltä on jäänyt mieleen.

Minulla oli tapana siivota koti putipuhtaaksi, kun äiti palasi matkoiltaan Pariisin muotimessuilta. Ostin tietysti myös Katharinesta tuoreet kukat kotiin. Kun menin kerran niitä hakemaan näin kaupassa jotain, joka kauniimpaa mikään ennen näkemäni. Siellä oli valtava valkoinen orkidea. Sen kukkavanassa oli varmasti yli kaksikymmentä valkoista, vahamaista, loistavaa vitivalkoista kukkaa. Ne olivat kuin posliinia. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt sellaista. Se oli läkähdyttävän kaunis. Siihen aikaan 70-luvulla orkidea oli kallis ja harvinainen kukka ylipäätään eikä lajeja ollut kuin yksi, sellainen vähän kellertävä, jonka keskusta oli viinipunainen ja pilkullinen.

Pyysin isää liikkeeseen katsomaan sitä ihmettä ja ruikutin, että hän ostaisi tuon kovin kalliin ihmeen äidille. Ja hän osti ♥

Toinen yksittäinen muistoni on hautaseppele, jonka näin Katharinen ikkunassa. Se oli koottu ihan kokonaan tiiviisti asetelluista neilikoista. Neilikat olivat siihen aikaan hyvin epäsuosittuja, joten jo kukkavalinta osoitti että tekijä oli taiteilija, kuten hyvä floristi on. Pinta oli kuin valkoista vaahtoa tai lunta. Lisäksi reunaan oli koottu kaunis koriste suurista valkoisista liljoista. Seppele oli asetettu ikkunaan lilan kankaan eteen ja sen edessä oli suuria kynttilöitä. Sykähdyttävän kaunis ja täysin erilainen.

Halusin antaa äidille kukkakedon, kun hän täytti 89 vuotta. Kukkakauppiaani toteutti sen ihanalla tavalla viime keväänä.

Halusin antaa äidille kukkakedon, kun hän täytti 89 vuotta. Kukkakauppiaani toteutti sen ihanalla tavalla viime keväänä.

Kolmas muistoni liittyy vanhimman tyttäreni ristiäisiin. Tilasin Katharinesta seppeleen kristallisen kastemaljani ympärille. En kertonut tyttäreni nimeä kenellekään muulle etukäteen, kuin äidilleni, sillä se oli erikoinen, enkä halunnut kuulla mitään kommentteja. Kun Anttilat toivat ristiäiskukat kotiimme tuijotin seppelettä. Tai siis eihän ollut mikään seppele. Se oli pyöreään muotoon tehty satumetsä, jossa oli elementtejä jotka nousivat korkealle ja osa valui alas. Mutta se mikä nousi kaikkein korkeimmalle oli kukkiva kirsikkapuun oksa. Helmikuussa. Ja tyttäreni salassa pidetty nimi on Kirsikka. Olen kaikki vuodet miettinyt, menikö äiti kertomaan? Kysyin Anttiloilta, he eivät myöntäneet. Äidiltä en kysy – koska ajatus taikuudesta on ihanaa kuin tähtipöly.

Katharinea ei enää ole, mutta on muita. Ja Kukkia tuodaan aivan toisella tavalla maahan nykyään. Kaikkea saa kaikkina vuodenaikoina. Mutta kaiken A & O on tuo kukkataiteilija, joka voi luoda unohtumattomia elämyksiä, muistoja ja iloa.

Joskus tarina menee toiseen suuntaan ja se harmittaa, kuten olemme voineet lukea.

Mitä markettien kukkamyyntiin tulee, niin toivoisin että siinä kävisi niin, että ihmiset oppivat ostamaan kukkia ja alkavat haluta enemmän ja parempaa, kauniimpaa. Siihen voivat vaikuttaa mielestäni kukkakauppiaat itse. Mainonta, markkinointi, tieto, esimerkit. Kaikki se auttaa ihmisiä ymmärtämään ja näkemään mitä kaikkea kukilla voi tehdä, kun on joku osaa.

Anteeksi siis löysällä tavalla kirjoitettu teksti, kaikki kauniita ja hyviä kukkia myyvät taitavat ihmiset – en tarkoittanut teitä.

Erityiset terveiset tietenkin omalle kukkakauppiaalleni, jos hän lukee tämän hän tietää – hän luo läkähdyttävän kauniita asioista kukista.

 

Kukkivaa kevättä kaikille

Hanna – flower lover