Hanna vastaa blogikohuun: Säännöt ja rajat rauhoittavat lapsia

Kummastuneena seuraan Tirolista käsin blogikirjoitukseni (Lapset ravintolassa) aiheuttamaa kohua.

Kommentointia, lehtijuttuja, TV- ja radiokeskusteluja blogin tiimoilta käydään kiivaasti. Tuntuu, että moni asia on ymmärretty väärin ja osa kommentoijista ei selvästi ole lukenut tekstiäni.

DSC01892Kysymyshän on vain siitä toiveesta, että vanhemmat pitäisivät lapsistaan huolta, kun käyvät ravintolassa näiden kanssa. Kuten blogissanikin kirjoitin, joskus lapset itkevät, saavat raivareita eivätkä suostu mihinkään, se on ymmärrettävää, lapset ovat lapsia.

Ne tilanteet, joissa lasten annetaan juosta ja huutaa ravintolassa, taas ovat muille asiakkaille ikäviä. Niistä pääsee sillä, että on läsnä lapselle siellä. Seurustelee hänen/heidän kanssaan ja selittää miksi siellä ei voi juosta. Opettaa lapselle muiden huomioimista ja varaa mukaan tekemistä, joka auttaa tiukan paikan tullen.

Toki lapsi voi valita itse mitä haluaa syödä, sehän on kivaa. Mutta vaihtoehtojen täytyy olla sellaisia, että lapsi kykenee niistä valitsemaan. Ja ruoka-aikaan on myös hyvä syödä. Jos lapsella kurnii vatsa ja nälkä tyydytetään sokerilla, se voi olla lapsen mielestä ihanaa, mutta aikuinen tietää, ettei se ole hyvä asia.

Erityislapset ovat eri asia, heistä en ole kirjoittanut sanaakaan ja jos lähdetään siitä, että blogikirjoituksessa tulisi ottaa huomioon kaikki erikoistilanteet ollaan hankalassa paikassa. Esimerkiksi yhtään reseptiä jossa on lihaa, ei voisi julkaista.

Perheet safkaa –päivänä ravintoloissa on varmaan oletettavastikin kova meteli, koska kyllähän lapsista ääntä lähtee, mutta huomioni siellä oli se, että aikuiset keskustelivat siellä monessa pöydässä keskenään ja lapset juoksivat pöytien välissä sen sijaan, että heidän kanssaan oltaisi todella oltu siellä ravintolassa. Kerrottu kuinka siellä käyttäydytään ja seurusteltu heidän kanssaan. Nyt fiilis oli enemmänkin se, että jee voimme olla lasten kanssa täällä ja he viihtyvät muiden lasten kanssa ja me aikuiset voidaan syödä rauhassa ja seurustella.

Omien lasteni kohdalla huomasin, että selkeät säännöt ja rajat rauhoittivat lapsiani ja tekivät heille turvallisen olon. Kiukkua ja luonnetta heilläkin riitti, mutta kun uhmakäytöksessä tuli raja vastaan, heidän hartiansa laskeutuivat ja olo rentoutui. Aha – tämä oli tässä, okei mennään vanhempien säännöillä.

Kaiken kaikkiaan olen hämmästynyt aiheen herkkyyttä. Pienten lasten vanhemmat ovat kovilla, kun on niin paljon mihin tulisi pystyä, ehtiä ja jaksaa. Sen huomaa usein viiden aikaan ruokakaupassa. Muistan itsekin sen, kun haki naperot päiväkodista ja oli mentävä kaupan kautta kotiin. Se oli usein hermoja kysyvä reissu. Kuraiset, väsyneet lapset, jotka ovat koko päivän käyttäytyneet hyvin, ovat vanhempien seurassa ’turvassa’ voidakseen kiukutella, väsyneitä ja nälkäisiä. Vanhemmat koettavat kiireessä keskittyä siihen mitä ruokaa tehdään ja mitä kotiin tarvitaan. Väsyneen joukkueen räjähdysalttius on käsin kosketeltavaa. Se on kovaa aikaa. Saattaisiko siinä olla syy joidenkin lapsiperheiden loukkaantumiseen?

Hanna

Kukkahattutätikohtaus!

Hanna50hattu1

Onko mahdollista enää palata aikaan, jolloin lapsuus oli rentoa?

Luin vuonna 2012 julkaistun kirjoituksen, jossa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen kritisoi vanhempien tapaa hyysätä lapsiaan ja työntää näille virikkeitä liian nopeaan tahtiin.

Niinhän se on. Tuntuu, että jonkin sortin kilpavarustelu ulottuu myös lapsiin.

Kirjoitus sai erilaiset mielikuvat ponnahtelemaan muistissani.

Olen käynyt Afrikassa köyhääkin köyhemmässä Tansaniassa. Siellä ihmisillä ei ollut oikein mitään. Kodit olivat olkikattoisissa savimajoissa ja ruoka valmistettiin nuotiolla. Köyhyys on mittakaavassa, jollaisesta ei meidän leveysasteilla ole tietoakaan. Kun ajoimme aamulla kylien läpi pitkin hiekkaa pöllyävää kapeaa tietä, näimme koulumatkalla olevia lapsia. He juoksivat nauraen kouluun. Kiinnitin lasten iloon erityistä huomiota. Se riemu oli käsin kosketeltavaa, huoletonta ja vapaata. Ajattelin meidän koululaisia, joista suuri osa viedään autolla kouluun ja koulupäivän jälkeen alkaa se perusrumba, jossa harrastetaan kaikkea mahdollista hampaat irvessä, eikä syödä päivällistä yhdessä, vaan kukin lämmittää ruokansa mikrossa parhaaksi katsomallaan hetkellä.

Oma lapsuuteni oli tietysti kovin erilainen. Me teimme sitä, mitä Sinkkonen pitää hyvänä. Leikittiin ja hössötettiin metsissä ja salaisissa paikoissa, kuten vinteillä, kellareissa ja autioissa taloissa. Kävimme omenavarkaissa (mikä oli huippujännittävää ja ihan parasta!) ja leikimme että fillari oli hevonen tai auto. Kello viisi mentiin kotiin syömään ja siinä pöydän ääressä istui koko perhe.

En usko, että entiseen voi palata mitenkään isosti. Mutta, kun nyt eletään kaikenlaisen luomun ja eläinten oikeuksien toteutumisen aikaa, voisi toivoa, että uusi sukupolvi ottaisi elämän vähän iisimmin. On trendikästä luopua liiasta tavarasta ja harkita ostoksia. Olisi hienoa, jos trendi ylettyisi myös lasten lelukoreihin. Luultavasti kukaan lapsi ei tarvitse sataa pehmolelua, eikä edes kymmentä. Sen sijaan lapsi tarvitsee vanhempien ääneen lukemia satuja, ehkä jopa käsinukke kädessä. Aikaa jolloin ei tehdä mitään. Ja aikaa jolloin siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa yhdessä. Kuinka onnellinen on lapsi joka saa ripustaa pyykkiä. Jopa herkkä ja äkäinen teini on onnellinen, kun joutuu tekemään ruokaa koko perheelle.

Ne yhteiset ruokahetket olisivat niin älyttömän tärkeitä. Se että ne ’pyritään toteuttamaan kerran viikossa’ on oikeasti vitsi. Ja sen seuraukset näkyvät kyllä myös pöytätavoissa. Kaikki eivät enää ehdi opettaa kuinka veistä ja haarukkaa pidetään kädessä. Olen katsellut lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ja hämmästellyt kuinka he ikinä saavat syötyä, kun haarukka on kädessä niin omituisella tavalla, että sen saaminen suuhun vaatii pienoista akrobatiaa. Ruokapöydän ääressä vanhempien on helppo kuulostella missä mennään ja onko kaikki hyvin.

Toki liikunta ja erilaiset kerhot ovat tärkeitä, mutta voisihan siinä hommassa olla joku tolkku. Aika usein tulee fiilis, että lasten harrastukset ovat osa statusta. Kuta enemmän, sen hienompaa.

Olen kuunnellut BookBeatissa ihanaa kirjaa Loistava ystäväni (Elena Ferrante) Siinä eletään Napolissa sotien jälkeen. Lapsuus, jota kirjoissa kuvataan, on juuri niin kammottavan ihanaa, kun omanikin oli. Kellareita, pientä pelkoa pimeää ja outoja ihmisiä kohtaan. Salaisuuksia ja kylä kasvattaa -mentaliteettia. Jos kersat törttöilivät minun lapsuudessani, jokainen aikuinen oli oikeutettu komentamaan heitä. Nythän siitä saanee syytteen. Ja lapset tekevät mitä hotsivat. Niinhän mekin teimme, mutta siitä seurasi yleensä rangaistus. Tiesimme tekevämme väärin.

Nyt siis isovanhemmat opettamaan lapsille ja lapsen lapsille perinneleikit ja pullan leipominen ja nuoret sukeltakoot suoraan trendien ytimeen ymmärtämällä, että vähemmän on enemmän, myös lasten kanssa.

Terv kukkahattutäti

Hanna

❤️

Uskalla olla kukkahattutäti!

Aamun Hesarissa oli herättävä juttu. HS 17.8. ”Sannin musiikkivideo poistettiin netistä” En ole nähnyt videota eikä sitä siis enää edes voi nähdä. Jutun mukaan videolla pikkutytöt laulavat Sannin videolla hänen biisiään Vahinko. Hesarin toimittaja Jussi Lehmusvesi oli kysynyt Sannin levy-yhtiöltä (Warner Music Finland) videon sisältämästä materiaalista, jossa pikkutytöt laulavat kameralle ”Jos haluut testaa mua yhden kerran vaan, mulla on mesta mihin mennä”.

Jutussa toimittaja lehmusvesi sanoo mm. että aikuiselle tulee videoita katsellessa ahdistava olo ja erityisen ahdistavaa on ajatus siitä jossa pedofiili katselee pikkutyttöjen esittämää kappaletta.

Kävin lukemassa Saanin FB-sivuilla vilkkaana käytävää keskustelua aiheesta. Kommentteja on puolesta ja vastaan. Videon puolesta puhujat ovat sitä mieltä että lapset eivät tiedä mistä laulavat, joten se ei haittaa ja leimaavat videota paheksuvat ihmiset kukkahattutädeiksi.

Olen aina ollut kukkahattutäti, jos se tarkoittaa äitiä, joka suojelee lapsiaan.

Kun esikoisen oli ala-asteella ”kaikki” saivat katsoa Melrose Placea. Mielestäni se ei kuitenkaan ollut omiaan 7-8 -vuotiaalle tyttärelleni, enkä antanut hänen katsoa sitä. Siitä syntyi tietysti kova tahtojen taistelu, mutta en antanut periksi. Koulun vanhempienillassa kysyin koulupsykologilta hänen kantaansa asiaan. Se oli selkeä. Älä anna katsoa, jos pystyt siihen. Ei ole ekaluokkalaiselle sopiva ohjelma.

Vanhemmuudessa on mielestäni juuri se tärkeää, että kuuntelee tunnetta. Jos tuntuu pahalta katsoa, kun pikkutyttö laulaa että testaa mua – siinä on jotain pielessä. Väärää. Ja silloin ei kannattaisi pelätä ottaa vastuuta ja sanoa mielipiteensä, kyseenalaistaa ja olla vahva. Paljon helpompaa on antaa periksi ja viitata kintaalla ja väistää vastuu.

Omia lapsiani kasvattaessani huomasin usein kuinka paljon rajat ja kiellot helpottivat lapsen oloa. Kun tuli raja vastaan, lapsi testasi, testasi uudelleen ja ehkä vieläkin uudelleen. Kun raja pysyi paikoillaan, lapsen olo helpottui usein silmin nähden. Hartiat putosivat alas ja koko olemus rentoutui. Asia tuli selväksi, tuosta ei kannata yrittää enää mennä, tie on tukossa.

Alkoholi oli yksi rajan paikka. En suostunut minkäänlaiseen joustoon 18 vuoden ikärajassa. Toki tiesin, että kokeiluja tapahtui. Tiesin myös aina missä lapseni milloinkin olivat. En mitenkään suosinut ajatusta, että ”lapsen tulisi vetää ekat kännit kotona valvotuissa olosuhteissa” Humala ei mielestäni ole minkään ikäiselle suotava olotila, miksi siis lapselle minun seurassani, kun tiedän ettei se ole hyväksi? Perustelin ikärajan mm. lääketieteellisillä faktoilla. (Alkon sivuilla myös hyviä perusteluja, voit lukea ne täältä)

Kaikki lasteni kavereiden vanhemmat eivät olleet samaa mieltä kanssani ja jotkut jopa kävivät ostamassa nuorille siideriä ja vastaavaa. En hyväksy sitä. Ja koska lapseni tiesivät sen, se rajoitti kokeiluja ja säästyimme ikäviltä ylilyönneiltä. Myös ensimmäiset maljat täysi-ikäisenä saivat oman hohtonsa. Esikoisen kanssa ne nautittiin Kaivopuiston kalliolla kirpparilta ostetuista samppanjalaseista, kun pääsy opiskelemaan vahvistui. Se oli kivaa!

Varmasti artistin tässä tapauksessa ei ollut tarkoitus tehdä mitään hallaa kenellekään, hän on itsekin vielä kovin nuori, eikä ehkä osaa nähdä asiaa kaikista kulmista. Levy-yhtiön sen sijaan olisi voinut olla skarpimpi. Mutta kunniaksi heille, poistivat videon. Kiitokset puolestani myös toimittaja Lehmusvedelle.

Rakkautta ja rajoja

Hanna