Torikaupan kujeet

Kouluaikoina mulla kävi loistava tuuri ja pääsin torille töihin useana kesänä. Ensimmäisenä kesänä olin varmaan 14-vuotias. Myin hedelmiä ja marjoja aivan Espan reunassa olevassa rivissä. Opin käyttämään vanhanaikaista vaakaa, johon laitetaan punnuksia. Se on muuten aivan nerokas vehje ja käyttö on helppoa, kuin heinänteko.

Opin myös, että saadessani maksun, laitoin rahan kassalippaan päälle ja laskin asiakkaalle vaihtorahat takaperin. Ja vasta sitten laitoin saamani maksun kassalippaaseen. Silloin voitiin aina tarkistaa minkä setelin alun perin sain. Viisaita oppeja.

mansikat niin makeat!

mansikat niin makeat!

Opin kuinka mitataan litra kirsikoita tai luumuja niin, että se näyttää puoleltatoista, mutta on tasan litra. Ja opin vastaamaan kysymykseen: Kumpi on viisaampaa, ostaa kiloittain vai litroittain? Vastaus on: Kilo on aina kilo…. Tämä viittaa siihen, että litra nyt voi olla mitä tahansa.

Myöhemmin olin töissä Romppasella myymässä perunoita ja porkkanoita. Se oli ihanaa. Taisto Romppanen oli hauska mies, jonka huumori kukki päivästä toiseen ja jolla oli suuri määrä vakioasiakkaita. Heille myytiin perunoita tiskin alta. Nimittäin niitä oikeasti pesemättömiä uusia Lopen perunoita. Kas siihen aikaan kaikki tiskeissä olevat potut oli pestyjä. Ne pestiin erityisissä potunpesukoneissa. Sitten ne aseteltiin kauniisti tiskiin. (Se oli oma taiteenlajinsa ja Taisto teki sen aina itse.) Päälle tuli kananmunan kokoiset Siiklipotut kauniisti kuin Nizzan rantakivet ja alle ja taakse vähän isommat ja ehkäpä peräti vähän rupiset. Olihan nekin myytävä. Päälle ripoteltiin Kekkilän pussista turvetta ja kaikille kysyjille vastattiin, että kyllä kyllä – pesemättömiä ovat! Jaa että miksi? No koska oikeasti pesemättömät olivat niin rumia, ettei niitä kukaan olisi ostanut. Ja pöllöt kaupunkilaiset eivät tienneet mitään siitä miltä maasta nostettu pottu näyttää. Hahahah! Mutta ne jotka tiesivät, kysyivät kuiskaten olisko NIITÄ? Ja oli niitä, ne olivat sisällä autossa perunanvarsien alla pahvilaatikossa ja niistä lähti kuori puhaltamalla vaan! Ja niitä saivat ostaa ne jotka TIESIVÄT.

Pestyä ja pesemätöntä! toista se oli ennen - silloin vähän huijattiin kaupunkilaspöllöjä!

Pestyä ja pesemätöntä! toista se oli ennen – silloin vähän huijattiin kaupunkilaspöllöjä!

Taisto teki myös mittavan keon uusista porkkanoista ja niitä myytiin kuin siimaa. Vanhemmat rouvat kysyivät, että onko tämä sitä Nantesta? (Joku lajike, joka oli voittanut kultamitalin vuonna nakki ja muusi) Taisto vastasi aina että kyyyllä kyyllä, tämä on Nantes Notapee ja viisi markkaa nippu! (Keksi nimen omasta päästään – se oli niin hauskaa!)

Vaikeinta myynnissä oli kaataa isokappa pottuja paperipussiin niin, että yksikään ei mennyt ohi ja niin, että pussi pysyi ehjänä. Iso kappa on nimittäin kohtuullisen iso!

Kaiken kaikkiaan torilla myytiin enimmäkseen tuoretta, mutta vanhatkin vihannekset ja marjat oli myytävä. Kyllä niitä sekoiteltiin ja alla oli usein toista tavaraa kuin päällä. Kanta-asiakkuus kannatti. Vakioasikkaiden puuseihin meni vain parasta laatua. Ja muutenkin mukaville tyypeille pussiin saattoi tipahdella oikeasti ylimääräsitä. Nillittäjät saivat aina vähän huonompaa. Niin se menee! Asiakas voi olla tarkka kivalla ja ei kivalla tavalla. Suosittelen kivaa – sillä pötkii pidemmälle.

Yhtenä aamuna, kun seisoin Taiston pottutiskillä ani varhain, tuli mies ja antoi minulle mustavalkoisen kuvan. Siinä seisoin minä itse, siis kuvassa. Hän oli ottanut sen jonain aamuna huomaamattani. Kiva kuva ja edelleen tallessa. Siitä näkyy, että oli kylmä kesä. Päälläni on ystäväni Tuija Tikanojan kutoma villapusero, jonka sain häneltä lahjaksi. Muistan vieläkin, että se oli Tammisaarenlankaa ja kudontajälki oli tasaista ja kaunista kuin Taiston perunatiski! Harmi että paita on kadonnut. Raitojen värit olivat suoraan lampaista. Luonnonvaaleaa, ruskeaa ja mustanruskeaa.

torikauppa-apulainen vuonna joskus!

torikauppa-apulainen vuonna joskus!

Yksi upea muisto oli sekin, kun siinä seisoessani – juuri kuten kuvassa – näin yhdet maailman kauneimmat siniset silmät todella komean miehen päässä. Hän käveli rantaa pitkin ja katsoi minua pitkään suoraan silmiin. Olin pyörtyä. Syvän siniset silmät miehellä saa sukat pyörimään jaloissani. Iltapäivällä näin lehdestä, että minua oli katsonut itse Warren Beatty! OMG!

Seuraavana kesänä myin vihanneksia. Opin laittamaan salaatit tiskiin. Se tehdään niin että lahtisalaatista leikataan vähän tummunutta kantaa pois, salaatti upotetaan kylmällä vedellä täytettyyn vesiämpäriin kannasta kiinni pitäen ja käännetään äkkiä ympäri. Salaatti täytyy vedellä…ja pysyy freesinä! (Okei ehkä aavistus lisää painoa samalla…) Sellaista oli torikauppa silloin. Taukoja ei ollut, palkka maksettiin  käpälään ja kaikki olivat tai olivat ainakin olevinaan ystäviä keskenään. Ja aina juotiin kahvia ja syötiin Snellmanin lihapiirakoita ja possuja. Siitä on jäänyt tavakseni sallia itselleni moinen rasvapamaus kerran kesässä.

Lihis ja possu.

Lihis ja possu.

Menin siis tänäkin kesänä, viime maantaina, syömään possun ja lihiksen. Pistän ne aina puoliksi ja syön puolikkaan molemmista. Ja mustaa kahvia. Mutta voi mitä oli tapahtunut Eromangan herkkulihikselle?! Sen täyte ei enää ollut muruisaa ja herkullista ja maistuvaa, vaan harmaata puuroa. Eikä possun jalat olleet rapeat ja ihanat. En syönyt edes puolikkaita. Hylkäsin ne. Ja tradition. Keksin jonkun uuden. Jutut muuttuu.

Onnen elokuuta

Pus

Hanna

Tamminiemessä kuului 90-luvulla jotain mitä paljaalla korvalla ei kuulunut

10308204_514498105323308_2807482889165295046_n

Tamminiemi oli presidentti Urho Kekkosen virka-asunto ja koti

Sisareni Ritva kävi viikonloppuna Urho Kekkosen museossa Tamminiemessä. Minäkin olen käynyt siellä kerran, joskus 90-luvun lopulla. Se olikin kiinnostava reissu.

Kuvasimme Joka kodin asuntomarkkinat –ohjelmaa. Enää en millään muista mikä oli jutun juoni. Asumiseen se nyt kuitenkin liittyi tietysti.

1427797475311

Kuva iltasanomat

Jore alias Jorma Piisinen alias Remontti reiska ja mä joskus vuonna -93 

11061265_653225248117259_1803800851292455465_n

Tässä Tamminiemen huoneessa teimme haastattelun, testasin myös Pallotuolin – tietysti!

Kamera oli paikoillaan, samoin minä. Mutta joku vaan kesti ja kesti emmekä päässeet aloittamaan. Kuvaaja, joka silloin hoiti myös äänittäjän hommat, seisoi epäuskoisen näköisenä kuulokkeet korvillaan ja otti ne pois. Laittoi takaisin ja otti ne pois. Silloin ei käytetty langattomia mikrofoneja, vaan lattiaa pitkin luikerteli johto ja minulla oli kädessäni mikrofoni. Sen kanssa siinä odottelin, kun kuvaaja viimein kysyi museon vahtimestarilta oliko siellä mahdollisesti jossain radio auki. Ei ollut. Sitten koko meidän joukko meni vuorotellen kuuntelemaan kuvaajan kuulokkeista mitä hän kuuli. Oli se aika huikeaa. Aivan selkeää venäjän kielistä puhetta! Paljaalla korvalla ei kuultu mitään, mikään radio tai TV ei ollut auki, mutta kuulokkeista kuului loputon pölötys venäjäksi. Mysteeri ei koskaan selvinnyt. Eikä höpötys koskaan loppunut. Se ei kuitenkaan tallentunut nauhalle, kuului vain kuulokkeisiin.

Korvat kuuli, silmät eivät nähneet, ihme homma!

muistelee Hanna

Aamu-uinilla pintaan nousi muistoja

Kun olin pikkutyttö minlla oli kaksi asiaa joita tein isäni kanssa. Heitin palloa ja kävin uimassa. (Lisäksi isä opetti paljon puutarhasta äiti taas niityistä)

Uimareissut oli meidän oma juttu. Muuta perhettä se ei mitenkään kiinnostanut, sillä me harrastimme aamu-uinteja, oli sää mikä hyvänsä ja veden lämpötilalla ei ollut mitään väliä. Joka aamu jäiden lähdöstä, jonnekin myöhään syksyyn, me hypättiin uikkareissa isän autoon ja ajettiin Jollaksen yhteisrantaan, jonne oli siis matkaa kotipihalta ehkä 700 metriä. Emme kuitenkaan ikinä kävelleet. Rantaan ei saanut ajaa autolla. Isä ajoi joka ikinen aamu. Mutta ei sillä väliä, Jollaksen ranta on pieni yksityinen paratiisi, jossa kävi vain pienen yhteisömme jäseniä ja aikaisin aamulla siellä ei koskaan ollut ketään.

IMG_9712

IMG_9615

IMG_9616 IMG_9618

Muistan nuo aamut niin tarkkaan, tuoksut, auton peruuttamisesta kuuluvan äänen, kylmyyden ja suolaisen, märän ihon tuoksun uinnin jälkeen. Myöhemmin, kun olin 17-vuotias, muutimme tien toiselle puolelle ja saimme ikioman rannan, siellä en juuri uinut aamuisin. Mutta luultavasti syynä oli ikä. Kapinavaihe!

Isä ui aina ensin rintaa rannasta poispäin ja selkää takaisin. Ja puhkui mennessään, kuin mursu. Isä oli pitkä ja hoikka ja poltti kaksi tai kolme askia Kenttiä joka päivä ja samalla hoiti terveyttään liikkumalla ja popsimalla vitamiineja ja merilevätabletteja.

Omasta uimisestani en muista mitään, mutta rakkaus aamu-uinteihin jäi. Ja kylmään veteen. Sillä oikeasti se ei ole kylmää, jos vaan muistaa hengittää.

Kävin sunnuntaina ja eilen järvessä uimassa aikaisin aamulla, kun missään ei vielä ollut ketään. On ihanaa kävellä vehreää polkua veden äärelle ja jännittää kylmyyttä ja sitten vain mennä. Kun hengittää, voi uida vaikka kuinka kauan. Vesi oli ehkä 14 maksimissaan.

Loiskis ja molskis ystävät – mitä sinä teit oman isäsi kanssa?

Hanna