Istuminen tappaa, mutta en saa itseäni ylös tuolista – mistä kenkä puristaa?

Mun ulkoiluttaja!

Mun ulkoiluttaja!

Mulla on kotona hoitokoira. Armi on portugalinvesikoira ja hän on erittäin viisas ja tunteellinen tapaus. Armi on nyt rytmittänyt elämääni viikon ja mietin että olisiko syytä ottaa koira jälleen perheeseen. Koira hoitaa ihmistä eikä ihminen koiraa. Armi ulkoiluttaa minua pari tuntia päivässä, mikä on erittäin tarpeellista. Olen muuten juuttunut töihini, enkä saa lähdettyä ulos. Se on niin paradoksaalista, kun rakastan ulkoilua, kun siitä tulee niin hyvä fiilis. Ainoa mikä rasittaa on liikkumisen jäykkyys pakkasella. Päällä on niin paljon vaatteita, että kävelen kuin lumiukko. Ketteryys on tiessään! Muuten pakkanen ja oikea talvi on ihana juttu.

Joogaa mä rakastan. varsinkin kun ohjaajana on ihana Marta. Haluaisin joogata joka päivä, mutta en ehdi sinne edes joka viikko :(

Joogaa mä rakastan. varsinkin kun ohjaajana on ihana Marta. Haluaisin joogata joka päivä, mutta en ehdi sinne edes joka viikko :(

Ketteryys on ominaisuus jonka toivoisi säilyvän elämässä pitkään, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Istun koneella useita tunteja päivässä ja se on kyllä ihan myrkkyä ihmiselle. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt erilaisia asioita, joilla kompensoisin tätä istumisen määrää. Ja yhtä monta kertaa kaikki on romuttunut. Tietenkin harrastan liikuntaa, viides vuosi Fustraa tulee täyteen juuri näillä näppäimilllä, mutta ei se riitä. Siksi olen päättänyt käydä lenkillä joka päivä, keskeyttää työt koneella 45 minuutin välein ja tehdä 10 minuutin venyttelyt, käydä salilla Fustran lisäksi kolme kertaa viikossa jne jne. Sisustin huoneen kuntoilua varten, jossa on jumppamatto, painoja, jumppapallo ja kuntopyörä. En käy siellä ikinä. Laitan AINA kaiken muun kotitreenin edelle. Mikä ihme siinä on? Ja jos alan jotain tehdä, on koko ajan sellainen outo kiire. Äkkiä nyt, äkkiä nyt!

Tarvitaan siis ajattelutavan muutos. Mutta siihen on avain? Olisiko se jotain sellaista lopputulokseen ja hyvään oloon fokusoitumista, eikä ajatusta siitä, että tää on nyt pakko hoitaa?

Hyvän treenin jälkeen elää on ihanaa - miksi en siis  treenaa joka päivä?

Hyvän treenin jälkeen elää on ihanaa – miksi en siis treenaa joka päivä?

Minähän olen aivan jumalattoman mukavuudenhaluinen ihminen. Siksi onkin ihmeellistä, että ylittelen mukavuusrajoja milloin missäkin aina yhtäkkiä. Kuten vaikka Tanssii tähtien kanssa –ohjemaan osallistuessa tai avantoon pulahtamisessa ja kun treenaan salilla voin puristaa niin, että itken. Eli pystyn kyllä ylittämään mukavuusalueen, mutta mistä motivaatio?  MISTÄ? Lopputulosta tietysti rakastan. Hyvää oloa, ketteryyttä, kivuttomuutta ja kaikkea sitä, mutta niiden tulosten eteen on tehtävä töitä kunnolla. Monesti ilman ohjaajaa tehty treeni jää valjuksi. En osaa piiskata itseäni. Lopetan kun alkaa tuntua haasteelliselta, eli juuri sillä hetkellä, kun kehitys alkaisi.

Kertokaa omat vinkkinne, mikä saa tekemään parhaansa yksinkin? Kuinka treenaat kotona? Miten saisin kotitreenin säännölliseksi tavakseni?

 

Nyt lähden Armin kanssa ulos – eka treeni on pukea vuori vaatteita päälle!

♥️

Hanna

 

Loiskis ja molskis!

IMG_4565

On se hienoa, kun Helsingin rannat alkavat hitaasti ja varmasti elää. Rakennetaan saunoja ja ravintoloita, peräti palmurantoja (joissa tosin palmut ovat muovia, mutta ei haittaa – mua ne nauratti positiivisesti, hilpeitä olivat!)

Viikko sitten sain viimein luuni raahattua viimeisimpään tulokkaaseen Katajanokan merikylpylään. Onhan se nyt ihan huima juttu, että keskellä kaupunkia vastapäätä kuninkaan linnaa on uimala! (Okei okei – presidentin linnaa, mutta onhan Sauli ja Jenni ja uusi bebè meidän ihanat kuninkaalliset!)

Itse asiassa kävin kyllä Allas Sea Poolin kattoterassilla uuden vuoden aattona ja silloin harmitti, kun mukana ei ollut uimapukua. Olisi ollut hauskaa toteuttaa heidän mainoslauseensa: tee uuden vuoden pulaus 🙂

Näin huimat oli maisemat Sea Poolilta 31.12.17 kahdeksan aikaan illalla

Näin huimat oli maisemat Sea Poolilta 31.12.17 kahdeksan aikaan illalla

Maisemat sieltä ylhäältä olivat hienot ja asia jäi kaivelemaan mieltä. Ehkä pitäisi mennä. Sitten joulupukki toikin minulle myöhäisen lahjan. Laatikon jossa oli kylpytakki ja kaksi kuukauden voimassa olevaa ranneketta, joilla pääsee uimaan niin usein kuin tahtoo. Enää ei puutunut kuin seura. Mieheni ei astu jalallaankaan kylmään veteen. Minä sen sijaan olen joskus uinut avannossa joka aamu. Ja siis todella uinut, en vain käynyt kastautumassa kylmässä vedessä. Mutta siis siellä on myös lämminvesiallas, joka on lämmin joka säällä. (Mieheni vihaa myös kylmää ilmaa, joten hän nyt oli kerta kaikkiaan poissa laskuista)

Sain kaverin ja tammikuun viimeisenä sunnuntaina klo 10.00 olimme ystäväni kanssa odottamassa, kun ovi aukeaa. Kyllähän se vähän jännitti. En tiedä miksi. Kai kaikki uusi vähän kutkuttaa!

Oli ihan älyttömän kivaa. Eikä vain meistä, vaan kaikista niistä muistakin joita oli paikalla. Ja ihmisiähän tosiaan riitti. Pukukoppi oli aivan turvoksissa. Ne tehdään aina liian pieniksi, koska ne eivät tuota mitään. Mutta onneksi huumoria riitti ja siksi kaikki sujui mukavasti. Pois lähtiessämme kysyimme mikä on hiljaisin vierailuaika. Ei ollut vaikeaa arvata, että se on arkena kello kymmenen jälkeen ja ennen kello kolmea. Niinpä päätin mennä sinne uudelleen toisen ystävän kanssa silloin.

Allas_sea_pool

Lämmin vesi höyryää pakkasessa ja muuttaa kaiken kauniin utuiseksi.

Lämmin vesi höyryää pakkasessa ja muuttaa kaiken kauniin utuiseksi.

Menin seuraavalla viikolla uudelleen testaamaan allasta klo 11.30 ja tilaa oli paljon enemmän, mutta kyllä siellä porukkaa oli silloinkin. Tosi suosittu on paikka, enkä kyllä ihmettele sitä!

Parasta paikassa on epätodellisuus. Se on se tunne, kun uit lämpimässä vedessä pakkasessa ulkona ja laivat saapuvat ja lähtevät satamasta. Se että todella olet keskellä kaupunkia. Ihmiset eivät olleet kärttyisiä, kuten uimahalleissa, vaan leppoisa ja lievä hulluus vallitsi altaissa. Varmaan aamu-uinneilla voi olla toisenlainenkin tunnelma, kun suorittajat ovat paikalla – mutta ei se ole varmaa. Luonto laskee pulssia!

IMG_4568

 

Varusteina mukaan kannattaa ottaa uimapuku, pyyhe, kylpytakki, pipo ja helposti jalkoihin laitettavat, ei liukkaat sandaalit. Lisäksi pesutarvikkeet, jos pelkkä suihku ei riitä. Ensimmäisellä kerralla minulla ei ollut pipoa, mutta kylmä viima huomautti asiasta takaraivossani ja toisella kerralla pipo oli visusti päässä. Mutta vaikka olen toisaan uinut avanossa paljonkin, niin kummallakaan kerralla en halunnut mennä kylmään merivesialtaaseen. Ei vaan huvittanut yhtään. Ensi kerralla sitten. Ehkä. Kylmäksi siellä ei kyllä jää, sillä sauna on hyvä ja ihana siinäkin mielessä, että sieltä näkee ulos merelle.

Spesiaali yllärinä kaverini oli tehnyt eväät meille! Söimme ne pienessä pukuhuoneessa tuolin toimiessa pöytänä. Tällainen mahdollisuus ihaniin juttuihin keskellä päivää, on yksi niistä asioista minkä vuoksi rakastan olla yksityisyrittäjä.

IMG_4556

 

Loiskis ja molskis!

Hanna

Patikkaretki Andalusiassa

Kuvat: Riitta Sourander

Mahtavat on maisemat ylhäällä ja ilma on puhdasta ja raikasta.

Mahtavat on maisemat ylhäällä ja ilma on puhdasta ja raikasta.

On onni, että kävelyä on alettu kovaan ääneen arvostaa liikuntamuotona, koska se on helppoa, sitä voi harrastaa missä vaan (myös ostoskeskuksissa ja kauppakaduilla) se ei yleensä satu eikä tarvitse olla mitään ihmeellisiä välineitä. Itselleni siitä on vielä se ilo, että tykkään kävellä. Voin kävellä erittäin kovaa vauhtia, reipasta vauhtia ja melko reipasta vauhtia, mutta maleksiminen ei oikein maistu, siitä tulee jalat kipeiksi. Kävelyssä voi olla mukana sauvat, tykkään niistä ja osaan siis myös käyttää niitä. (Niin, kaikki eivät osaa. Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta kyllähän mun tekis mieli perustaa sauvakävelykoulu…Kun niiden sauvojen oikeanlaisesta käytöstä saa niin paljon irti. Että jospa se ojennus siellä takana tulis mukaan siihen työntöön, niin a vot! Se olis niin hyvä homma.)

Fuengirola vuorilta nähtynä

Kuinka ihmeellisen kaunis on maailma! Kumpuileva maasto, kylät , taivas ja meri.

En tykkää kävellä jonnekin ja takaisin, jos voin valita, että kävelen lenkin. Poikkeuksen tekevät rantakävelyt ja kävelyt muuten upeissa maisemissa, kuten vuorilla.

Fuengirolassa käydessäni tapasin siellä ihanan ystäväni Riitta Souranderin, joka on myös kova kävelemään. Nimeomaan patikoimaan luonnossa ja nauttimaan luonnonkauneudesta ja kaikesta siitä hyvästä mitä luonnolla on annetavanaan. Niinpä lähdimme yhdessä ylös Mijakseen patikoimaan Sierra de Mijaksen rinteille. Riitta on valokuvaaja ja ilokseni hän otti kameran mukaan, sain siis keekoilla kameralle vähintäänkin jylhissä maisemissa. Ja ne maisemat olivat kyllä ihan huippua! Minullahan ei tietenkään ole ainuttakaan kuvaa Riitasta…Hiukan noloa, mutta siinä mielessä kiva asia, että ammattilaisen kuvien rinnalla omat kuvani näyttävät vähintäänkin vaatimattomilta.

Mijakseen pääsee Fuengirolasta bussilla, mutta me saimme autokyydin ylös. Vuorella on turisteille merkittyjä reittejä ja karttoja saa turistipisteistä, mutta me emme niitä tarvinneet, sillä paikka oli Riitalle tuttu. Minulla oli siis yksityinen opas. Kävelimme 7,5 kilometrin reitin Ruta de la Crutz de la Misión puoleenväliin ja käännyimme samaa reittiä takaisin. Reitti alkaa Mijas Pueblon yläpuolelta näköalapaikalta. Polku on helppoa, kivistä tietä. Se on osittain vuoren reunaan kalliohyllylle kivettyä eikä vaadi mitään huippukuntoa.

Ensimmäinen etappi on karmeliittaluostari Ermita del Calvario, pieni ja soma valkoinen pyhättö, jota karmeliittamunkit ovat käyttäneet hiljentymispaikkanaan. Siitä jatkoimme matkaa ja pian olimme entisellä marmorikaivoiksella. Huikean valkoista kiveä. Itse asiassa koko Fuengirola on täynnä marmoria kaikissa mahdollisissa väreissä. Nyt kun se on todella trendikästä sisustuksien yksityiskohdissa, on hauskaa nähdä sitä erilaisissa vanhoissakin  hotelleissa joissa sitä on käytetty pilvin pimein. Marmoria on kaikkialla, lattiat ja seinät on päällystetty vihreällä, valkoisella, punaisella ja hiekanvärisellä marmorilla. Mutta eihän sen louhiminen kaunista jälkeä vuoriin tee. Mijaksessa louhinta lopetettiin 80-luvulla.

Ermita del Calvario

Ermita del Calvario

Marmoria ei louhita enää Sierra de Mijaksesta, mutta jäljet näkyvät haavana vuoren pinnassa. Kuvasta ei näe kuinka korkea leikkaus on.

Marmoria ei louhita enää Sierra de Mijaksesta, mutta jäljet näkyvät haavana vuoren pinnassa. Seison mittakeppinä kuvassa, muutoin ei kallioleikkauksen korkeutta ymmärtäisi.

Pala marmoria kämmenelläni.

Pala marmoria kämmenelläni.

Kiivetessä kivisiä polkuja ylös oli pakko välillä pysähtyä ja vain katsoa hiljaisuudessa, kuinka kaunis maailma on. Eikä siinä voi välttyä ajattelemasta sitä, kuinka dorkia me ihmiset olemme, juostessamme onnen perässä. Milloin puuttuu mitäkin: rahaa, tavaraa, aikaa ja niiden moninaisia variaatioita. Mitä enemmän haluamme, sitä enemmän kulutamme ja samalla vaurioitamme luontoa mikä antaisi niin valtavan paljon, jos vain ottaisimme sen vastaan ja hengittäisimme rauhassa sisään ja ulos.

Maailma väärinpäin. Nojaan vuorenseinämään ja katson ylös. Tai siis tein niin ja sanoin Riitalle, että näyttää makeelta ja Riitta tallensi näkymäni. Hauskaa!

Maailma väärinpäin. Nojaan vuorenseinämään ja katson ylös. Tai siis tein niin ja sanoin Riitalle, että näyttää makeelta ja Riitta tallensi näkymäni. Hauskaa!

Rosmariini kasvoi villinä suurina pensaina pitkin vuoren rinteitä. rakastan rosmariinia! Olisko se meren ruusu? Ros - ruusu marin - meri?

Rosmariini kasvoi villinä suurina pensaina pitkin vuoren rinteitä. rakastan rosmariinia! Olisko se meren ruusu? Ros – ruusu marin – meri?

Kaunis kaunis maailma!

Kaunis kaunis maailma!

Ystävän kanssa patikointi antaa paljon. Maisemien ja liikunnan lisäksi tulee puhuttua monenlaisia juttuja ja kuten todistettua on, liikkuessa ajatuskin juoksee paremmin. Tulee siis puhuttua asioita tuoreista näkökulmista. Patikointi on onnellista liikuntaa.

On tietysti upeaa kävellä pitkin rosoreunaista vuorenrinnettä Espanjassa, mutta yhtä hienoja elämyksiä on mahdollista kokea kotonakin. Olen tavannut etsiä lahjoja, kun kävelen kodin läheisyydessä omaa tuttua lenkkiäni. Tiedän jo missä kohdassa lenkkiäni voin odottaa endorfiini ryöpsähdystä, joka tuntuu ristiselässä ja tuo valtavan onnentunteen, mutta saan muitakin lahjoja. Outoon aikaan kukkivia kukkia, koiria, oudon värisiä oksia, hyönteisiä kaikenlaista kauneutta. Kun astun kotiin kävelylenkin jälkeen, voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Mutta ihan superia on tietysti kävellä erikoishienoissa maisemissa hyvän ystävän kanssa. Kiitos Riitta kuvista ja ihanasta retkestä!

Niin kauas kuin silmäin siintää!

Niin kauas kuin silmäin siintää!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille – kävelkää ihmiset!

Hanna