Mitä tapahtui taidenäyttelyssä…?

img_5180

img_5172

Kävin Yayoi Kusaman näyttelyssä Helsingin kaupungin taidemuseossa HAM:ssa. Näyttely oli huikea pallomeri, joka pyörähti ihoni alle merkillisellä tavalla.

Kun olin pieni ja minulla oli selittämätön paha ja hankala olo, äiti kysyi minulta: onko sinulla kaiveri? Kaiveri kaivertaa sisintä, kuin mato. Se kiemurtelee sisuksissa, ei löydä ulospääsyä ja tekee mielen alakuloiseksi ja ahdistuneeksi. Mutta vain vähän. Kaiverin verran. Kaiverille ei ole löydettävää syytä ja jos onkin se ei paljasta itseään, se vaan kaivertaa mieltä. Ehkä syyn jossain syvällä tietääkin, mutta se ei tahdo tulla julki. Kaiveri ei ole kaveri.

Sunnuntaina sisääni oli luikerrellut kaiveri. En jaksa aina hätistää sitä pois, annan olla. Kyllä se aikanaan häipyy. Lähdin ystäväni kanssa Kusaman näyttelyyn, kaiveri matkassani.

img_5171

Kusama on lapsesta saakka kärsinyt mielenterveysongelmista ja hänen taiteensa lähtökohtia ovat sisäinen todellisuus, hallusinaatiot, pelot ja pakkomielteet. Keskeistä hänen taiteessaan on äärettömyys, toisto ja halu sulautua maailmaan. Hänen kuvionsa on pallo, jota hän toistaa loputtomasti. Joskus hän on tehnyt teosta yhtäjaksoisesti 50 tuntia paeten sisäisiä demoneitaan maalaamalla palloja tai muuta toistettavaa kuviota.

img_5185

Kun menin sisään noihin ihmeellisiin tilateoksiin, jotka toistivat palloja, ymmärsin häntä. Kun on kaiveri, tuntuu hyvältä kadota. Olla ihan hiljaa, kuin ei olisikaan ja samalla näkymätön. Kun sulautuu johonkin jatkumoon muuttuu jotenkin rajttomaksi. Se oli metka tunne. Kun katsoin teosta jossa hän oli nukkena mukana, sain saman tunteen kuin ollessani itse teoksen sisällä.

img_5192

img_5160

Oli itsekin tehtävä pallo - siksi kädet!

Oli itsekin tehtävä pallo – siksi kädet!

Kuin elävä - mutta on nukke

Kuin elävä – mutta on nukke

No niin – se kaiverista, menee ehkä vähän korkealentoiseksi! Mutta ehkä joku muukin tunnistaa kaiverin. Jos – niin terveisiä vaan. Taitavat olla samaa sukua kaikki.

Monet näyttelyvieraat olivat pukeutuneet pallollisiin vaatteisiin. Se oli hauskaa. Olin nähnyt paljon kuvia näyttelystä somessa ja siksi pukeuduin mustiin vaatteisiin. Ajattelin, että tulee ehkä muutama hyvä kuva. Voi hitto soikoon! Tämä kuvien ottaminen kun menee välillä ihan hulluuksiin. Huomasin näyttelyssä, kuinka paljon enemmän sain, kun en ottanut kuvia, vaan annoin teoksen viedä ja keskityin vain palloihin tai kurpitsoihin tai väreihin ja valoihin – tai pimeyteen. Olen kyllä sitä mieltä että kuvat ovat ihania, mutta kannattaa niiden ottamisen välillä myös olla todellakin hetkessä ja vain aistia sitä mikä on ja mitä tapahtuu. Kuten perjantain Blog Award Finland 2016 gaalassa, jossa oli huikea ilotulitus. Ihmiset kuvasivat sitä innokkaasti. Entäpä jos olisivat vain nauttineet? Minä nautin. Ilotulituksen juttu on juuri sen ohitse kiitävä kauneus.

Kusaman työt ja maailmat ovat siis hilpeitä. Hän on taitava ja ihmeellinen. Kiinnostavaa on myös se, että hän on 87-vuotias ja maalaa edelleen. Hänen taiteestaan innostuvat kaiken ikäiset. Se onkin toinen asia, joka sunnuntaina oli mielessäni. Ikä. Palaan siihen seuraavassa kirjoituksessani. Stay tuned!

img_5168

Palloillaan!

●●●●●●●

●●●●●●●

Hanna

Taiteesta aggressioihin – matkani tänään

Tänään oli yksi vaikuttavimmista tiedotustilaisuuksista joissa olen ollut pitkään aikaan. Ateneumin taidemuseo on saanut lahjoituksena mittavan taidekokoelman kajaanilaiselta 79-vuotiaalta Tuomo Sepolta, joka on ranskan ja englannin kielen lehtori. Hän on omistanut koko elämänsä taiteen keräämiselle ja kokoelmaan kuuluu lähes 2000 työtä. Tialsuudessa hän istuu Ateneum-salin lavalla ja kertoo elämäntyöstään. Olisin halunnut kuunnella hänen kertomuksiaan koko päivän.

Kuvassa taiteen kerääjä Tuomo Seppo ja Mikko koira Kuva: Hannu Pakarinen Kansallisgalleria

Kuvassa taiteen kerääjä Tuomo Seppo ja Mikko koira
Kuva: Hannu Pakarinen Kansallisgalleria

Tuomo Seppo osti ensimmäisen työnsä 11-vuotiaana piirustuksen opettajaltaan ja 15-vuotiaana hän hankki Tuulikki Pietilän grafiikan lehtiä, jotka hän maksoi kukkakapan juoksupoikana tienaamillaan palkkioilla.

Hän halusi tuntea taiteilijat, joiden töitä hän osti, että hän ymmärtäisi paremmin ja täydemmin miksi työt olivat sellaisia kuin olivat. Kertomukset siitä kuinka hän ystävystyi mm. Ina Collianderin kanssa ja pesi Tapani Raittilan ikkunoita ja ”tonki” tämän kokoelmia vapaasti toivat kokonaan uudenlaisen tunteen taiteen keräämiseen ja taiteilijoihin ja sitä kautta kokoelmaan. Kuinka suuri on keräilijän rakkaus ja intohimo taiteeseen, että välillä jättää syömisenkin vähemmälle, että saa ostettua haluamansa työn.

Hän kertoi olevansa kiinnostunut erityisesti luonnoksista enemmänkin kuin lopullisista valmiista töistä, sillä luonnokset ovat rouheampia kuin valmis maalaus ja se kertoo enemmän.

Oli niin hienoa kuunnella häntä. Taiteen kerääjää, joka ei ole osakesijoittaja, joka sijoittaa taiteeseen. Hän on ihminen, joka rakastaa kuvia. Myös hänen kaunis nöyryytensä taiteilijoita kohtaan oli jotenkin erityistä ja silti huumoria riitti hänen valloittavissa tarinoissaan. Kuuntelin tarinoita silmät vuoronperään sekä liikutuksen että naurun kyynelissä.

14446502_10201890635144178_1261115697_o-2

”Tuomo Sepon kokoelma avaa ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen 1900-luvun taiteen historiaan. Valinnat Seppo on tehnyt herkästi ja samalla hyvin tarkasti. Kokonaisuus kertoo harvinaisen vaikuttavalla tavalla taiteen katsomisesta ja kokemisesta sekä taiteilijoiden ja keräilijän elämänmittaisesta matkasta”, kertoo museonjohtaja Susanna Pettersson. En olisi ymmärtänyt tätä tiedotteesta lainaamani tekstiä, ellen olisi nähnyt Tuomo Seppoa ja kuullut hänen tarinoitaan. Taiteen kokeminen on mielestäni se avainsana. Näyttely ”Valo muuttaa kaiken – Tuomo Sepon kokoelma” on Ateneumissa 28.2.-16.4.2017 Siihen on siis vielä aikaa.

Kun lähdin pois Ateneumista olin niin täynnä tämän herkän, hauskan ja viisaan vanhan miehen lataamaa tunnetta, etten oikein tiennyt mihin mennä. Seisoin kauan Ateneumin juhlavassa aulassa kunnes astuin ulos keskustan ihmisvilinään. Kävelin aseman taakse, jossa lohduton kynttilämeri ja kukat kertoivat järkyttävää tarinaa ihmisten aggressioista ja suvaitsemattomuudesta. Miten kaukana nuo kaksi maailmaa ovatkaan toisistaan. Kaupunki tuntui muutenkin kovin vihamieliseltä. Kaikki liikenteessä liikkuvat ovat vihaisia ja kiireisiä. Aggressiot leijuvat sakeana pilvenä kaikkialla samoin kuin itsekkyys ja itsekeskeisyys. Oma napa on niin tärkeä, että tavat ja tunteet unohtuvat. Kun kaksi treeniasuihin pukeutunutta, nuorta sporttista ihmistä ajaa keskelle jalkakäytävää, keikkien tielle kalliin autonsa ja kipittävät postiin kädessään 20grammaa painava kirjekuori, voin oikeasti hiukan huonosti. Kotona eduskunnan kyselytunti tulee televisiosta ja aiheena on vanhusten huollosta vähennettävät rahat. Hoitajia joudutaan vähentäämään, vaikka jo nyt silläkin saralla aggressiot ja kiire ovat arkitodellisuutta.

14424112_10201890663904897_406749958_o-1

Katsokaa ihmiset kauneutta, siinä piilee paljon voimaa. Ei tarvitse olla taiteen tuntija, kauneus on voitelua sielulle ja mielelle ja se rauhoittaa. Ja rauhaa tämä tämä maailma kaipaa globaalisti ja kaikkihan lähtee sinusta ja minusta.

Hanna

 

 

Mitä televisiosarja sai minut tekemään!

Katsottiin telkkarista elokuvaa. Juonessa oli traaginen käänne ja tapahtuma, jollaisen olen itse kokenut kauan sitten. Aloin itkeä. Tyrskiä oikein kunnolla. Mieheni katsoi silmät suurina, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Vaikka toisaalta hän on jo tottunut tunteellisuuteeni tietysti. Nyt reaktio elokuvan tapahtumiin vain oli lievästi sanottuna kovin vahva. Jostain muistin lokeroista kumpusi nuo samat tunteet, kuin silloin kauan sitten ja samastuin roolihenkilön tilanteeseen sataprosenttisesti. Eikä muuten naurattanut yhtään! (Nyt naurattaa kyllä aika paljon!)

Minulle käy aina niin. Olen elokuvassa täysillä mukana. Hukun elokuvan maailmaan ja sama tapahtuu, kun luen kirjoja. Olen joku kirjan henkilöistä ja välillä olen yhtä aikaa kaikki henkilöt. Voitte vain kuvitella kuinka raskasta hommaa se on! Mutta siinähän viihteen viehätys onkin. Ne vievät pois arjesta ja kuten äitini opetti, kirjoissa sinulla on aina ystäviä ja voit matkustaa minne ikinä haluat.

Mutta kuinka pitkälle voi elokuvan, televisiosarjan tai kirjan maailma ihmisen nielaista? No pakko on myöntää, että minut se voi nielaista ihan kokonaan. Joskus kun luen kirjaa ja joudun laittamaan sen sivuun, elän kirjan maailmaa päässäni koko päivän. Olen roolihenkilön sisällä kaupungilla ihan tyynesti. (Tai myrskyisästi – tilanteesta riippuen) En siis tee mitään, mutta ajattelen, kuin esikuvani. Huvittavinta on kuitenkin se, mitä Sinkkuelämää televisiosarja sai minut tekemään.

hbz-best-of-carrie-bradshaw-52

Parasta sarjassa oli neljän naisen ystävyys. Mutta vähintään toiselle sijalle nousi sarjan stailaus. Ne vaatteet! Ja kuinka ne oli puettu! Kaikki ihanat vastavoimat Carrien asukokonaisuuksissa. Oudot yhdistelmät, suuret korut tai pienen pienet. Kaikki se ennalta arvaamattomuus. Ja tietysti Manolot ja muut upeat kengät. Jotenkin sarjasta jäi fiilis että arki on asujen puolesta ainakin aina yhtä juhlaa.

hbz-best-of-carrie-bradshaw-05_2

Tuohon aikaan matkustin paljon U.S.A:ssa. Siellä juhlapukuja on rekit pullollaan eivätkä ne maksa ollenkaan niin paljon kuin täällä. Koko maailman värit, materiaalit ja tyylit löytyy yhtä helposti, kun rasvaton maito marketista. No mitä tein? Ostin juhlamekkoja! Joka reissulta muutamia. Ja kenkiä! Korkeita hullun ihania pikku inkvisiittoreita. Tietämättä koska muka voisin käyttää niitä. Hullaannuin ja näin itseni juoksentelemassa pitkin poikin ihanissa ihanissa juhlissa harva se ilta.

Mutta tiedättekö mitä? Käyn ani harvoin juhlissa. Varsinkaan sellaisissa, joissa noille puvuille olisi ollut mitään käyttöä. Elin Carrie-elämää ja täytin vaatekaappiani ihanilla hullutuksilla! Muutama vuosi sitten myin ne kaikki. Olin käyttänyt yhtä. Tyllihame on vielä vaatekaapissa, mutta se on Suomesta ja tylli on tönkköä. Carrien hameen tylli on kuin vaahtoa. Että voinkin olla hullu! Mutta ajattelin juuri katsoa koko sarjan taas kerran. Pelkään hiukan, josko sarja saa minut jälleen vaatekaupoille…

Harper’s Bazaar on poiminut Carrien 50 parasta asukoknaisuutta, voit katsoa ne täältä

Silti olen sitä mieltä että ylipukeutuminen on ihanaa!

Suukkoja ja unelmia päivään!

Hanna