Likainen tusina – jättieläkkeet

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, kun luen juttuja Valtio-omisteisteisten yhtiöiden lisäeläkkeistä. Iltasanomien uutisen otsikon nähdessäni alkoi naurattaa, koska lukematta uutista tiesin, ettei joukkoon mahdu ainuttakaan naista.

Miksi en tiedä avaanko onnen kyyneleiden hanan vai annanko raivon kyyneleiden kastella rinnukseni? Koska on raivostuttavaa, etteivät naiset johda tällaisia yrityksiä. Koska on raivostuttavaa, etteivät naiset osaa pyytää kunnon palkkioita. Koska olen varmasti sata kertaa ollut tilanteessa, jossa miesjohtajat yrittävät tinkiä pyytämääni palkkiota työstä. Tyylissä on aina sama fiilis: alentuva, äijämäinen ja se tulee ylhäältä alas herra mieheltä hömppä naiselle. En tingi ikinä. Lasken työlle hinnan ja se on siinä. Se perustuu johonkin. Voin neuvotella, jos siihen on tarvetta ja järkeviä syitä.

On raivostuttavaa, että miehet menevät virkistysmatkalle Formula ykkösiin ja naiset sieniretkelle Sipooseen. Kun miesjohtaja varaa lentomatkan (siis sihteeri, joka on nainen) hän istuu business luokassa, kun naisjohtaja varaa oman lentolippunsa hän ottaa edullisemman vaihtoehdon.

Onko se sitten hyvä vai paha asia, että naiset eivät pyydä enemmän, vaadi enemmän ja ota yksinkertaisesti enemmän?

Ehkä on ihanaa, etteivät naiset ole ahneita, vaan ajattelevat yrityksen parasta, ovat hiukan vaatimattomampia ja tyytyvät vähempään? Koska voi Luoja mitä ahneutta on 2,2 miljoonan lisäeläke. Kerranhan joku johtoasemassa ollut nainen oli vuokrannut vähän isomman kämpän ja ottanut työsuhdeautoksi avoauton. No mitä siitä seurasi? Hirveä huuto ja säätö. Varmaan potkut. En muista enää, mutta muistan ajatelleeni silloin näitä samoja juttuja.

Tänään Ylen aamu-tv:ssä kauppaneuvos, miljonääri, enkelisijoittaja ja taiteenkerääjä Kyösti Kakkonen sanoi, että Suomessa olisi nyt käärittävä hihat ja ryhdyttävä hommiin oikein tosissaan, että valtion velkaa ei tarvitsisi enää kasvattaa ja talous kohenisi. Hän oli pöyristynyt siitä, että viiden minuutin työajan pidentämisestä oli noussut niin hirveä meteli ja vikinä. VIISI minuuttia lisää työaikaa! No samaa ihmettelen minäkin. Jokainen yrittäjä ihmettelee. Kakkosen pisimmät työpäivät ovat kestäneet 24 tuntia. En yllä samaan. Olen nukkunut neljä tuntia. Kakkonen panee neljä tuntia paremmaksi. (Ja on miljonääri!)

Jos tekee nyrkit savessa duunia itselleen ja saa yrityksensä kukoistamaan ja ehkäpä antaa töitä ja kukoistusta muillekin, ihminen saa puolestani, vaikka kylpeä eläkkeissä ja nauttia sydämensä kyllyydestä. Mutta jos alkaa valtio-omisteisen yhtiön toimitusjohtajaksi jätti(lisä)eläkkeet on luokatonta ahneutta ja kuvottaa minua. Turha ladata tähän vanhustenhuoltoa, sairaanhoidon ja sairaanhoitajien tilannetta, koulujen välineiden puutetta ja psykiatristen potilaiden avohoitoa jne. Me tiedämme sen kaiken, eikä 130.000€ vuodessa paljon tuota kassaa kartuttaisi, mutta asenne etoo minua. Mokomaa kukkoilua. Äijien rinnanröyhistelyä. Kun katson noita kahtatoista hymyilevää naamaa, tulee huono fiilis.

 

Terkut terassilta

Otan mansikkapirtelön

Hanna

 

 

 

 

 

Joko terrori-iskut kyllästyttävät?

Olen aamusta asti kuunnellut uutisointia Nizzan terrori-iskusta. Itse asiassa uutinen siitä herätti minut aamuyöllä, kun puhelimeeni tuli viesti ystävästä, jonka ilmoitettiin olevan turvassa.

Tuntuu kuin kelaisin vanhaa nauhaa. Valtioiden päämiehet ja poliitikot sanovat samat lauseet, kuin aina. Ei mitään uutta. Ei koskaan mitään, joka tuntuisi siltä, että lauseet tulevat sydämestä. Ihmettelen, etteivät he käytä ammattikirjoittajia värkkäämään edes hitusen inhimillisempiä lauseita, kuin vanhat kymmeniä kertoja toistetut kliseet. Ainoa kerta, jolloin olen kuullut sanat jotka pysäyttivät oli, kun Ruotsin kuningas sanoi tsunamin yhteydessä, että tietää miltä tuntuu kun menettää vanhempansa, koska on itsekin orpo. Se lohdutti minuakin, vaikka en ole orpo, enkä menettänyt ketään kovin läheistä tuossa hirvittävässä katastrofissa, josta itse vältyin, kun ihmeen kautta en päässytkään matkalle. Kuningas antoi jotain henkilökohtaista. Se kosketti. Ja se muistetaan tänäkin päivänä.

Poliitikot ovat yhtä teflonpintaisia kuin paras pannu. Kun heitä haastatellaan, he sanovat kuin automaatista surunvalittelut ja sitten alkavat paapattaa vanhoja liturgioitaan ja koettavat selvitä haastattelusta jotenkin fiksuina, vaikka totuus on että ovat ulkomaisten uutistoimistojen tietojen varassa. Miksi eivät sano, että tämä särkee heidän sydämensä ja ajatuskin siitä että se sattuisi jollekin läheiselle saa hengen salpaantumaan ja siksi lähettävät voimia ja rakkautta kaikille, jotka joutuvat henkilökohtaisesti kokemaan tämän tuskan. Ja sitten vaan ihan yksinkertaisesti myöntäisivät sen minkä kaikki tietävät: Toistaiseksi minäkin olen vain ulkomaisten uutispalvelujen tietojen varassa. Kestää aikansa ennekuin ministeriö saa tietoja virallista tietä.

Toimittajatkin tuntuvat jo leipääntyneiltä näihin iskuihin. En kuullut eritystä myötätuntoa, kauhua, järkytystä tai surua, kun asiasta uutisoitiin. Sen sijaan kuulin jo tuhat kertaa kuulemani lauseen: ei anneta pelolle valtaa.

Mitä se tarkoittaa? Että eletään ja ollaan kuten ennenkin? Ja iloitaan, onhan Porin Jazzitkin. Minulle ei ainakaan juolahtaisi pieneen mieleenikään mennä esimerkiksi suurten metropolien aukioille juhlimaan uutta vuotta. Ja toivon ettei sinne mene kukaan läheisenikään. Ollaan meillä kotona, juhlitaan ja rakastetaan elämää turvassa.

Kun valitsen lentoja jatkossa, en varmaan halua vaihtaa konetta suurimmilla kentillä, kuten ennen tein. En ehkä halua enää matkustaa ruuhka-aikoina, vaan valitsen toisin. Onko se pelkoa vai viisautta? En ole kova pelkäämään. Olen välillä matkustanut sellaisiin paikkoihin ja sellaisina aikoina jolloin terrori-iskun mahdollisuus on tullut mieleeni. Työnnän sen pois, sillä olen jo matkalla. Jos tapahtuu, se on sen ajan murhe. Mutta en nyt varta vasten lähde kaivamaan verta nenästäni.

Jotenkin kaikki itsestäänselvyydet ja kliseet pursuavat korvistani. Toimittajat kysyvät asiantuntijoilta onko sillä joku erityinen sanoma tai merkitys, että terrori-isku tapahtui Ranskassa sen juhliessa kansallispäiväänsä. Hitossa on. Sanoisivat itse sen suoraan, että se on syvin mahdollinen loukkaus ja kysyisivät sen sijaan, kuinka valtio voi vastata sellaiseen. Sehän on kuin sylkisi päin kasvoja. Hitot itsenäisyydestänne! Me hillumme täällä kuinka haluamme – koettakaapa estää.

Yhtä tyhjä on kysymys: koska tämä päättyy? Toki ymmärrän että kysymys on retorinen, mutta samaa on kysytty minun kuulteni ainakin 70-luvulta asti, kun Baader-Meinhof –ryhmä terrorisoi maailmaa. Ei se lopu koskaan. Ehkäpä siksi on lopulta kuitenkin Lottovoitto syntyä Suomeen. Kun ahdistaa voi mennä metsään ja hengittää.

Ehkä huomaatte, että olen ahdistunut ja surullinen. Jos vain kuvittelenkin, että oma lapseni, puolisoni tai muu perheenjäsen, sukulainen tai ystävä olisi juossut pakoon kävelykadulla siksakkia ajavaa pommia pakokauhun vallassa, alkaa vatsaani kouristaa ja alan itkeä.

 

Rakastakaa lähimmäisiänne.

Hanna