Harrastaminen avartaa

Vietin viime viikonlopun Tättähäärän kanssa Uudenmaan Rotukissayhdistyksen näyttelyssä Askolassa. Jos paikkakunnan nimi ei sano mitään, kyseessä on noin 5000 asukkaan kunta Itä-Uudellamaalla, parikymmentä kilometriä Porvoosta pohjoiseen.

SC Melodian Tulaya, DVM DSM eli Tättähäärä Askolan näyttelyn paneelissa 6. maaliskuuta. Kuva: Tessa

SC Melodian Tulaya, DVM DSM eli Tättähäärä Askolan näyttelyn paneelissa sunnuntaina 6. maaliskuuta. Kuva: Tessa

Joudun itsekin tarkistamaan Askolan tarkan sijainnin, kun näyttelykutsu julkaistiin – ja huomasin, että kotoani Itä-Helsingistä kertyy matkaa sinne vain viitisenkymmentä kilometriä. Ihan lähinäyttely siis, josta ajoi nopeasti yöksi kotiin.

Näyttelypaikka, suurelliselta nimeltään Askola-areena, oli urheiluhalli lumisten peltojen keskellä, koulun vieressä. Viikonlopun aikana ehdin tutustua myös seudun ravintolatarjontaan. Pienen harhailun jälkeen löysin noin viiden kilometrin päästä Monninkylästä pizzerian, jonka toista nurkkaa miehittivät kantapeikot olusineen ja toisella puolella kylän nuoriso räpläsi älypuhelimiaan. Sinne vaan rohkeasti turistina sekaan ja syömään.

Kissanäyttelyharrastuksessa oppiikin huomattavan paljon myös suomalaisten (pikku)paikkakuntien (pika)ruokatarjonnasta. Isojen näyttelypaikkojen, kuten messu- ja jäähallien, yhteydessä on kyllä yleensä lounasravintola, mutta maaseutunäyttelyissä sämpylää isompaa murkinaa on monesti haettava muualta.

Toisaalta ruokailun ulkoistaminen on myös tapa kuluttaa aikaa, usein ystävien seurassa. Tosin itselleni käy aika usein niin, etten muka ehdi tai muista syödä päivän aikana mitään jäätelötötteröä tai kakunpalaa suurempaa, kun aika kuluu tuttujen kanssa turistessa ja kisafiilis imee mukaansa.

Myös näyttelypaikat ovat joskus kokemuksia sinänsä. Askolan halli oli kerrassaan urbaani tila verrattuna esimerkiksi Kirkkonummen Evitskogissa sijaitsevan ”järvihotellin” liikuntahalliin, jossa männävuoden näyttelyssä lämpötila oli jäätävä mutta tunnelma kovasti kansainvälinen – henkilökunta lahden tuolta puolen ja kaikki tekstit viroksi. Sittemmin meininki on kansainvälistynyt lisää, sillä nykyään paikassa toimii vastaanottokeskus. Kissanäyttelyjä siis tuskin järjestetään siellä toviin.

Paneelissa tuomarioppilaan tutkittavana.

Paneelissa tuomarioppilaan tutkittavana. Kuva: Tessa

Mutta takaisin viime viikonloppuun ja Askolan kissakisoihin. Tättähäärä oli hieman yllättäen rotunsa ainoa edustaja kumpanakin päivänä. Korattien maine ja kunnia siis lepäsivät Häärän harteilla.

Lauantaina koratrouva jäi tuomarin paras -valinnoissa niukasti kakkoseksi kauniille eurooppalaiselle, joka lopulta voitti myös paneelissa. Sunnuntaina oli sitten revanssin paikka: nyt tie vei paneeliin asti, jossa vastassa oli taas sama lauantaina voittanut eurooppalainen. Päivän tuomarit olivat koratin puolella, ja tuloksena oli vuoden kolmas Best in Show -voitto kategorian III aikuisissa naaraissa.

Kissakisamme jatkuvat jo ensi viikonloppuna Jyväskylässä, jossa jaetaan myös Suomen Kissaliiton Vuoden kissa -palkinnot. Tiedossa on kimppamatka hotelliöineen mukavassa seurassa – ja tietysti paljon kauniita kissoja.

 

 

Ei kissa käskien kiimaannu

Terveisiä kissatreffeiltä! Urho sai odottaa Tamaraa pitkään, puolisen vuotta, mutta parin vihdoin kohdatessa lempi leiskui sitäkin tulisemmin. Mikäli tapaaminen osoittautuu hedelmälliseksi, luvassa on iloinen perhetapahtuma huhtikuun loppupuolella.

Pian kaksivuotiaasta Tamarasta taitaa tulla pian emo. Kuva: Anni Jauhiainen

Pian kaksivuotiaasta Tamarasta tulee toivottavasti tänä keväänä emo. Kuva: Anni Jauhiainen

Tättähäärän Helsingissä sijoituskodissa asuva tytär Tamara (CH Mythai Tukata Teuan) oli itse asiassa tarkoitus astuttaa jo viime syksynä, mutta kun (kiimanehkäisy)pillerit jätettiin pois, kissaneidille ei kuulunutkaan kiimaa. Kuukaudet kuluivat ja pimenivät, mutta perheen perustaminen ei Tamaraa kiinnostanut. Ei, vaikka sulhoksi valittu Urho (Tatsutan Urho Brava-Saman, myös Ion pentujen isä) huuteli kaihosia kutsujaan Järvenpäässä.

Lopulta päätimme tutustuttaa kissaparin toisiinsa, sillä joskus uroksen sulotuoksut laukaisevat naaraalla kiiman. Urho ja Tamara viettivät viime viikon lopulla pari päivää yhdessä sulhasen kortteerissa, minkä jälkeen korattyttö palasi kotiinsa. Seuraavana päivänä alkoi kiima, ja edessä oli paluu Järvenpään lemmenpesään.

Kissapari vietti yhdessä kiihkeät kaksi päivää – aikaa ei tarvinnut tuhlata enää tutustumiseen.  Tamara palasi kotiinsa eilen illalla, mutta vielä yöllä lempiväiset mourusivat tahoillaan toistensa perään.

Tässä tarinassa kiteytyy yksi kissankasvatuksen haasteista. Kasvattaja voi haluta astuttaa naaraan ajankohtana X, mutta jos naaraalla ei ole tuolloin kiimaa, treffejä on useimmiten turha yrittää. Kolli ei saa muuta kuin käpälästä. Naaraissa on myös suuria eroja: yksi saa kiiman kahden viikon välein, toinen kaksi kertaa vuodessa. Mahdollinen pillerien käyttö voi vielä sotkea kuviota lisää.

Kasvattaja voi toki koettaa yrittää stimuloida kiimaa. Runsas valo edistää kiiman kehittymistä, mutta käytännössä ympärivuorokautista kirkasvalaistusta saattaa olla vaikea järjestää. Hajuillakin on tärkeä merkityksensä, ja kollin kuselta löyhkäävä hiekkapaakku voi saada naaraskissan hormonit hyrräämään. Tai sitten voi kokeilla tapaamista kollin kanssa, mikä tepsi Tamaran tapauksessa.

Välttämättä mikään poppaskonsti ei auta. Loppujen lopuksi luonto päättää, milloin on aika tehdä kissanpentuja. Tämä on kasvattajan vain hyväksyttävä.

 

 

 

 

Kissaa ikä kaikki

Kissat vanhenevat joskus kuin huomaamatta. Pirteä, leikkisä ja hyväkuntoinen kehrääjä saattaa helposti vaikuttaa vuosia ikäistään nuoremmalta. Tästä huolimatta ja juuri siksi vanhenevan kissan terveyteen on syytä kiinnittää erityishuomiota.

On aina parempi löytää sairaus ja aloittaa hoito varhaisvaiheessa kuin odottaa yllättävää ja yhtäkkistä romahdusta, jolloin mitään ei ehkä ole enää tehtävissä.

Ei ikä kissaa pahenna. Siro Helmi, 14, ei ole ulkoisesti kovin mummomainen. Kuva: Marko Lumikangas

Ei ikä kissaa pahenna. Siro Helmi, 14, ei ole ulkoisesti kovin mummomainen. Kuva: Marko Lumikangas

Moni kissa saavuttaa 15 tai jopa 20 vuoden iän, mutta vanhenemisen merkkejä voi alkaa ilmetä jo 7-12 vuoden iässä. Tosin ikääntymismuutokset eivät useinkaan näy päällepäin: esimerkiksi munuaisten vajaatoiminta on vanhenevilla kissoilla yleinen vaiva, mutta sairaus oireilee vasta, kun suuri osa munuaisista on jo tuhoutunut.

Vanhenevan kissan terveydenhoitoon kuuluvatkin kontrolliverikokeet, jotka olisi hyvä aloittaa 7-8 vuoden, viimeistään 10 vuoden iässä. Jos vaikkapa munuaisten vajaatoiminta löydetään tällä keinoin ajoissa, kissa voi elää tukihoidon avulla vielä monen monta hyvää vuotta, vaikka kroonista sairautta ei voidakaan parantaa.

Tämä kannattaa muistaa, jos miettii, kannattaako maksaa eläinlääkärille tarkastuksista ”varmuuden vuoksi”.

Kissan normaali vanheneminen ei tietenkään ole sairautta. Ajan mittaan mummo- ja pappakissat haurastuvat väkisinkin, lihakset alkavat kadota, eikä hyppyvoimakaan ole enää entisellään. Kissavanhukset voivat kuitenkin elää hyvää kissanelämää.

Viime viikkoina olen saanut itsekin muistutuksia ajan kulumisesta. Kaksi seniori-ikäistä kissaani on onnistunut säikäyttelemään minua, vaikka elänkin toivossa, että kummassakin tapauksessa säikähdys riitti.

Kissat ovat kuitenkin mestareita piilottamaan vaivansa, ja ikääntyviä kissoja on syytä tarkkailla erityisen huolellisesti. Omistajan valppaus voi antaa lisävuosia kissan elämään.