Välineurheilua

Jos joku inisee kuinka välineurheilijat laittaa rahaa ulkoasuun, voi hevosihmisten lähistöllä olla ihan hiljaa.
Ennen muinoin ratsastukseen kelpasivat arkikäytöstä eläkkeelle jääneet vaatteet. Tai ei oikeastaan ollut kysymys kelpaamisesta, vaan siitä, että kaupoista (lue: Stockmann) ei saanut muuta kuin kumisia, nahkaisia tai kuminahkaisia ratsastussaappaita ja beessejä ratsastushousuja. Kypäriä tietty. Niitä oli ne kuuluisat kaksi lajiketta: ruma ja tavallinen. Raippa oli se esine, jolla saattoi erottua joukosta. Nahkasaappaita ei ollut kellään, koska ne oli NIIN kalliit. Myöskään ratsastushousuja ei ollut juuri kellään, nekin oli niin kalliit. Monen äiti ompasi tyttärelleen ratsastushousut ja sekös nolotti.

Ratsastus aloitettiin kumisaappaissa ja verkkareissa. Jos hyvin kävi, joulupukki toi kumiset ratsastussaappaat. Stockan hevostarvikeosastolla saatettiin silti norkoilla tuntikaupalla hiplaamassa esim. dandy-nimisiä harjoja. Niitä saatettiin ostaa viikkorahoilla, vaikka ei ollut hevosta mitä harjata. Olipahan sitten valmiina jos sai hoitohevosen. Harjoja myös maalattiin. Mikäli oli hirmu onnekas, sai hoitohepan. Sen otsapantaan tehtiin kanttinauhalla hienot salmaiakki- tai mikälie-kuviot. Kunhan homma vähän eteni, piti hankkia ns. hoitolaatikko. Sen piti olla valtava vanerista valmistettu loota, jonka sai lukkoon. Se maalattiin miel. hepan tunnusvärin mukaan esim. vihreäksi. Kannessa oli tietty hepan nimi.
Isäpuoleni nikkaroi minulle hoitolaatikon. Se oli liian kapea ja korkea minun makuuni, joten ahdistuin. Lukkoon sen kuitenkin sai, joten kestin.

Muistatteko, kun tallilla piti olla yötä? Mikähän idea sekin oli? Haahuiltiin sitten yöpuvuissa jossain pellolla aina kun pelättiin liikaa spiritismiä. Siellä kyllä henget liikku, juu. Vielä enemmän liikku tytöt yöpuvuissa. Nykyään menen ihan mielelläni tallilta kotiin yöksi.

Kohta lähen ratsastaan eli ridaan. Lunta on johonkin leukaan asti, mutta ihan hyvin voin yksityisautoilla hevosen luo. Varmaan matkan varrella keksin jotain kivaa, mitä voin hepalle ostaakin. Se on vähän sama, kuin vaatteiden osto lapsille. Sitä on aika kiva tehdä, kun ne ei ole mukana. Tosin en pahottais mieltäni, jos hevonen lähtis mun mukaan Hipposporttiin.

Äiti ei muuten aikanaan suostunut ostamaan mulle Ma-Nu -ridahousuja, koska epäili, että en jatka lajin parissa. Muutama vuosi sitten kysyin äidiltä, että mitä hän luulee, jatkankohan. Äitiä nauratti. Tilasin ne kalliit Ma-Nut aikanaan omilla rahoillani. Ne housut kesti yli 10 vuotta.
Nyt on sama tilanne oman tyttären kanssa. Tai ei ole, minähän ostan ihan innoissani kaikki vehkeet kakaralle. Nyt ne ei enää nimittäin ole kalliita ja kirppariltakin saa tosi hyvää kamaa! Laji sen sijaan on suhteessa ihan yhtä kallis kuin silloin joskus. Kyllä sydäntä raastaa jos neito lopettaa kesken. Ei auta kun olla hiljaa ja toivoa.

Mutta ei hätää, Unskiin saan upotettua ihan vaikka kuinka paljon paalua. Perjantainakin tulee osteopaatti joka maksaa 80€, mut sehän on pelkkää säästöä!

Nyt mä meen, moi.

Hei tähänhän saa otsikon!

Tämä blogaaminen on yhtä löytämisen juhlaa! Samaa ei voi sanoa ratsastamisesta. Tai no, sillon tällön hokaa jotain ja unohtaa sen seuraavana yönä. Tai viimeistään viikon päästä. Tai sitten muistaa sen ja unohtaa kaiken muun.

Nyt se on sitten sillä lailla, että hangessa on tänään rämmitty hevon kanssa. Tulos: verta hangella. Se olis muuten hieno biisinnimi. En tiiä kopauttiko omalla kaviolla vai liekö raastava hanki riipi herkän eläimen ruununrajaa. Tuskin tästä nyt kuitenkaan saikkua eli SAIRAUSLOMAA saa aikaseks.

Paluu menneisyyteen: Nurmijärven tallin jälkeen tuli se Järvenpään tallin kausi. Siellä oli hyvä meininki! Miettikää, poljin aina ratsastustunnille 11 kilsaa pyörällä, koska muuten ei meidän kylältä alueelle päässyt. Niihin aikoihin ei vanhemmat juuri roudanneet kupeidensa hedelmiä harrastuksiin. Ainakaan meidän vanhemmat.
Jäkessä sainkin sitten arvoiseni kohtelun, eli pääsin edustamaan tallia Hopeakannuskisoihin vai mitkä ne oli. Jouduin kesken leirin lähtemään Parkanosta niihin kisoihin. Otti päähän. Parkanon leiri oli nimittäin paras! Siellä remuttiin vanhalla E-VR -porukalla. Myöhemmin elämässäni osuin myös seurustelemaan miehen kanssa, joka oli Parkanosta kotoisin. Sen huomasi.

Järvenpään aikakauden jälkeen tais nousta päähän, koska piti päästä hoitamaan Juhani Ehon tallin heppoja. Totta puhuen tuumasin, että se talli on siinä kätevästi koulun lähellä. Siellä tapasinkin kiinnostavia eläimiä. Useimmat niistä hevosia. Muistan tosin aika hyvin sen päivän, kun minkki laukkasi tallin läpi. Juhanin isä ampui villieläimen lantalaan. Haju oli seuranamme viikkoja. Minkit näet päästää semmoset ”repikää siitä” -pissat, kun ne on kauhuissaan.

Yks heppa oli yli muiden. Se nimettiin Hirveksi. Oli kaverilla kokoa. Kun se kurvasi pihaan, Juhani sanoi, että Katja voi alkaa ratsastaa tolla, koska Katja on ainoo jonka jalat ylettää selästä maahan.
Olihan se kiehtova eläin. Ekat viikot meni vinhaan, kun suitsien laittamiseen meni n. tunti per päivä. Hän nosti naamansa ylös. Kun suitsihomma alkoi luistaa, kaveri lakkasi tulemasta ovista ulos. Siinä hujahti taas viikko poikineen. Sittemmin hevo oppi taas tulemaan ovista, mutta keksi, ettei mene kentällä enää kuin käyntiä.
Oli itku muuten melko lähellä.
Lopuks se meni kuin unelma. Sitten se myytiin. Se oli muistaakseni Sillin tuontiheppoja. Sitten Silli kupsahti, ei tullu enää tuontihepoja meidän tallille. Muutinkin siitä sitten Englantiin.

Täältä tähän! Jatkuu huomenna.

Kopoti vaan, evribadi.

Tässähän ehtii kirjottaa sillä aikaa kun Satu Silvo kertoo siitä miksi perusti Silvopleen.

Mihis muistelot jäi? Niin, E-VR:ään. Sen jälkeen muutettiin perheen keralla Tuusulaan. Se oli siitä kiva, että naapurissa asu pari kopukkaa, joita sai harjata niin paljon ku kädestä lähti. Ne oli ravureita, mutta sehän ei harjaajaa haittaa.

Ekaks aloin käydä TuuRissa tunneilla. En muista sieltä oikeastaan muuta, kun että opettajalla oli ämyri, enkä mä saanu sen puheesta mitään selvää. Mikä lie ollu ajatuksena, mutta kohta vaihdoinkin jo Nurmijärven Ratsastuskouluun, jossa en myöskään luuhannut ainakaan yli vuotta. Sieltäkään ei jäänyt muuta mieleen kuin se, kun meidän Pera tuli kerran autolla tallin pihaan. Se astu autosta ulos ja naamasta näki, että nyt ei mee hyvin. Ridasin tunnin loppuun ja menin kysäsemään mikä hätänä. Pera kerto, että mun kissa oli jääny auton alle. Nikke. Itkinkin sitten koko kotimatkan.

Hauskasti molemmat tallit putkahti tielleni tuonnempana: lukioiässä kävin Hyrylän keskustassa Ehon tallilla heppoja hoitelemassa. Yhtenä sunnuntaina osallistuin TuuRin johonkin kisoihin eräällä Ehon ”vanhuksella”. Kisa meni ihanasti. Hevonen otti Ritolat about ekassa kaarteessa. Sato aivan täysillä, mulla ei ollu hanskoja ja ohjat oli nahkaa. Hyvä yhdistelmä. Siinä sitten nyhdin kavioeläintä suusta kun hän katsoi parhaaksi laukata sataaneljääkymppiä ympäri ravirataa. Kiva fiilinki.

Raviradat on olleet ongelmia myöhemminkin: edesmennyt hevoni Jaska äityi myös kertakaikkiseksi villieläimeksi Riihimäen raviradalla järjestetyissä kisoissa. Hyvä kun satulan sai selkään ku kaveri loikki pitkin tienoota. Myös ystävälläni Peuliinalla (nimi muutettu) oli hankaluutensa oman, puupäisen poninsa kanssa. Ja hänen äitinsä Rutva ( nimi jne.) olisi toki auttanut, mutta hänellä oli valkoiset housut. Näin ne menee.

Nurmijärven tallille sen sijaan purjehdin myöhemmin voittamaan. Joskus 2000-luvun puolen välin hollilla mentiin Jaskan kanssa NuRin seniorien mestaruuskisoihin ja saatiin hopeaa! Harva pystyy siihen useammalla askeleella vasta- tai ristilaukka. Me pystyttiin. Tämän ansion pääsin kirjaamaan myös ties minkä vuoden Kuka Kukin On -kirjaan. Se muovasi persoonallisuuttani.

Ja sitten tämän päivän uutisia: Päevi (nimi muutettu) oli selvästikin jutellut Sirpan (nimi muutettu) kanssa ja niinpä Päevi tarjosi sitä Unna-hepoa mulle ostettavaksi. On siis alkanut ns. lähtölaskenta.
Mitä, ai rahaa? No sitä aletaan nyt just tehdä. Kiireen kaupalla. Kuvassa Unna! Laaav!

Huomi- tai ylihuomiseen! Tsau.

http://blogit.apu.fi/kavioliitossa30v/kopoti-vaan-evribadi/