Ex-missin kissanpäivät

Gllda valmistui leikkaamattomien kissojen  ylimpään titteliin eli  Eurooppa Championiksi alkuvuodesta 2008. Nykyään tittelin nimi on Supreme Champion. Kuva: Marko Lumikangas

Gllda valmistui leikkaamattomien kissojen ylimpään titteliin eli Eurooppa Championiksi alkuvuodesta 2008. Nykyään tittelin nimi on Supreme Champion. Kuvat: Marko Lumikangas

Gilda eli EC, PR Mythai Wang Kaang Raang, DSM, DVM on 9-vuotias lempeä kastraattirouva, jolla on takanaan komea ura näyttelytähtenä. Tästä kertovat sen viralliseen nimeen liitetyt tittelilyhenteet DSM eli Distinguished Show Merit ja DVM eli Distinquished Variety Merit.

Nykyään missimittelöt ovat kuitenkin mennyttä elämää: sen jälkeen kun Gilda steriloitiin viimeisten pentujensa jälkeen kesällä 2012, se hankki nopeaan tahtiin melkoisesti lisää elopainoa, ja kilpa-areenat jäivät muutaman näyttelyn jälkeen kokonaan. Tähän vaikutti paljon myös se, että samoihin aikoihin Gildalta diagnosoitiin astma. Tauti pysyy kurissa säännöllisellä kortisonilääkityksellä, mutta myös ylimääräisen stressin välttäminen auttaa hoitotasapainon ylläpidossa.

Gilda selvästi nauttii rauhallisista eläkepäivistään. Pomon velvollisuudet eivät enää paina, ja kissarouva on tyytyväinen saadessaan maata ”norpattaa” sohvalla hyljemäisen virtaviivaisessa asennossa. Elopainon karttuminen toi tosin poliittisesti epäkorrektin lempinimen Pläski, mutta se lienee pieni hinta onnellisista kissanpäivistä.

Gílda keväällä 2015. Kymmenvuotissynttäreitä juhlitaan elokuussa.

Gílda keväällä 2015. Kymmenvuotissynttäreitä juhlitaan elokuussa.

Gilda on oma kasvattini, jonka elämänvaiheita olen seurannut syntymästä asti. Kolmen pennun pentue näki päivänvalon elokuussa 2005 äitini luona, jossa emo Ansa, Helmin tytär, asusteli tuolloin tilapäisesti. Hyvin pian tiesin, että Gilda jäisi kotiin tai siis tässä tapauksessa muuttaisi minun luokseni. Lopulta pennun mukana seurasi myös Ansa-emo.

Näyttelyissä Gilda kävi usein yhtä matkaa menestyksekkään isänsä Kamun kanssa. Juhlimme Kamun kotiväen kanssa monia voittoja puolin ja toisin ympäri Suomen ja Ruotsia myöten. Kerran isä ja tytär olivat jopa toisiaan vastassa näyttelyn paneelissa – kumpikin rankattu ensin sukupuolensa kauneimmaksi kategoriassaan. Korattien kaksoisvoitto!

Näihin muistoihin liittyy myös suloisenkipeää haikeutta. Niin Gildan Ansa-emo kuin Kamu-isä menehtyivät sairauksiin aivan liian nuorena. Poissa on myös äitini, jonka hellässä hoivassa Gilda sisaruksineen vietti elämänsä ensimmäiset kuukaudet.

Gilda itse jätti maailmaan yksitoista pentua viidessä pentueessa. Toiseksi viimeisestä pentueesta muutti Piipi-tytär Kattihovin kissalaan Raisoon, ja tätä kautta aukeaa suora linkki nuorimman ja vanhimman kissani välille. Juniorini Io-neidon isä on Piipin poika eli Gildan tyttärenpoika, Ansan tyttärentyttärenpoika ja seniorini Helmin tyttärentyttärentyttärenpoika. Sukupolvien ketju jatkuu.

 

 

 

Kissamaista laatuaikaa

Tarvitaan sekä taitoa että tuuria, jotta seitsenviikkoiset pennut saa poseeraamaan sievästi ryhmäkuvassa. Kuva: Marko Lumikangas

Tarvitaan sekä taitoa että tuuria, jotta seitsenviikkoiset pennut saa poseeraamaan sievästi ryhmäkuvassa. Kuva: Marko Lumikangas

Seitsenviikkoiset kissanpennut ovat jo sen verran isoja, ettei emon tarvitse vahtia niitä ihan joka hetki. Emokissa Tättähäärä selvästi nauttii, kun se saa ottaa välillä hieman laatuaikaa vain itselleen lasten leikkiessä keskenään. Laatuaika tarkoittaa tässä tapauksessa omaa sylihetkeä tai leppoisaa torkkutuokiota peiton alla jaloissani – lempipaikassaan. Kovana kehrääjänä Häärä myös ilmaisee mielihyvänsä kuuluvasti.

Raapimatornin laella on kissaperheen hyvä ottaa päiväunet - maitobaarikin taas auki.

Raapimatornin laella on kissaperheen hyvä ottaa päiväunet – maitobaarikin taas auki.

Koratnaaraat ovat kuitenkin usein niin omistautuneita jälkikasvulleen, että ne päästävät pennut silloin tällöin nisille siihen asti, kun nämä muuttavat uusiin koteihinsa. Imetyksen merkitys on tässä vaiheessa tietysti enemmän sosiaalinen kuin ravitsemuksellinen. Vaikka pennut syövät kiinteää ruokaa hyvällä halulla ja nirsoilematta, välillä iskee tarve päästä emon maitobaariin. Läheistä hetkeä säestää herkkä hyrinä: pennut näyttävät perineen emonsa taipumuksen kehrätä paljon ja kuuluvasti.

Kissojen kehräämisessä on yleensäkin paljon yksilökohtaisia eroja. Yksi käynnistää rukin heti kosketuksesta; toinen kehrää harvoin ja vain harvoille.  Joillakin on iso ja kaikuva kehruuääni, toisilla tikittävän nopeatempoinen. Yhtä kaikki, minulle kissan kehruu on rauhoittavin ääni, jonka tiedän. Sen tasaiseen pehmeyteen sulavat kaikki maailman murheet.

 

Kummallisen epäsopiva harrastus

Ropsu tuomarin pöydällä viime sunnuntaina. Kuva: Anni Jauhiainen

Ropsu tuomarin pöydällä viime sunnuntaina. Kuvat: Anni Jauhiainen

Viime viikonloppu kului taas vaihteeksi kissanäyttelyssä, tällä kertaa Turussa Metsämäen raviradalla. Arvostelussa oli tällä kertaa nuori kollipoikani Ropsu eli Mythai Palat Pai Jit, joka asustelee sijoituskodissa Nokialla.

Uroskissan sijoitus tarkoittaa käytännössä sitä, että kissa on kasvattajan nimissä, vaikka se asuukin omassa kodissaan omien ihmistensä (ja mahdollisten eläinystäviensä, Ropsun tapauksessa isäkissansa) kanssa. Kissan normaali arki kuluineen kuuluu sijoituskodille, kun taas kasvattaja vastaa ja huolehtii jalostuskäytöstä eli suvunjatkamispuuhista sekä mahdollisesta näyttelyttämisestä.

Kissan sijoituksella on mahdollista lisätä kasvatuskissojen määrää – lähes jokaisella jo kodin koko asettaa rajat kissamäärälle. Leikkaamattoman uroksen pito kerrostaloasunnossa saattaa myös olla hieman haastavaa, varsinkin jos oven toiselta puolelta kulkeutuu naaraiden sulotuoksuja. Tämä taas voi innostaa kollia keskiyön serenadeihin ja reviirin merkkaukseen. Samaan tilaan ei leikkaamattomia naaraita ja uroksia pidä päästää, jollei halua iloista perhetapahtumaa pyytämättä ja yllättäen. Näistä syistä sijoituskoti on usein toimiva ratkaisu.

Tättähäärä eli SC Melodian Tulaya, DVM, DSM odottelee vuoroaan sylissäni ennen arvostelua.

Tättähäärä eli SC Melodian Tulaya, DVM, DSM odottelee vuoroaan sylissäni ennen arvostelua.

Kissanäyttelyiden maailmaan sukelsin ensi kerran jo loppuvuodesta 1997, jolloin hankin ensimmäisen korattini, vuosi sitten edesmenneen kantakuningatar Nyssen. Sittemmin harrastus vei kyynärpäitä myöten mukanaan, ja nykyisin käy näyttelyissä yleensä ainakin yhtenä viikonloppuna kuukaudessa, joskus useampanakin.

Kissakisoista ei ole Suomessa pulaa, sillä esimerkiksi tänä vuonna eri rotukissayhdistykset järjestävät näyttelyitä parinakymmenenä viikonloppuna eri puolilla maata. Viikonlopun aikana pidetään kaksi erillistä näyttelyä, joista voi valita vain toisen tai sitten molemmat. Noin viikkolevon kannalta on toki järkevää viettää näyttelyssä esimerkiksi vain lauantai ja nukkua sunnuntaina univelat pois. Usein ahneus kuitenkin iskee, varsinkin jos menestys vaikuttaa mahdolliselta, ja huomaan kökkiväni koko viikonlopun jossain epämääräisessä hallissa…

Aikaiset aamuherätykset tuntuvat paitsi omistajassa myös kissassa. Häärä haukottelee häkissään.

Aikaiset aamuherätykset tuntuvat paitsi omistajassa myös kissassa. Häärä näyttelyhäkissään.

Kissanäyttelyharrastuksen rasittavin puoli ovat aikaiset aamuherätykset. Kissaliiton alaisissa näyttelyissä jokaisen kissan on läpäistävä eläinlääkärintarkastus päästäkseen sisään, ja tämä tarkastus on aamuvarhaisella, tyypillisesti esimerkiksi klo 7-9. Jos vielä näyttelypaikalle on matkaa vaikka 180 kilometriä ja haluaa välttää pahimmat jonot, herätys on säädettävä soimaan kello kukko.

Olen tietysti todella aamu-uninen ihminen. Aika usein olenkin äimistellyt, miksi ihmeessä minulla on harrastus, joka sotii täysin biologisia rytmejäni vastaan. Näyttelyviikonloppuina nukun siis aivan liian vähän (en tietenkään onnistu saamaan unta riittävän ajoissa, koska olen iltavirkku), mutta olen oppinut hoitamaan aamutoimet automaattiohjauksella ja selviytymään näyttelypaikalle, useimmiten omalla autolla. Zombimoodista ei onneksi ole näyttelypaikalla sanottavasti haittaa, sillä aamun tunteina ei ole yleensä muuta tekemistä kuin odottaa arvosteluvuoroaan, joka koittaa joskus tuntien päästä. Näyttelyhäkin laitto tulee vuosien kokemuksella jo selkäytimestä.

Tättähäärä tuomari Sara Viuhan arvostelussa.

Tättähäärä tuomari Sara Viuhan arvostelussa.

Kissanäyttelyissä tuskin jaksaisi käydä, jos ainoa motivaatio ja päämäärä olisi voitto. Aina kun ei voi voittaa, eikä edes joka kerta (paitsi jotkut harvat).  Uskon, että suurelle osalle näyttelyiden vakikävijöistä sosiaalinen toiminta ja kavereiden tapaaminen ovat vähintään yhtä tärkeää kuin kissan mahdollinen menestys, monesti tärkempiäkin. Missä muualla kuin kissanäyttelyssä voi höpöttää kissa-asiaa päivät pitkät? Ja juttukumppaniakin oikeasti kiinnostaa!

Toisaalta olisi tekopyhää väittää, ettei menestyksellä ole mitään merkitystä. Totta kai voitto tuntuu hyvältä, ja niin sen kuuluukin. Kun menestystä annostellaan sopivasti, siihen ei totu liikaa, mutta kisamotivaatio pysyy yllä. Siksipä valmistaudun jo hiljalleen Tättähäärän, tämän hetken ”ykkösnäyttelykissani” mammaloman päättymiseen – ja ilmoitin sen näyttelyyn.