Lapsen ja kännykän kanssa yhdessä

 

Luonto on tredikästä sisustuksissa. Kuva Habitaremessuilta Susanna Björklundin ja Sisse Collanderin tottamasta Signals-näyttelystä. En kuulunut näyttelyyn, mutta halusin tulla kuvatuksi tuossa, jotta kukka-asetelman koko tulisi esiin. Asu: Gustav/Dots

Luonto on tredikästä sisustuksissa. Kuva Habitaremessuilta Susanna Björklundin ja Sisse Collanderin tottamasta Signals-näyttelystä.
En kuulunut näyttelyyn, mutta halusin tulla kuvatuksi tuossa, jotta kukka-asetelman koko tulisi esiin. Asu: Gustav/Dots

”Luonto muuttuu vieraaksi ilman omia kokemuksia” kirjoittaa tämän päivän Hesari.

Suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan:

Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani.

Synkkä metsä, kirkas taivas, ne tuntee mun huoliani.

Vaikka sanat ovat perusankeat ja ahdistavat, niin niissä piilee pieni totuus – metsä parantaa ja poistaa stressiä ja jos ei ole metsää niin puistoja on onneksi Suomessa ihan kaikkialla.

Olen asunut aina metsän lähellä ja lapsuuteni parhaita muistoja on äidin kanssa metsässä vietetyt hetket. Kävimme niityillä keräämässä kukkia maljakoihin ja kiipeilimme kallioilla hakemassa kanervia ja varpuja ja joka lauantai kiipesimme Isolle kalliolle (joka nykyään näyttää pieneltä) tekemään saunavihdan. Siinä oppi yhtä ja toista, muun muassa sen, että kallioimarteen juuret maistuvat lakritsalta ja että sammal kukkii. Siksi olinkin ylen yllättynyt, kun jossain vaiheessa tajusin, etteivät kaikki ihmiset tunne ja erota toisistaan ihan tavallisia suomalaisia puita. Ja siis, asuin lapsuuteni Helsingissä, joskin omakotikotialueella Jollaksessa, enkä keskustassa, mutta mitään maalaiselämää en ole viettänyt.

Miksi poimulehteen kerääntyy niin paljon vettä? Pisara on kuin suurennuslasi. Mitä siitä voi nähdä?

Miksi poimulehteen kerääntyy niin paljon vettä? Pisara on kuin suurennuslasi. Mitä siitä voi nähdä?

Teimme äidin kanssa myös omia mikrometsiä. Rakensimme tarjottimelle maailman sammalista, kivistä, pienistä kasveista ja kaikesta mitä pihalta löytyi. Pieni pyöreä taskupeili sai toimittaa metsälammen virkaa. Muovailuvahasta tehtiin ihmiset samoilemaan omaan pikkumetsäänsä.

Olen kiitollinen tästä perinnöstä, jonka äitini antoi, sillä rakastan metsää ja kaikkea mitä se antaa.

Mutta parasta kaikesta on se mitä äitini antoi tyttärilleni. Äiti vei heidätkin metsään – tietysti. (Kauhean pahaenteinen lause, kuulostaa aivan Punahilkan ja Hannun ja Kertun yhdistelmältä!!!)

Esikoiseni ensimmäisiä metsäkokemuksia oli se, kun äitini vei hänet metsään hänen ollessaan vain viiden kuukauden ikäinen. Se oli 26.4. päivä jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui… Äiti laittoi tyttäreni istumaan sammalmättäälle ja hän sai puristella pehmeää karhunsammalta käsissään. Koominen muisto! Laskeumahan ei ollut mitenkään fataali, mutta muistan sen tietysti niin hyvin! Edes ydinvoima ei kuitenkaan pysäyttänyt luonnon tutkimista.

Jos tytöt näkivät metsässä jonkun ihmeellisen yököttävän madon tai muun öhkiäisen, äiti kehotti katsomaan tarkemmin ja huomaaman kuinka hieno ja kaunis hyönteinen lopulta oli tarkemmin katsottuna.

Luonto_Hanna_Sumari_5

Luontoa löytyi myös äidin ja isän kotoa. Kerran esimerkiksi perunat olivat itäneet kellarissa ja niissä jättiläispitkät violetit idut. Varmasti puolimetriä pitkät. Potut tuotiin keittiön lattialle ja ituja tutkittiin hartaasti. Vierailut äitini, eli Mamin luona olivat yllätyksiä täynnä. Äitini osti myös mikroskoopin, jolla tytöt saivat tukia kaikenlaista mitä luonnosta löytyi.

Äiti laittoi lapset hakemaan vastauksia tietosanakirjoista, jos he eivät tienneet jotain. Enää ei ole tietosanakirjoja, kaikki on paljon helpompaa. Ainoa mitä tuntuu puuttuvan, on aika. Ei ihmisen ole pakko mennä metsään, jos se ei kasva heti aidan takana. Puita kasvaa kaikkialla. Minulla on ollut tapanani jankuttaa samoja asioita lapsille autossa, kun ajoimme kaupungilla. Tenttasin aina juttuja. Mikä patsas tuo on? Kuka sen on veistänyt? Mikä rakennus tuo on? Kuka on piirtänyt tuon rakennuksen? Mikä on tämä katu jne. Samalla tavalla voi tentata puita ja pensaita. Ja jos ei itse tiedä, se ei haittaa, koska se hiivatin puhelin on kädessä koko ajan. Jospa etsisi vastauksen sieltä yhdessä?

Puolet petäjäistä!

Puolet petäjäistä!

Kasveista löytyy paljon muutakin hauskaa tietoa, kuin vain sen nimi. Mihin sitä on ehkä joskus käytetty? Mitä tarkoittaa, kun leivässä on puolet petäjäistä? Miksi jäkälää on laitettu ikkunoiden väliin?  Tarinoista oppii enemmän. Ja luontoa on Suomessa ihan joka puolella. Sellaista paikkaa ei täällä olekaan, jossa ei voisi viettää aikaa luonnossa. Ja kaikkina vuodenaikoina löytyy ihmeteltävä. Kuinka hyvin muuten sinä tunnet puut talvella?

Terveisin Puupää

❤️💚

Hanna

 

 

 

Hanna vastaa blogikohuun: Säännöt ja rajat rauhoittavat lapsia

Kummastuneena seuraan Tirolista käsin blogikirjoitukseni (Lapset ravintolassa) aiheuttamaa kohua.

Kommentointia, lehtijuttuja, TV- ja radiokeskusteluja blogin tiimoilta käydään kiivaasti. Tuntuu, että moni asia on ymmärretty väärin ja osa kommentoijista ei selvästi ole lukenut tekstiäni.

DSC01892Kysymyshän on vain siitä toiveesta, että vanhemmat pitäisivät lapsistaan huolta, kun käyvät ravintolassa näiden kanssa. Kuten blogissanikin kirjoitin, joskus lapset itkevät, saavat raivareita eivätkä suostu mihinkään, se on ymmärrettävää, lapset ovat lapsia.

Ne tilanteet, joissa lasten annetaan juosta ja huutaa ravintolassa, taas ovat muille asiakkaille ikäviä. Niistä pääsee sillä, että on läsnä lapselle siellä. Seurustelee hänen/heidän kanssaan ja selittää miksi siellä ei voi juosta. Opettaa lapselle muiden huomioimista ja varaa mukaan tekemistä, joka auttaa tiukan paikan tullen.

Toki lapsi voi valita itse mitä haluaa syödä, sehän on kivaa. Mutta vaihtoehtojen täytyy olla sellaisia, että lapsi kykenee niistä valitsemaan. Ja ruoka-aikaan on myös hyvä syödä. Jos lapsella kurnii vatsa ja nälkä tyydytetään sokerilla, se voi olla lapsen mielestä ihanaa, mutta aikuinen tietää, ettei se ole hyvä asia.

Erityislapset ovat eri asia, heistä en ole kirjoittanut sanaakaan ja jos lähdetään siitä, että blogikirjoituksessa tulisi ottaa huomioon kaikki erikoistilanteet ollaan hankalassa paikassa. Esimerkiksi yhtään reseptiä jossa on lihaa, ei voisi julkaista.

Perheet safkaa –päivänä ravintoloissa on varmaan oletettavastikin kova meteli, koska kyllähän lapsista ääntä lähtee, mutta huomioni siellä oli se, että aikuiset keskustelivat siellä monessa pöydässä keskenään ja lapset juoksivat pöytien välissä sen sijaan, että heidän kanssaan oltaisi todella oltu siellä ravintolassa. Kerrottu kuinka siellä käyttäydytään ja seurusteltu heidän kanssaan. Nyt fiilis oli enemmänkin se, että jee voimme olla lasten kanssa täällä ja he viihtyvät muiden lasten kanssa ja me aikuiset voidaan syödä rauhassa ja seurustella.

Omien lasteni kohdalla huomasin, että selkeät säännöt ja rajat rauhoittivat lapsiani ja tekivät heille turvallisen olon. Kiukkua ja luonnetta heilläkin riitti, mutta kun uhmakäytöksessä tuli raja vastaan, heidän hartiansa laskeutuivat ja olo rentoutui. Aha – tämä oli tässä, okei mennään vanhempien säännöillä.

Kaiken kaikkiaan olen hämmästynyt aiheen herkkyyttä. Pienten lasten vanhemmat ovat kovilla, kun on niin paljon mihin tulisi pystyä, ehtiä ja jaksaa. Sen huomaa usein viiden aikaan ruokakaupassa. Muistan itsekin sen, kun haki naperot päiväkodista ja oli mentävä kaupan kautta kotiin. Se oli usein hermoja kysyvä reissu. Kuraiset, väsyneet lapset, jotka ovat koko päivän käyttäytyneet hyvin, ovat vanhempien seurassa ’turvassa’ voidakseen kiukutella, väsyneitä ja nälkäisiä. Vanhemmat koettavat kiireessä keskittyä siihen mitä ruokaa tehdään ja mitä kotiin tarvitaan. Väsyneen joukkueen räjähdysalttius on käsin kosketeltavaa. Se on kovaa aikaa. Saattaisiko siinä olla syy joidenkin lapsiperheiden loukkaantumiseen?

Hanna

Kukkahattutätikohtaus!

Hanna50hattu1

Onko mahdollista enää palata aikaan, jolloin lapsuus oli rentoa?

Luin vuonna 2012 julkaistun kirjoituksen, jossa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen kritisoi vanhempien tapaa hyysätä lapsiaan ja työntää näille virikkeitä liian nopeaan tahtiin.

Niinhän se on. Tuntuu, että jonkin sortin kilpavarustelu ulottuu myös lapsiin.

Kirjoitus sai erilaiset mielikuvat ponnahtelemaan muistissani.

Olen käynyt Afrikassa köyhääkin köyhemmässä Tansaniassa. Siellä ihmisillä ei ollut oikein mitään. Kodit olivat olkikattoisissa savimajoissa ja ruoka valmistettiin nuotiolla. Köyhyys on mittakaavassa, jollaisesta ei meidän leveysasteilla ole tietoakaan. Kun ajoimme aamulla kylien läpi pitkin hiekkaa pöllyävää kapeaa tietä, näimme koulumatkalla olevia lapsia. He juoksivat nauraen kouluun. Kiinnitin lasten iloon erityistä huomiota. Se riemu oli käsin kosketeltavaa, huoletonta ja vapaata. Ajattelin meidän koululaisia, joista suuri osa viedään autolla kouluun ja koulupäivän jälkeen alkaa se perusrumba, jossa harrastetaan kaikkea mahdollista hampaat irvessä, eikä syödä päivällistä yhdessä, vaan kukin lämmittää ruokansa mikrossa parhaaksi katsomallaan hetkellä.

Oma lapsuuteni oli tietysti kovin erilainen. Me teimme sitä, mitä Sinkkonen pitää hyvänä. Leikittiin ja hössötettiin metsissä ja salaisissa paikoissa, kuten vinteillä, kellareissa ja autioissa taloissa. Kävimme omenavarkaissa (mikä oli huippujännittävää ja ihan parasta!) ja leikimme että fillari oli hevonen tai auto. Kello viisi mentiin kotiin syömään ja siinä pöydän ääressä istui koko perhe.

En usko, että entiseen voi palata mitenkään isosti. Mutta, kun nyt eletään kaikenlaisen luomun ja eläinten oikeuksien toteutumisen aikaa, voisi toivoa, että uusi sukupolvi ottaisi elämän vähän iisimmin. On trendikästä luopua liiasta tavarasta ja harkita ostoksia. Olisi hienoa, jos trendi ylettyisi myös lasten lelukoreihin. Luultavasti kukaan lapsi ei tarvitse sataa pehmolelua, eikä edes kymmentä. Sen sijaan lapsi tarvitsee vanhempien ääneen lukemia satuja, ehkä jopa käsinukke kädessä. Aikaa jolloin ei tehdä mitään. Ja aikaa jolloin siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa yhdessä. Kuinka onnellinen on lapsi joka saa ripustaa pyykkiä. Jopa herkkä ja äkäinen teini on onnellinen, kun joutuu tekemään ruokaa koko perheelle.

Ne yhteiset ruokahetket olisivat niin älyttömän tärkeitä. Se että ne ’pyritään toteuttamaan kerran viikossa’ on oikeasti vitsi. Ja sen seuraukset näkyvät kyllä myös pöytätavoissa. Kaikki eivät enää ehdi opettaa kuinka veistä ja haarukkaa pidetään kädessä. Olen katsellut lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ja hämmästellyt kuinka he ikinä saavat syötyä, kun haarukka on kädessä niin omituisella tavalla, että sen saaminen suuhun vaatii pienoista akrobatiaa. Ruokapöydän ääressä vanhempien on helppo kuulostella missä mennään ja onko kaikki hyvin.

Toki liikunta ja erilaiset kerhot ovat tärkeitä, mutta voisihan siinä hommassa olla joku tolkku. Aika usein tulee fiilis, että lasten harrastukset ovat osa statusta. Kuta enemmän, sen hienompaa.

Olen kuunnellut BookBeatissa ihanaa kirjaa Loistava ystäväni (Elena Ferrante) Siinä eletään Napolissa sotien jälkeen. Lapsuus, jota kirjoissa kuvataan, on juuri niin kammottavan ihanaa, kun omanikin oli. Kellareita, pientä pelkoa pimeää ja outoja ihmisiä kohtaan. Salaisuuksia ja kylä kasvattaa -mentaliteettia. Jos kersat törttöilivät minun lapsuudessani, jokainen aikuinen oli oikeutettu komentamaan heitä. Nythän siitä saanee syytteen. Ja lapset tekevät mitä hotsivat. Niinhän mekin teimme, mutta siitä seurasi yleensä rangaistus. Tiesimme tekevämme väärin.

Nyt siis isovanhemmat opettamaan lapsille ja lapsen lapsille perinneleikit ja pullan leipominen ja nuoret sukeltakoot suoraan trendien ytimeen ymmärtämällä, että vähemmän on enemmän, myös lasten kanssa.

Terv kukkahattutäti

Hanna

❤️