Kukkahattutätikohtaus!

Hanna50hattu1

Onko mahdollista enää palata aikaan, jolloin lapsuus oli rentoa?

Luin vuonna 2012 julkaistun kirjoituksen, jossa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen kritisoi vanhempien tapaa hyysätä lapsiaan ja työntää näille virikkeitä liian nopeaan tahtiin.

Niinhän se on. Tuntuu, että jonkin sortin kilpavarustelu ulottuu myös lapsiin.

Kirjoitus sai erilaiset mielikuvat ponnahtelemaan muistissani.

Olen käynyt Afrikassa köyhääkin köyhemmässä Tansaniassa. Siellä ihmisillä ei ollut oikein mitään. Kodit olivat olkikattoisissa savimajoissa ja ruoka valmistettiin nuotiolla. Köyhyys on mittakaavassa, jollaisesta ei meidän leveysasteilla ole tietoakaan. Kun ajoimme aamulla kylien läpi pitkin hiekkaa pöllyävää kapeaa tietä, näimme koulumatkalla olevia lapsia. He juoksivat nauraen kouluun. Kiinnitin lasten iloon erityistä huomiota. Se riemu oli käsin kosketeltavaa, huoletonta ja vapaata. Ajattelin meidän koululaisia, joista suuri osa viedään autolla kouluun ja koulupäivän jälkeen alkaa se perusrumba, jossa harrastetaan kaikkea mahdollista hampaat irvessä, eikä syödä päivällistä yhdessä, vaan kukin lämmittää ruokansa mikrossa parhaaksi katsomallaan hetkellä.

Oma lapsuuteni oli tietysti kovin erilainen. Me teimme sitä, mitä Sinkkonen pitää hyvänä. Leikittiin ja hössötettiin metsissä ja salaisissa paikoissa, kuten vinteillä, kellareissa ja autioissa taloissa. Kävimme omenavarkaissa (mikä oli huippujännittävää ja ihan parasta!) ja leikimme että fillari oli hevonen tai auto. Kello viisi mentiin kotiin syömään ja siinä pöydän ääressä istui koko perhe.

En usko, että entiseen voi palata mitenkään isosti. Mutta, kun nyt eletään kaikenlaisen luomun ja eläinten oikeuksien toteutumisen aikaa, voisi toivoa, että uusi sukupolvi ottaisi elämän vähän iisimmin. On trendikästä luopua liiasta tavarasta ja harkita ostoksia. Olisi hienoa, jos trendi ylettyisi myös lasten lelukoreihin. Luultavasti kukaan lapsi ei tarvitse sataa pehmolelua, eikä edes kymmentä. Sen sijaan lapsi tarvitsee vanhempien ääneen lukemia satuja, ehkä jopa käsinukke kädessä. Aikaa jolloin ei tehdä mitään. Ja aikaa jolloin siivotaan, leivotaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa yhdessä. Kuinka onnellinen on lapsi joka saa ripustaa pyykkiä. Jopa herkkä ja äkäinen teini on onnellinen, kun joutuu tekemään ruokaa koko perheelle.

Ne yhteiset ruokahetket olisivat niin älyttömän tärkeitä. Se että ne ’pyritään toteuttamaan kerran viikossa’ on oikeasti vitsi. Ja sen seuraukset näkyvät kyllä myös pöytätavoissa. Kaikki eivät enää ehdi opettaa kuinka veistä ja haarukkaa pidetään kädessä. Olen katsellut lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia ja hämmästellyt kuinka he ikinä saavat syötyä, kun haarukka on kädessä niin omituisella tavalla, että sen saaminen suuhun vaatii pienoista akrobatiaa. Ruokapöydän ääressä vanhempien on helppo kuulostella missä mennään ja onko kaikki hyvin.

Toki liikunta ja erilaiset kerhot ovat tärkeitä, mutta voisihan siinä hommassa olla joku tolkku. Aika usein tulee fiilis, että lasten harrastukset ovat osa statusta. Kuta enemmän, sen hienompaa.

Olen kuunnellut BookBeatissa ihanaa kirjaa Loistava ystäväni (Elena Ferrante) Siinä eletään Napolissa sotien jälkeen. Lapsuus, jota kirjoissa kuvataan, on juuri niin kammottavan ihanaa, kun omanikin oli. Kellareita, pientä pelkoa pimeää ja outoja ihmisiä kohtaan. Salaisuuksia ja kylä kasvattaa -mentaliteettia. Jos kersat törttöilivät minun lapsuudessani, jokainen aikuinen oli oikeutettu komentamaan heitä. Nythän siitä saanee syytteen. Ja lapset tekevät mitä hotsivat. Niinhän mekin teimme, mutta siitä seurasi yleensä rangaistus. Tiesimme tekevämme väärin.

Nyt siis isovanhemmat opettamaan lapsille ja lapsen lapsille perinneleikit ja pullan leipominen ja nuoret sukeltakoot suoraan trendien ytimeen ymmärtämällä, että vähemmän on enemmän, myös lasten kanssa.

Terv kukkahattutäti

Hanna

❤️

Kumpi tässä on sekaisin pää vai kaappi?

Makaan nojatuolissa selälläni pyjama päällä jalat rahilla. Läppäri on sylissäni. Tiedättekö sellaisessa jiin muotoisessa asennossa. Päätä vähän särkee enkä jaksa tehdä mitään järkevää. Stressaavaa. Kello on jo yli puolen päivän.

Päässä surraa mitä kaikkea haluaisin tehdä: Laittaa ulkoruukkuihin kaikkea kaunista. Hyasintteja ja havuja ehkä. Leipoa ja koristella pipareita. Leipoa joulutorttuja. Kirjoittaa joulukortteja ja tehdäkin niitä. Pitäisi maalta ruokapöytä ja järjestää kuitit tilitoimistoa varten. Käydä lenkillä. Mennä jumppaan. Tyhjentää varastosta kamaa. Tehdä pari joululahjaa. Ja tietysti kransseja.

img_3181

 

 

Ja jotenkin en vaan saa mitään aikaiseksi. Alkaa ihan älyttömästi ärsyttää tämä vetelyys ja reippauden puute. Ja sitten boooom… alan tehdä suuria päätöksiä.

Suunnittelen kuinka alan tehdä asioita systemaattisesti ja tehokkaasti ja teen joukon hyviä päätöksiä. Heti aamuisin alan tehdä inhottavimmat jutut alta pois. Teen listoja ja vedän yli tehdyt asiat. En käytä aikaa mihinkään turhaan (Facebook) ja suunnittelen hyvät aikataulut. Pidän kynät järjestyksessä ja terävinä. Samalla pää pysyy terävänä. Vastaan kaikkiin sähköposteihin heti.

Hyviin päätöksiin kuuluu myös, että muistan ottaa kauppaan oman kassin enkä osta muovikasseja. Maailmahan hukkuu muoviin. Sitä virtaa jo sisuksissammekin. En muutenkaan osta enää mitään. Koska en oikeasti tarvitse mitään. Päätän myös alkaa säästää rahaa erityiselle tilille jotain tarkoitusta (kaukomatkaa) varten.

 

Joululahjat ostan kuitenkin ja se tapahtukoon ajoissa. Ja tietysti paketoin ne lahjat myös hyvissä ajoin ja erityisen kauniisti. Ja jouluasioihin kun päästiin, niin toki teen pakkaseen kaikki jouluruuat valmiiksi ja suunnittelen kattauksenkin, niin että jouluna vain toteutan valmiit suunnitelmat. Ja olen hyvällä tuulella ja rento koko joulun. Ehdin siinä aattona käydä lenkilläkin – kyllä sitä varmasti ehtii, kun vaan suunnittelee ja tekee asioita etukäteen. Systemaattisesti. Sitten on sallittua syödä vähän suklaatakin ja juoda muutama lasi viiniä.

img_3167

Vähän myös ärsyttää vaatekaapin sekava tila tällä hetkellä, joten kaappi tulkoon myös siivotuksi ihan välittömästi. Ja liikuntaa on harrastettava vähintään viitenä, mieluiten kuutena päivänä viikossa. Eilen en tehnyt mitään joten tänään teen kaksin verroin. Ehkä lenkki ja jumppa, mietin samalla, kun syön kolmatta taatelia sormet tahmeina. Niin taatelit! Teen myös kahvitaatelikakun pähkinäkuorrutteella – se on ihanaa ja nyt kun sen teen, jouluna on helppoa vain ottaa se esiin.

Päätän myös istuttaa vähän kukkasipuleita, koska tulppaanit ovat vähentyneet pihalta vuosien saatossa ja niitä voi vielä istuttaa, koska maa ei ole roudassa. Ja kun piha nyt tuli mieleen, ymmärrän että haravoidakin pitäisi vielä ja pestä portti, postilaatikko ja lipputanko. Todellakin se lipputanko! Pari päivää enää ja on itsenäisyyspäivä. Laitanko muka lipun tuohon tummuneeseen tankoon?!

img_2924

Päätän myös olla jatkossa reipas heti aamusta ja toisin kuin nyt, pukea välittömästi joko lenkkivaatteet tai vaatteet päälle – päivän agendasta riippuen – ja aloittaa kaiken systemaattisen tekemisen klo 8.00 sharp, joka ikinen aamu.

Tästä päivästä lähtien alan olla järjestelmällinen ja selkeä ja järkevä ja lakkaan olemasta…. Minä?

img_3355

En mä tajua – olen aina ajoissa kaiken kanssa, teen kaiken minkä olen luvannut ja sopinut, kaappi on sekaisin ja lipputanko likainen, mutta pyykki on puhdas ja laskut maksettu. Siis ainoa asia mikä on sekaisin on oma pääni – pistänpä sen järjestykseen rakastamalla tällaista itseäni ja pistän musat soimaan. Sitten järjestän kuitit!

Pus kaikille – Hanna

Stressinpoistoidea josta saa tuplahyödyn!

Kevät on niin ihana juttu, mutta kaikkihan me tiedetään myös, että se paljastaa tietyt jutut: likaiset ikkunat, ihmeelliset pölyseitit joita riippuu siellä täällä kuin liaaneja viidakossa ja jotenkin lähes kaikki mihin katsoo näyttää yhtäkkiä nuhjuiselta.

Sama asia tapahtuu myös mun naamataululle. Olen tässä rasvannut ja hoitanut sitä ahkerasti ja kuuliaisesti, mutta huomenna on yksi kuvaus juttu ja jotenkin tuntui siltä, että on pakko mennä kosmetologille.

Soitin Tanjalle, johon olen tutustunut Fustra-treenien myötä parin mutkan kautta. Hänen Astara- hoitolansa on Leppävaarassa, vartin ajomatkan päässä meiltä.

Olen ollut jotenkin stressaantunut jo pitkän aikaa ja tuntuu, etten saa järjestettyä töitäni niin, että olisi joku kokonainen vapaapäivä, jolloin ei tarvitsisi avata konetta ja tehdä duunia ollenkaan. Tietyt tekemättömät asiat rassaavat, mutta joudun työntämään niitä eteenpäin kokoajan. Se syö mua. Ja vaikuttaa uneen.

Mutta hyppäsin siis autoon ja lähdin kosmetologille. Voi autuus – se oli i-h-a-n-a-a.

Maksin ensin sillä lämmitetyllä pedillä jännittyneenä kuin jousipyssy. Pikkuhiljaa lämpö ja Tanjan kasvoillani tanssivat sormet, kuumat pyyhkeet ja ihanat tuoksut saivat mut aivan veteläksi. Tanja sammutti valot ja näin silmissäni maailman kauneinta, syvää sinililaa väriä, jossa tähtipöly lenteli. Se oli ihanaa. Upposin siihen väriin ihan kokonaan. Ainoa ajatus, joka ehti käydä päässäni oli hypnotisoija Sami Minkkisen ääni, kun hän sanoo tällä videollaan – ajattele maailman rennointa väriä… Kuuntelen videota usein jos herään keskellä yötä ja haluan nukahtaa uudelleen, enkä ole koskaan kyennyt keksimään millainen on rento väri. Nyt tiedän!

linnunradan väri on maailman rennoin väri minulle. Tänään sen näin!

linnunradan väri on maailman rennoin väri minulle. Tänään sen näin!

Ja sitten hups – nukahdin. Niin makoisat unet. Ja nyt timanttihionnan ja happohoidon sekä kultanaamion jälkeen kirkas iho joka imee voiteet paremmin ja kirkas mieli, joka ei ole stressiä nähnytkään!

Rakastan aamiaisia ja second breakfast on parasta ikinä – paitsi että yhtä hyvää oli second sleep. Toiset unet melkein heti herättyä tähtipölyä katsellen samalla, kun joku hoivaa ihoasi lämpöisellä pedillä. Suosittelen lämpimästi!

Ommmm Hanna