Väkivallan katsominen sattuu

Katsottiin mieheni kanssa eilen ruotsalaista rikosdraamasarjaa telkkarista. Sarja (Modus) on jännittävä ja pelottava. Pidän siitä. Haluan katsoa ohjelmia, jotka naulaavat minut kiinni ruutuun. On jotenkin dorkaa, että elän niissä sarjoissa niin täysillä. Kaikki tunteet ovat aina pelissä, kun katson jotain hyvää ohjelmaa tai elokuvaa.

On kiinnostavaa miettiä näyttelijävalintoja. Miksi joku tyyppi on vastenmielinen, jopa kuvottava. Mitkä eleet, millainen maskeeraus ja vaatteet tekevät oikeastaan tavallisen näköisestä ihmisestä ilmiselvästi pahan, kieron tai uhkaavan. Joskus huomaa olevansa pahisten puolella ja joskus on vaikeaa saada unta, kun sarjan kieroilija on pelannut likaista peliään koko jakson ajan. Itken tietysti vuolaasti kaikissa romanttisissa elokuvissa, myös lasten imelissä jouluelokuvissa, piirrettyjä unohtumatta. Disneyn Alladin on mielestäni suuri elokuva. (Rakastan sen musiikkia ihanin biisi on A Whole New World)

On hienoa voida heittäytyä kokonaan tarinan vietäväksi, se huuhtoo ajatukset pois arjesta ja siihenhän ohjelmien tekijät tietysti pyrkivät. Mutta on yksi asia jota en oikein mitenkään kykene katsomaan. Kun ihmistä hakataan. Tuntuu kuin omasta palleasta lähtisi ilmat ulos. Eilisessä Moduksen jaksossa naista hakattiin ja potkittiin, se saa minut aivan suunniltani. En katso, enkä kuuntele. Kädet ovat korvilla ja silmät kiinni. Melkein oksennan.

Väkivaltakohtaukset tuovat välittömästi mieleeni maailman aidon väkivallan. Kun Moduksessa hakataan naista, mieleeni tulee Aleppo. Ja siihen ajatus pysähtyy… Laitan rahaa Aleppon hyväksi eri reittejä. Väkivalta ahdistaa.

Alan miettiä voisiko maailma olla erilainen, jos sen johtajat olisivat naisia. Miehet päättävät, miehet sotivat, naiset pelkäävät, itkevät ja laittavat rahaa Aleppon lapsille. En väitä etteivätkö miehetkin pelkäisi ja auttaisi, mutta miehet hallitsevat tätä maailmaa. Tässä vaiheessa mieleen nousee myös Madonnan puhe Billboardin gaalassa. En ole koskaan pitänyt Madonnasta, mutta nyt rakastan häntä. Puhe on loistava ja kuinka haavoittuvan tuntuinen hän on puhuessaan. Kuinka hänen kauneuskirurgian muuttamat kasvonsa ovatkaan niin arat ja herkät.

Meitä naisia syytetään kieroilusta, kateudesta ja naisvaltaisten työpaikkojen sanotaan olevan täynnä säätöä, juoruilua ja hankaluuksia. Vähemmän meitä syytetään väkivallasta. Tosin sodan käynyt isäni kertoi, että pahinta koko sodassa olivat venäläiset naissotilaat. Heidän julmuutensa ja kylmyytensä oli kuulemma kokonaan toisesta maailmasta, kuin miesten.

Pääni surisee kuin mehiläispesä. Seuraavaksi näen uutisia Donald Trumpin ministerivalinnoista. Ne ovat pelottavia. Avaan aamun lehden. Siinä on juttu keräyksistä, joiden kautta voi auttaa erilaisissa hankalissa tilanteissa olevia ihmisiä saamaan joulun. En osaa päättää minne kaikkialle antaisin apuani. Moneen paikkaan sitä on jo mennyt, mutta tarvitsevia on niin paljon.

Tämä kaikki on oikeasti suoraa jatkumoa siitä, että näin TV-draamassa, kun ihmistä hakattiin.

TV-väkivallasta puhuttiin joskus paljonkin, enää en ole juuri siihen aiheeseen törmännyt. En tiedä tietääkö kukaan, vaikuttaako se ihmiseen jotenkin väkivaltaa lisäten tai vähentäen. Kohtaukset ovat joskus vain niin kammottavan aidon tuntuisia. Sen sijaan TV-sarjoissa suhtaudutaan kuolemaan usein varsin kevyesti. Se hetki, kun joku ilmoittaa läheisen kuolemasta draamassa, on usein kevyt. Ihmiset kykenevät puhumaan ja toimimaan. Poliisit ja tutkijat kohtaavat murhattuja ihmisiä ja ovat kuin hedelmätiskin äärellä valitsemassa parasta omenaa ja miettimässä päivän ruokalistaa. Huomaan olevani kovin tunteellinen. On varmaan parasta välillä siirtyä katsomaan hilpeitä hupailuja. Hyviä sellaisia on harvassa, mutta Better Things HBO:lla on sellainen. Silkkaa hupia! Mutta en silti jätä Modusta katsomatta. Se on huippu-sarja, vaikka osan katsonkin silmät kiinni.

Iloa päivään ja anteeksi ankeista ajatuksista. Ollaan kilttejä toisillemme.

Hanna

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *