Kummallisen epäsopiva harrastus

Ropsu tuomarin pöydällä viime sunnuntaina. Kuva: Anni Jauhiainen

Ropsu tuomarin pöydällä viime sunnuntaina. Kuvat: Anni Jauhiainen

Viime viikonloppu kului taas vaihteeksi kissanäyttelyssä, tällä kertaa Turussa Metsämäen raviradalla. Arvostelussa oli tällä kertaa nuori kollipoikani Ropsu eli Mythai Palat Pai Jit, joka asustelee sijoituskodissa Nokialla.

Uroskissan sijoitus tarkoittaa käytännössä sitä, että kissa on kasvattajan nimissä, vaikka se asuukin omassa kodissaan omien ihmistensä (ja mahdollisten eläinystäviensä, Ropsun tapauksessa isäkissansa) kanssa. Kissan normaali arki kuluineen kuuluu sijoituskodille, kun taas kasvattaja vastaa ja huolehtii jalostuskäytöstä eli suvunjatkamispuuhista sekä mahdollisesta näyttelyttämisestä.

Kissan sijoituksella on mahdollista lisätä kasvatuskissojen määrää – lähes jokaisella jo kodin koko asettaa rajat kissamäärälle. Leikkaamattoman uroksen pito kerrostaloasunnossa saattaa myös olla hieman haastavaa, varsinkin jos oven toiselta puolelta kulkeutuu naaraiden sulotuoksuja. Tämä taas voi innostaa kollia keskiyön serenadeihin ja reviirin merkkaukseen. Samaan tilaan ei leikkaamattomia naaraita ja uroksia pidä päästää, jollei halua iloista perhetapahtumaa pyytämättä ja yllättäen. Näistä syistä sijoituskoti on usein toimiva ratkaisu.

Tättähäärä eli SC Melodian Tulaya, DVM, DSM odottelee vuoroaan sylissäni ennen arvostelua.

Tättähäärä eli SC Melodian Tulaya, DVM, DSM odottelee vuoroaan sylissäni ennen arvostelua.

Kissanäyttelyiden maailmaan sukelsin ensi kerran jo loppuvuodesta 1997, jolloin hankin ensimmäisen korattini, vuosi sitten edesmenneen kantakuningatar Nyssen. Sittemmin harrastus vei kyynärpäitä myöten mukanaan, ja nykyisin käy näyttelyissä yleensä ainakin yhtenä viikonloppuna kuukaudessa, joskus useampanakin.

Kissakisoista ei ole Suomessa pulaa, sillä esimerkiksi tänä vuonna eri rotukissayhdistykset järjestävät näyttelyitä parinakymmenenä viikonloppuna eri puolilla maata. Viikonlopun aikana pidetään kaksi erillistä näyttelyä, joista voi valita vain toisen tai sitten molemmat. Noin viikkolevon kannalta on toki järkevää viettää näyttelyssä esimerkiksi vain lauantai ja nukkua sunnuntaina univelat pois. Usein ahneus kuitenkin iskee, varsinkin jos menestys vaikuttaa mahdolliselta, ja huomaan kökkiväni koko viikonlopun jossain epämääräisessä hallissa…

Aikaiset aamuherätykset tuntuvat paitsi omistajassa myös kissassa. Häärä haukottelee häkissään.

Aikaiset aamuherätykset tuntuvat paitsi omistajassa myös kissassa. Häärä näyttelyhäkissään.

Kissanäyttelyharrastuksen rasittavin puoli ovat aikaiset aamuherätykset. Kissaliiton alaisissa näyttelyissä jokaisen kissan on läpäistävä eläinlääkärintarkastus päästäkseen sisään, ja tämä tarkastus on aamuvarhaisella, tyypillisesti esimerkiksi klo 7-9. Jos vielä näyttelypaikalle on matkaa vaikka 180 kilometriä ja haluaa välttää pahimmat jonot, herätys on säädettävä soimaan kello kukko.

Olen tietysti todella aamu-uninen ihminen. Aika usein olenkin äimistellyt, miksi ihmeessä minulla on harrastus, joka sotii täysin biologisia rytmejäni vastaan. Näyttelyviikonloppuina nukun siis aivan liian vähän (en tietenkään onnistu saamaan unta riittävän ajoissa, koska olen iltavirkku), mutta olen oppinut hoitamaan aamutoimet automaattiohjauksella ja selviytymään näyttelypaikalle, useimmiten omalla autolla. Zombimoodista ei onneksi ole näyttelypaikalla sanottavasti haittaa, sillä aamun tunteina ei ole yleensä muuta tekemistä kuin odottaa arvosteluvuoroaan, joka koittaa joskus tuntien päästä. Näyttelyhäkin laitto tulee vuosien kokemuksella jo selkäytimestä.

Tättähäärä tuomari Sara Viuhan arvostelussa.

Tättähäärä tuomari Sara Viuhan arvostelussa.

Kissanäyttelyissä tuskin jaksaisi käydä, jos ainoa motivaatio ja päämäärä olisi voitto. Aina kun ei voi voittaa, eikä edes joka kerta (paitsi jotkut harvat).  Uskon, että suurelle osalle näyttelyiden vakikävijöistä sosiaalinen toiminta ja kavereiden tapaaminen ovat vähintään yhtä tärkeää kuin kissan mahdollinen menestys, monesti tärkempiäkin. Missä muualla kuin kissanäyttelyssä voi höpöttää kissa-asiaa päivät pitkät? Ja juttukumppaniakin oikeasti kiinnostaa!

Toisaalta olisi tekopyhää väittää, ettei menestyksellä ole mitään merkitystä. Totta kai voitto tuntuu hyvältä, ja niin sen kuuluukin. Kun menestystä annostellaan sopivasti, siihen ei totu liikaa, mutta kisamotivaatio pysyy yllä. Siksipä valmistaudun jo hiljalleen Tättähäärän, tämän hetken ”ykkösnäyttelykissani” mammaloman päättymiseen – ja ilmoitin sen näyttelyyn.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *