Patikkaretkellä Baijerissa ja Tirolissa – liikuntaloma!

DSC02030

Grüß Gott!

Niin minua tervehdittiin viime viikon ajan, kun patikoin Saksassa ja Itävallassa. Matka on ollut pitkäaikainen unelmani ja kuten usein käy, unelma toteutui varoittamatta mitenkään ennakkoon.

Istuin tietokoneeni äärellä ja silmiini sattui ilmoitus Apu-kerhon matkasta: Patikoi Beijerissa ja Tirolissa. Avasin linkin ja luin matkaohjelman, huokaisin syvään ja sanoin miehelleni, että voi apua, kuinka ihana matkakuvaus. Hän sanoi vain yhden sanan: Lähde! Ja niin minä lähdin!

DSC02102

Muutama hankaluus varjosti matkalle pääsyä. Ensin en meinannut mahtua mukaan ja sitten jalkani teki tenän. Oikean poveni haasteet ovat arkipäivää muinoisen tapaturman jäljiltä ja viikkoa ennen matkaa, en kyennyt ottamaan askeltakaan. Mutta pääsin kuin pääsinkin lähtemään reissuun. Mutta kyllä jännitti, kuinka mahdan pärjätä.

Ennen lähtöä piti pakata patikointiin sopivat kamppeet mukaan. Kaikki muu löytyi kaapista, mutta vaelluskengät puuttuivat. Tein tutkimustyötä ja päädyin Meindlin vaelluskekiin. Kengät olisi pitänyt ajaa sisään ennen reissua, mutta siihen minulla ei ollut aikaa. Ensimmäisen patikointipäivän ja noin 10 kilometrin matkan jälkeen totesin, että kengät ovat turhan raskaat ja ostin paikallisesta liikkeestä uudet, kevyet ja tukevat Salewa-merkkiset kengät joiden pohjat ovat rengasvalmistaja Michelinin taatusti pitävää materiaalia. Se oli hyvä päätös.

Vasemmalla kevyet ja oikealla vähän tukevammat kengät

Vasemmalla kevyet ja oikealla vähän tukevammat kengät

Misukat pitivät!

Misukat pitivät!

Vältin rakot teippaamalla jalat joka päivä apteekista ostamallani urheiluteipillä. (Kuva teippaustyylistä on edellisessä blogikirjoituksessani täällä.) Lähtiessäni huomasin, että meillä oli samaa valkoista teippiä myös vajaa rulla. Otin sen mukaan – suureksi epäonnekseni… Ensimmäisen päivän jälkeen poistin teipit ja kiskoin samalla molempien isovarpaitteni alta nahan irti. Joo – se teki vähän (paljon) kipeää. Tiedoksenne, että ilmastointiteippiä myydään myös valkoisena ja se on hyvin hyvin pitävää ja vahvaa. Seuraavina päivinä teippasin jalat urheiluteipillä ja suojasin nahattomat varpaat laittamalla nahattomaan kohtaan kaksin kerroin taittamani palan teippiä, ettei se tarttunut haavaan kiinni. Hyvin toimi.

Nämä toimivat tosi hyvin.

Nämä toimivat tosi hyvin.

Jeeee!

Jeeee!

Muuten tarvikkeet ja asut osuivat ihan nappiin. Pari päivää vaelsin Yvetten treeniasuissa ja saman putiikin urheiluliivit olivat tosi mukavat ja se ainoa päivä, kun vaihdoin ne tavallisiin liiveihin, oli iso virhe. Kaikkien asujen hengittävyys on yhtä tärkeää kuin se, ettei mikään hankaa. Siksi tekniset urheiluvaatteet ovat aivan ykkösiä. Kun aurinko alkoi paistaa enemmän vaihdoin trikoot vaellushameeseen, jonka alle on kiinnitetty shortsit sekä väljään teknistä kangasta olevaan puseroon. Lippis suojasi nuppia ja varjosti kasvoja. Mukana oli tietysti myös aurinkolasit ja ihon suojasin Sensain aurinkovoiteella, jonka suoja on 50. Onneksi pakkasin mukaan myös silmiä kosteuttavan sparyn, sillä aurinko ja tuuli saivat silmäni kuivumaan patikoidessa.

Repussa oli lippis, aurinkolasit, aurinkovoide ja energiapatukoita. Kuvan patukat olivat aika pahoja, parempiakin sattui onneksi matkalle mukaan. Kuvassa on myös joogamuna ja piikkipallo joilla venyttelin pohkeita ja jalkapohjia illoin aamuin.

Repussa oli lippis, aurinkolasit, aurinkovoide ja energiapatukoita. Kuvan patukat olivat aika pahoja, parempiakin sattui onneksi matkalle mukaan. Kuvassa on myös joogamuna ja piikkipallo joilla venyttelin pohkeita ja jalkapohjia illoin aamuin.

Teknisistä materiaaleista tehdyt vaatteet voivat näyttää myös aivan tavallisilta. Paita on Oakleyn ja shortsihame Tierra. Vyötärölaukku oli loistava kameran kuljetukseen. Sen sai siitä äkkiä esiin. Se löytyi partioaitasta ja maskoi kympin!

Teknisistä materiaaleista tehdyt vaatteet voivat näyttää myös aivan tavallisilta. Paita on Oakleyn ja shortsihame Tierra. Vyötärölaukku oli loistava kameran kuljetukseen. Sen sai siitä äkkiä esiin. Se löytyi partioaitasta ja maskoi kympin!

Matka oli täydellinen valmismatka. Siis osastoa aivot narikkaan. Kaikki oli hoidettu, minun ei tarvinnut tehdä muuta, kuin muistaa koska on lähtö- ja ruoka-ajat. Eikä oikeastaan sitäkään, sillä huonekaverini Raija muisti nekin. Se oli puhdasta luksusta. Kaikki järjestelyt olivat aivan huippuluokkaa. Ohjelmasta vastasi Tuula Kanninen eli Tuulan matkat. Hän on mestari. Ohjelma oli mielenkiintoinen, kaikki toimi, hotellit olivat ihania ja Tuula itse on aivan mainio pakkaus. Hurmaava, tietävä, älykäs ja ihmeellinen nainen, joka tekee vuodessa reilut 30 matkaa aina päivän kukkamatkoista maailmanympärimatkoihin asti. Hänen yleissivistyksensä määrä on pohjaton sammio, josta saimme ammentaa koko matkan ajan.

Ihana hurmaava Tulla Kanninen rakastaa kulleroita. Keräsin kimpun ennen kuin sain tietää, ettei niitä saisi poimia...!

Ihana hurmaava Tulla Kanninen rakastaa kulleroita. Keräsin kimpun ennen kuin sain tietää, ettei niitä saisi poimia…!

Paikallinen oppaamme Claudia

Yli kahdenkymmenen hengen ryhmillä on oltava paikallinen retkiopas. Meidän oppaamme oli viehättävä Claudia, joka tunsi reitit, tavat ja piti hyvää vauhtia yllä.

Kahdenkymmenen matkaajan joukko oli täynnä kultaisia ihania persoonallisuuksia ja uskomattomia kävelijöitä. Joukossa oli huikeita harmaapanttereita ja nuorimmat olivat siinä 40 kieppeillä.

Parasta tällaisessa matkassa on se, että saatoimme patikoida eteenpäin etapilta toiselle ja matkatavarat toimitettiin aina seuraavaan paikkaan odottamaan. Itse on kannettava vain energiapatukoita, sadevarusteet, aurinkovoidetta ja vettä päivärepussa. Yksi onni oli sekin ettei tarvinnut meikata. En jaksanut, matkalla ei paljon peilejä näkynyt!

Tuulan lisäksi matkalla oli oppaana Eija Petäjäniemi, jonka tiedot ja saksan kielen taidot häikäisivät. (En tajua, kuinka minulla ei ole kuvaa Eijasta! Buuu) Jos moiselle matkalle menisi omin neuvoin, kuten yleensä matkustan, jäisi valtava määrä tietoa saamatta. Olisi myös mahdotonta patikoida aina uuteen paikkaan matkatavaroiden tähden. Pitäsi tehdä päiväretkiä hotellilta ja palata samaan paikkaan takaisin.

Patikkaretkien päivämatkat vaihtelivat kahdeksasta seitsemääntoista kilometriin. Matka edellytti normaalia liikuntakykyä, mutta kyllä minua jännitti kuinka koipeni kestäisi. Mutta kaikki meni hienosti. Suureksi hämmästyksekseni palauduin hyvin aina yön aikana edellisen päivän kävelyistä. Maasto oli välillä leveää metsätietä, välillä kapeita, jyrkkiäkin polkuja. Rankin nousu sisälsi korkeuseroa 200 metriä.

Olenko koskaan kertonut mitä mieltä olen puutarhatontuista....?

Olenko koskaan kertonut mitä mieltä olen puutarhatontuista….?

Ne niityt!

Ne niityt!

IMG_0594

IMG_0536

IMG_0509

Maisemat olivat henkeäsalpaavat. Sanoin kuvaamattomat. Edellisessä postauksessani kerroinkin, kuinka yritin muodostaa suhdetta vuoriin.

Pikkukaupunkien idylli oli hyvin koskettavaa. Tuli tunne, että niin ihmisen pitäisi asua. Pienessä kaupungissa, maaseudulla niin että lehmänkellot kuuluvat niityiltä kylään, kirkonkelloja soitetaan ja ihmiset tuntevat toinen toisensa. Toisten kunnioittaminen ja tuntemattominekin tervehtiminen tekivät vaikutuksen. Kuten toisaalta myös jättisuuret kakkupalat, apfelstrudel ja paksu kermainen vaahto oluttuopissa! Rakastan myös elävää kansallispukujen käyttöä ja talojen seinämaalauksia.

Illallispöytä oli juhlavasti katettu. Hotellit oli hyvin valitut, kaikkien palvelu oli huippuluokkaa.

Illallispöytä oli juhlavasti katettu. Hotellit oli hyvin valitut, kaikkien palvelu oli huippuluokkaa.

Paistettua kalaa ja punajuurimoussea - verratonta kerrassaan!

Paistettua kalaa ja punajuurimoussea – verratonta kerrassaan!

Rakastan apfelstrudelia, mutta sekä suklaakastike että kermavaahto ovat mielestäni turhia lisukkeita. Sen sijaan vaniljakastiketta saa tuoda vaikka kannullisen!

Rakastan apfelstrudelia, mutta sekä suklaakastike että kermavaahto ovat mielestäni turhia lisukkeita. Sen sijaan vaniljakastiketta saa tuoda vaikka kannullisen!

Talojen seinät on maalattu - minua ei!

Talojen seinät on maalattu – minua ei!

Matka oli unohtuman kokemus ja se jätti lähtemättömän jäljen sydämeeni. Mutta toivottavasti ei varpaisiini!

♥️

Seppo Räty – olet niin väärässä Saksasta! Onneksi et liene sanonut Itävallasta sanaakaan!

♥️

Lämmöllä

Hanna

♥️

 

 

Miltä vuoret tuntuvat? Voiko niitä omistaa?

Näin kerran kauan sitten TV:stä dokumentin Alppien kukkivista päärynäpuista. Kuvat olivat henkeäsalpaavan kauniita ja ovat säilyneet mielessäni varmaan parikymmentä vuotta. Siitä pitäen olen unelmoinut matkasta Alpeille. Pikkuhiljaa unelma muotoutui unelmaksi patikkamatkasta ja suureksi ihmeekseni olen nyt patikoinut Alppeja ihmetellen viisi päivää. Vain yhdessä varpaassa on rakko, pohkeet kivistävät vain aavistuksen enkä ole polttanut ihoani.

 Aika hyvät teipit! Vain yksi tärkeä paikka jäi suojaamatta ja siinä on nyt rakko.

Aika hyvät teipit! Vain yksi tärkeä paikka jäi suojaamatta ja siinä on nyt rakko.

Maisemat ovat sanoin kuvaamattomat. Mieleen tulee ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin – Pikku Heidi. Heidi asui kylläkin Sveitsissä ja minä olen patikoinut Saksassa ja Itävallassa.

Kukkivat niityt saivat pääni oikeasti sekaisin. Olisin halunnut jotenkin ottaa ne omikseni, syleillä niitä loputtomasti ja pitää niittyjuhlia kukkaseppele päässäni pukeutuneena dirndliin. (Sana ei suostu taipumaan suuhuni millään ilveellä, mutta se tarkoittaa Baijerin naisten kansallispukua.) Tanssia kukkien keskellä, kulkea eväskori käsivarsillani niittyjen poikki ja nähdä kuinka kiiltäväkarvaiset lehmät kulkevat hiljaa ruohoa syöden, lehmänkellojen kalkattaessa.

DSC01938

 

DSC01928Sen sijaan patikoin polkuja ja metsäteitä pitkin teknisissä vaatteissa ja ihmettelin sitä kaikkea. Kukkaniityt oli helppo omaksua, mutta ne vuoret.

Miten omaksua vuoret? Olenhan minä niitä nähnyt ennenkin, vaikka missä, mutta Alpit ja suorastaan kliseinen alppimaisema on niin kaunis, ettei sitä väsy katsomaan. Eikä kuvaamaan. Ilma on raikasta, taivas on puhtaan sininen ja on äänetöntä, ellei lehmän kellot kuulu. Vuoret nousevat jylhinä ylös ja kun katsoin niitä, ajattelin usein ystävääni Pekkaa. Pekka kiipeilee ja laskee alas vaarallisista paikoista. Rakastaa jäätiköitä ja kaikkea, mitä en korkeanpaikan kammoisena pysty ajattelemaan ilman, että jaloista vetää ja henki kulkee huonosti. Saattaa olla viimein tajusin miksi sinne vaikeisiin paikkoihin on mentävä ja tultava alas niin pystysuoria rinteitä. Voiko vuoren omistaa niin? Luulen että voi.

IMG_0599

Monesti kävellessämme jäin muista jälkeen, kun halusin katsoa vuoria pitkään, aistia niitä ja koetin selvittää itselleni mitä oikeastaan ajattelin niistä. Mutta ne olivat liian kaukana, vaikka olivat lähellä. Kun seisin ja katsoin niitä, olisin halunnut halata niitä. Viimein eilen matkasimme Itävallan puolelle Seefeldiin ja nousimme ylös ensin junalla ja sitten kondoolihissillä. Näkymät olivat huimat. Olimme ennen nousua kävelleet 14 km ja nousu ylös oli kuin palkinto.

Seefed in Tirol!

Seefed in Tirol!

DSC02004

Pienen matkan päässä oli korkeampi huippu, jonne kaikki matkalaisemme eivät halunneet lähteä, mutta ajattelin, että minun on pakko. Soimaisin itseäni lopun ikää, jos jättäisin sen väliin. Ja niin lähdin, vaikka tiesin että siitä tulisi hankalaa, koska minulla on sietämätön korkean paikan kammo. Opas auttoi ja ’suojasi’ minua ja lopulta olin siellä. Alhaalta katsellen vuoren seinämät ja lumiset huiput ovat jylhiä, mutta ylhäältä katsoen ne ovat satumaisia. Ehkä salaisuus on siinä. Vuorten suuruus näkyy lopulta paremmin vuorelta kuin vuoren juurelta. Onnellisia ovat he, jotka uskaltavat enemmän. Mutta minä olen kyllä onnellinen näinkin.

19048267_10202970537741068_343196859_o

Ylitin itseni toisenkin kerran tällä matkalla. Ylitin 200 metriä syvän rotkon siltaa pitkin ja matka sinne kulki teräksestä tehtyä, vuoren seinään kiinnitettyä reittiä pitkin. Materiaali oli samaa, jotka käytetään teollisuus portaissa, eli siitä näkyi läpi. Se oli sanan mukaisesti hirvittävän upeaa. Ja samalla unohtumattoman kaunista. On tämä maailma ihmeellinen paikka!

 

Jololadi dii ja hoo

Hanna

Ruokokattoja, kukkamattoja ja tonneittain kalaa

Kaupallinen yhteistyö: Eckerö Line

Olisin toden totta voinut jäädä Saarenmaalle nauttimaan keväästä! Sen sijaan tulin kotiin keskelle remonttia, joka ahdistaa. Se ahdistaa siksi, että joudun koluamaan nurkkia ja kaappien perukoita ja ne kaikki ovat täpö täynnä tavaraa. (Onneksi eilen oli äitienpäivä, joka oli ihanista ihanin.)

Kevään orastavassa vihreydessä kävelyllä Carolinan kanssa

Kevään orastavassa vihreydessä kävelyllä Carolinan kanssa

Mutta Saarenmaalle lähden kohta uudelleen. Kevät oli siellä jo pitkällä. Luonnon voima tuntuu käsittämättömältä. Taivas pieksi alkuviikosta vuoron perään rakeita ja lunta. Jäätävästä kylmyydestä huolimatta hennot kukat reväyttivät terälehtensä selkosen selälleen ja loistavat auringonkeltaisina mattoina, kuin sanoakseen, että aivan sama, valo voittaa aina. (Se kannattaa itsekin painaa visusti mieleen.)

Saarenmaa on noin 100 km Helsinkiä etelämpänä, mutta luonto on kovin erilainen. On paljon luonnonkukkia, joita en ole koskaan nähnyt Suomessa ja tuttuja kukkia taas on paljon suurempina kasvustoina kuin meillä.

Nyt lehtojen ja pihamaiden nurmet loistavat keltaisina sekä keltavuokoista että mukulaleinikeistä. Näky on huikea!

Mukulaleinikkejä

Mukulaleinikkejä

Keltavuokko - aivan kuin valkovuokko paitsi keltainen

Keltavuokko – aivan kuin valkovuokko paitsi keltainen

Keltavuokko ja mukulaleinikki

Keltavuokko ja mukulaleinikki

Toinen Saarenmaan erityispiirre on ruokokattoiset talot. Kun ostimme oman, vuonna 1923 rakennetun talomme, sen vanha ja vaurioitunut ruokokatto oli suojattu asbestilevyillä, joiden alla oli vain jäämiä entisestä ruokokatosta. Teetimme sekä taloon, että pihalla ilman kattoa ja lattiaa olleeseen vanhaan talliin upeat uudet ruokokatot. Kun ne rakennetaan, ruoko on kullankeltaista, mutta muutamassa vuodessa siitä kauniisti tummaa.

Meidän talli. Katonharja on uusittu viime kesänä ja on siksi vielä kullan vaalea. Talon hirret on tammea.

Talvella kerätyt kaislat niputetaan kevyen "koneen" avulla samankokoisiksi nipuiksi. Olkikatto on noin 30 cm paksu ja sen lämmöneristyskyky on huima.

Talvella kerätyt kaislat niputetaan kevyen ”koneen” avulla samankokoisiksi nipuiksi. Olkikatto on noin 30 cm paksu ja sen lämmöneristyskyky on huima.

Ruoko eli kaisla (en osaa tarkemmin määritellä mikä kaislalaji) leikataan talteen talvella, kun meri on jäässä ja jäällä on helppo liikkua. Ruo’oista tehdään keskenään samankokoisia nippuja, jotka viedään katolle, jossa ne avataan ja asetetaan kattoruoteiden päälle leikkauspinta alaspäin kerroksittain. Lopputuloksena on katto, joka eristää ääntä ja lämpöä erinomaisesti ja on tavattoman kaunis. Sen sanotaan kestävän 60 vuotta, mutta katon harja on uusittava 10 vuoden välein. Harjalla ruo’ot asetellaan harjan suuntaisesti ja kiinnitetään paikoilleen katajakalikoilla, jotka kiinnitetään toisiinsa katajavitsoilla.

Kun matkattiin Eckerön m/s Finlandialla Tallinnaan, juttelin laivan henkilökunnan kanssa ruuasta. Keskustelu alkoi kakuista. Ja sain kuulla kiinnostavasta raejuusto-kirsikka kakusta. Reseptiä en mistään löytänyt, mutta näin kaupassa sellaisen ja koska vietin Saarenmaalla synttäreitäni, leivoin sellaisen! Se oli älyttömän hyvää.

Mun synttärikakku! raejuusto-kirsikkakakku.

Mun synttärikakku! raejuusto-kirsikkakakku.

Mutta mitä siellä laivalla syödään? Pääsin laivan keittiöön keittiöpäällikkö Joakim Blomqvistin mukaan. Hän, sekä Tuomas Sillanpää ovat kehittäneet laivan buffan herkulliset menut, jotka vaihtuvat kuusi kertaa vuoden aikana.

laivan keittiö on tehokas ja koko ajan käytössä.

laivan keittiö on tehokas ja koko ajan käytössä.

m/s Finlandian ruoka tehdään alusta asti itse.

m/s Finlandian ruoka tehdään alusta asti itse.

Hrrrrr - jääkaapissa - yhdessä monista - on kylmä. Täällä on mm. gluteenittomia karjalanpiirakoita.

Hrrrrr – jääkaapissa – yhdessä monista – on kylmä. Täällä on mm. gluteenittomia karjalanpiirakoita.

Keväinen menu on raikas ja siinä on käytetty paljon kasviksia.

Keväinen menu on raikas ja siinä on käytetty paljon kasviksia.

m/s Finlandian ravintolasali on viihtyisä.

m/s Finlandian ravintolasali on viihtyisä.

Nyt on menossa kevätmenu, joka vaihtuu pian kesämenuun. Raaka-aineissa suositaan lähiruokaa ja menuissa sesonkiajattelua. Kaikki ruoka tehdään alusta asti itse laivan omassa keittiössä suurella sydämellä. Oma suosikkini, murea ja maukas lammaspata, muhii laivan uunissa kymmenen tuntia. Sen salaisuus on suolan sijasta käytetyt mustat oliivit, jotka tuovat padalle syvän herkullisen aromin. Eniten laivalla kuitenkin syödään kalaa ja äyriäisiä. Lohta syödään vuodessa yli 20 tonnia. Juustoa popsitaan 40 tonnia, perunaa 42 tonnia, pekonia yli 13 tonnia ja mansikoitakin menee lähes tonni. Määrät ovat huikeita. Laivalla matkustajat nauttivat hyvästä ruuasta mennen tullen ja ruokaa valmistetaan koko ajan. Kiirettä riittää siis keittiössä. Vain kakut ja muut leivonnaiset tulevat muualta, koska laivassa ei ole leipomoa. Keittiöhenkilökunta myös siirtää kaiken ruuan laivan kylmätiloihin ja sieltä edelleen keittiöön ja valmistuksen jälkeen ravintolasaliin. Kovin fyysinen työ, siksikin on hienoa, että sitä tehdään rakkaudella meille herkkusuu matkustajille!

Tulipas nälkä….

♥️

Hanna