Elämää kuplassani

Tarvitsen kuulosuojaimia.

Tarvitsen kuulosuojaimia.

Elämää kuplassa. Mun kuplassa ihmiset vastustavat rasismia. Se on hienoa ja oikein, mutta välillä väsyn oman intohimoni uuvuttamana.

Jo lapsena aina hoettiin, että seura tekee kaltaisekseen. Silloin sillä tarkoitettiin nimenomaan sitä, että on syytä valita tarkkaan kenen kanssa viettää aikaansa, ettei ajaudu huomaamattaan huonoon seuraan ja sitä myötä huonoille teille. Vanhemmat ja isovanhemmatkin tiesivät tarkkaan kenen kanssa lapset ja nuoret viettivät aikaansa ja se tarkoitti nimenomaan sitä, että he tiesivät paitsi lapsen kaverit, myös heidän vanhempansa ja mitä nämä tekivät elääkseen. Piirit olivat pienempiä, miljoonasti pienempiä kuin sosiaalisen median aikakaudella.

Heräsin miettimään omaa kuplaani, kun yhtäkkiä huomasin värähtäväni joka kerran, kun kuulin tietynlaisia puheita. Aiheet olivat toistensa kaltaisia ja ne voisi määritellä yhdellä sanalla rasismiksi. Kategoriaan kuuluu ikärasismi, ulkonäkörasismi, sukupuolirasismi ja seksuaalisiin vähemmistöihin liittyvä syrjintä. Välillä kuunnellessani ihmisten puheita seurassa, radiossa tai TV:ssä käsi lennähti suuni eteen hämästyksestä. Kuinka joku saattaa puhua siten, kun juuri kuulin. Hämmästyin, kun kukaan muu ei reagoinut. Ihmettelin, eikö kukaan muu kuullut.

Lopulta aloin miettiä mistä johtuu, että ihmiset ovat aivan rauhassa ympärilläni, vaikka joku juuri sanoi suositussa TV-ohjelmassa, että ”mutta sä nyt olet niin vanha, ettet ymmärrä tätä”. Tuijotin TV-ruutua silmät selällään ja suu auki. Ja kyllä, otti päähän. Siis vitutti. Raivostutti. Se niin riipii, kun ihmiset ylipäätään lokeroidaan ja lisäksi lausunto oli loukkaava. Ikää pitäisi kunnioittaa. Kuta enemmän on elänyt, sen enempi tietää. Mutta senhän tietää vasta kun on elänyt pitkään. Vanhana tietää enemmän oikeista asioista. Ehkä ei tiedä miten Snapchat toimii, mutta Luoja paratkoon, sillä ei kyllä ole mitään väliä, jos oikeasta elämästä puhutaan. Pikemminkin päinvastoin.

Alkoi kuitenkin tutua siltä, että olin tulossa yliherkäksi koskien vastaavia lausuntoja. Ymmärsin että seura tekee kaltaisekseen. Suuri joukko ystävistäni sekä some- että elävässä-elämässä ovat hyvin valveutuneita kaiken rasismin suhteen. Aihe tulee jatkuvasti eteeni ihan kaikkialla. Sietokykyni on madaltunut pohjalukemiin ja tuntuu, että olen jatkuvasti hälytystilassa. Kello päässäni pirahtaa heti, kun kuulen jotain rasistista. No sehän on tietysti hyvä – vai onko se? Voin sanoa, että se on aika raskasta. On uuvuttavaa nähdä koko ajan ympäristössä raivostuttavaa kategorisointia. Virheitä. Haluan lomaa hälytystilasta. Suhtaudun asioihin intohimoisesti ja se alkaa käydä voimilleni.

Hierojani sanoi, että ”kuuluisit New Yorkin sykkeeseen, sut täytyy aina panna tähän Suomen aikaan takaisin” ja että ”sun käyttövoima on kiire” aika kiinnostava. Ja tavallaan totta. Kiireeseen mulla on viha-rakkaus –suhde. Saan siitä tosiaan energiaa ja jos olen kauhean rauhassa, väsähdän. New Yorkin sykkeessä tuntuu väkevä elämä. Samalla voimalla olen jotain mieltä. Olen tietysti sitä mieltä, että kaikki rasismi on raivostuttavaa, typerää ja tyhmää. Siis nimenomaan tyhmää. Se kertoo tyhmyydestä. Mutta tarvitsen korviini suodattimet tai ohjaimet, jotka vievät osan kuulemastani minusta poispäin. En jaksa kaikkea. Maailma muuttuu kuitenkin vain pala kerrallaan, ja muurahaisten askeleet ovat liian pieniä. Tykkään mennä lujaa. Onneksi voin välillä tehdä ruokaa ja leipoa, käydä Fustrassa ja lukea dekkareita. Muuten seisoisin jossain Rautatieasemalla huutamassa, että ETTEKÖ YMMÄRRÄ MITÄÄN!?!

 

Hanna

 

Aleksi Valavuori oletko rohkea?

En usko! Sanon seli seli Aleksi Valavuori.

 

Luin Aleksi Valavuoren tweetin. Se oli todella inhottava. Se tuntui kropassa. Tuo hänen ”vitsinsä”. Samalla tavalla, kuin tunnen kropassani väkivaltakohtaukset TV-sarjoissa ja leffoissa. Alkaa kouristamaan keskikehossa. Luin tekstin monta kertaa peräkkäin. Teksti ei siitä pehmennyt. Mietin, kuinka joku oikeasti voi kirjoittaa jotain noin rumaa ja mautonta ja julkaista sen vielä jossain.

Valavuori kommentoi siis tweetissään sitä kohua ja pahaa mieltä, joka nousi Lidlin mainoskampanjasta. Kampanjaa on syytetty seksuaalivähemmistöjä väheksyväksi. Siinä maito tuntee olevansa väärässä tölkissä ja lopulta vihdoin uskaltaa tulla ulos maitokaapista. Valavuori ilmaisi mielipiteensä asiasta näin: ”nyt on taas joku puuterikuorrutettu glitteri-rimppakinttuhintti vetänyt maidot väärään reikään. Enkä tarkoita nyt nenää.”

Kommentin jälkeen Valavuorelta kysyttiin, edustaako lausunto myös koripallojoukkue Espoo Unitedin linjaa, jonka manageri hän on. Valavuori vastasi avoimesti ”kyllä. Meille ei homoja palkata.”

Hän on nyt pyytänyt anteeksi ja selittänyt kaiken olevan vain huumoria ja huonoja vitsejä.

Ihminen, joka ajattelee tasa-arvoisesti, hyväksyy erilaiset ihmiset ja omaa käytöstavat, ei harrasta tämän tyypin huumoria ollenkaan. Kertomansa mukaan, hän oli kopioinut tekstin homoystävänsä Facebookseinältä. Jos näin on, siellä se onkin huumoria. Itseironiaa. Nyt se ei sitä ollut. Se huonoa makua, huonoa käytöstä ja kiusaamista ja se paljastaa Valavuoren mielestäni ahdasmieliseksi ihmiseksi.

Nyt Valavuori voisi ehkä tulla itse ulos kaapista ja kertoa rehellisesti mielipiteensä homoista ja seksuaalisista vähemmistöistä. Sillä senhän hän on jo verhotusti tehnyt. Onko hänellä rohkeutta kertoa, että hänen on vaikeaa suhtautua tähän ihmisryhmään? Tunnustaa, että hänellä on mahdollisesti homofobia. Ja pikkuisen inhottaa ehkä? Se voisi kannattaa. Jos hän keskustelisi avoimesti asiasta vaikka jossain TV:n lukuisista paneeliohjelmista hän voisi päästä mahdollisesta fobiastaan. Se olisi myös kiinnostavaa katseltavaa. Aitoa avautumista. Ja taatusti hänen yli 110 000 seuraajaa Twitterissä visertäisivät innokkaasti. Seuraajia ropisisi lisää vauhdilla ja ehkäpä vielä tipahtaisi paikka eduskuntaan seuraavissa vaaleissa.

Oikeasti usein on niin, että sosiaalinen paine pakottaa ihmiset sanomaan, että he hyväksyvät jonkun asian, mutta syvällä sisimmässä asia ei olekaan aivan niin. Kaikkia avoin keskustelu ei auta. Kuten tiedämme, Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen päätä ei käännä mikään. Mutta jos Valavuoren sisimmässä on epävarmuutta asiasta, hän voisi päästä siitä olemalla rohkea ja tulemalla ulos kaapista. Sen jälkeen elämä on helpompaa. Minusta tutuu, että hän kuitenkin ainakin melkein hyväksyy kaikenlaiset ihmiset. Siis kaapista ulos ja visertämään vapaasti!

Hanna

 

 

Rasismista

Amsterdam on minusta ihana kaupunki. Olen käynyt siellä monta kertaa ja nautin sen tunnelmasta, hyvästä ruuasta, rennosta meiningistä, pitkistä ihmisistä (nimenomaan – siellä tuntuu olevan paljon pitkiä ihmisiä ja siksi kenkäkaupoista saa kauniita kenkiä mun kokoa joka on 41,5) kaupungin kauneudesta ja varsinkin ihmisten kauneudesta. Heitä on montaa sorttia ja monen värisiä. Eräs näky on jäänyt vahvasti mieleeni. Kun matkustin siellä kerran raitiovaunulla, edessäni seisoi nainen, jonka sylissä oli pieni vauva. Niin suloinen. Muistan vieläkin jotenkin valokuvamaisesti, miltä pikkuinen näytti. Hänen pehmeät pulleat käsivartensa, suuret ruskeat silmänsä, musta kihara tukkansa. Hän oli ehkä kolmen kuukauden ikäinen. Ja hänen ihonvärinsä oli musta. Sanoin miehelleni, että on kyllä järkyttävää, että maailmasta löytyy aina ihmisiä, jotka halveksivat tuota ihmistä. Ja jatkoin, että vaikka hänestä tulisi U.S.A:n presidentti, joku sanoisi että saatanan neekeri.

Sittemmin Amerikkaan tuli musta presidentti, en tiedä mikä pienokaisesta on kasvanut. Hän on nyt ehkä 10-vuotias.

Kun Suomeen nyt tulee pakolaisia, jotka ovat erinäköisiä kuin me, kuuntelen lausahduksia ja lausuntoja todella surullisena. Kuinka joku ihminen voi ajatella, että ihonvärillä voi olla ihmisen laadun kanssa mitään tekemistä. Se ei vaan mahdu minun päähäni mitenkään. Ongelmahan ei tietysti ole vain erilaisuus, vaan kaikenlaiset ennakkoluulot, joita en niitäkään kyllä käsitä. Tuntuu siltä, että järjen käyttö on unohtunut, eikä ihmisiä kiinnosta ottaa selvää siitä mitä oikeastaan tapahtuu, miksi ihmiset tulevat tänne ja millaisista tilanteista. Miksi miehiä tulee enemmän kuin perheitä ja kaiken huipuksi ihmetellään, että tulijoilla on älypuhelimia. Olisiko siis niin, että tulijoiden pitäisi olla köyhiä perheitä, ehkä mielellään jotenkin sairaita ja rampoja myös? Eikö olekaan hyvä että tulijat ovat ehkä koulutettuja ja työkuntoisia? Ja kun meillä yritetään lopettaa koulukiusaamista niin kuinka siitä edes voi tulla mitään, kun aikuiset ihmiset oksentavat maahan tulevien ihmisten niskaan koko sen loan, joka heidän sielussaan majaa? Ja lapset kuuntelevat ja katselevat.

Minulle tulee tästä käytöksestä mieleeni vanhat lännenelokuvat, joissa johonkin kylään tulee jotain uutta, rautatie, intiaani, naisen pitämä kauppa tai jotain muuta aivan järkyttävää. Yksi kohtaus on aina se, jossa paikan asukkaat kokoontuvat johonkin, kirkkoon tai koululuokkaan ja ihmisiä yhdistää hirvittävä vimma ja viha. Nämä ihmiset on aina kuvattu hölmöinä, silmät suurina tuijottamassa, vastustamassa ja valmiina kivittämään joku. Yhtäkkiä joku alkaa huutaa jotain ja koko pölvästien joukko on oitis mukana huutamassa. He eivät kyseenalaista tai edes yritä ajatella järkevästi. Heitä viedään kuin pässiä narussa. Ja kaikki me, jotka katsomme elokuvaa naureskelemme kuinka järjettömän typerää sakkia!

Muutin kerran nuorena Ruotsiin. Asuin perheessä ja minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Tyttäreni ovat asuneet ulkomailla myös. Tiedän kokemuksesta, kuinka vaikeaa olla tulla jonnekin, jossa ei ole ketään, jonka tunnet. Kaikki on toisenlaista jopa Ruotsin ja Suomen välillä. Kun lapseni ovat muuttaneet ulkomaille, olen sanonut heille että nukkukaa paljon. Siinä on sulattamista, kun jopa vessapaperi on erilaista kuin kotona. Ihan kaikki on jotenkin toisen laista. Äänet, tuoksut, puhe, tavat. Se stressaa eikä ole helppoa tottua. Kaikki vie aikansa.

Ei ole helppoa paeta sotaa, pelkoa ja kurjuutta jonnekin kauas perheestään ja tutuista tavoista ja asioista. Yritää saada perheelleen ihmisarvoinen ja turvattu arki. Sellainen jossa sinä ja minä elämme.

Ota vastaan muukalainen hyvin, hymyile edes. Ja ojenna auttava kätesi edes kerran. Kokeile. Saat itsekin hyvän mielen. Ja ehkä ystävän.

Rakkaudella

Hanna

P.S. Pieni suklaa puoti –elokuvassakin oli tämä kohtaus – olihan se kamalaa kun kaupunkiin tuli nainen joka myi ihanaa suklaata ja toi iloa. Hyi!