Raitista ilmaa

Otsikko on pelkkää fuulaa. Todella moni oppi 80-luvulla nimenomaan tallilla polttamaan tupakkaa. Muistan kun sain ensimmäisen hoitohevoseni Bobin. Tämä poninpallukka asui Vantaan Ylästössä ja tallia pitivät ratsupoliisinakin silloin toiminut Zive Kivelä ja vaimonsa Pinne. Ihastuttava pariskunta! Sen sijaan tallin ”isot tytöt” kyllä näkivät vaivaa, että tuntisin oloni ulkopuoliseksi. Vapise Marita, luuletko, että olen unohtanut?

Aika ajoin tytöt oudosti katosivat alueelta ja kappas, ladosta kuului hihitystä ja syljeskelyä. Tupakkaahan ne siellä polttelivat. Itse paheksuin. Tallihan oli reipasta aluetta, ei mitään teinihommaa. Paitsi että olin väärässä. Urheiluhenki haisi tupakalle.

Kuitenkin kreisein juttu Ylästön tallilla oli aivan toinen. Siellä nimittäin asui eräs kookas ruuna, nimeä en muista. Omistaja oli vanha rouva. Yhtenä päivänä heppaa ilmestyi hoitamaan aikuinen mies. Pikkusen erikoisen oloinen kaveri oli, mutta yritettiin olla joviaaleja. Ei se juuri jutellut, harjaili heppaa ja kävi sillä maastoilemassa. Yhtenäpä päivänä sitten pari tallityttöä lähti kotiinpäin polkemaan samaan suuntaan, kuin mihin tämä mies ja hevonen olivat menneet. Vantaanjoen rannalla porukat kohtasivat. Ja mikä oli tilanne? Noh, mies istui hevosen selässä ja heilutteli penistään. Tytöt siitä kirkumaan ja takaisin tallille polkemaan. Herran tähden että oli jännittävä tilanne. Valitettavasti en nähnyt tilannetta, jossa Ratsupoliisi Kivelä ohjasi hevosmiehen matkoihinsa. Juma, se olisi kyllä ollut hieno nähdä.
Mitä tästä opimme? Suhtaudu aina epäillen, jos mies viihtyy tallilla, mutta ei ole kilparatsastaja tai kengittäjä.

Palataan tuohon pahuuksien oppimiseen. Aikanaan Ehon tallilla hengaillessani tutustuin juuri siellä henkilöön, jonka papereilla rikastutin lukuisia baareja melko pitkään ennen kuin täytin 18. Mutta toisaalta, nyt ei janota enää, kun on nuorena läikyttäny enemmän kuin moni on juonu. Odottelen tässä, että missä oma jälkikasvuni oppii pahat tapansa. Ja luulevat nuijat, etten muka huomaa. Watch me!

Ei kait tässä muuta. Koittakaa jaksaa, keväisin jengi on hysteeristä.

Olen nero

Aloha, parahin kavioeläinten ystävästö!
Tänään sain kokea piiiiitkästä aikaa suurenmoista tyydytystä omasta ratsastuksestani. Meillä oli tunti, opettaja oli aivan ihana. Ja ei edes mies. Alkuun Unski oli jäykkä kuin mikä nyt voi olla tosi jäykkä. Se oli tietty oletettavaakin, kun oli se osteopaatti ollut. Mutta lopputunnista rukoukseni kuultiin! Tai ehkä tarkemmin ajatellen avut menivät läpi. Jestas sitä onnen määrää! Oikein kun peilistä vilkas, niin näytti jopa omasta mielestä hyvältä. Miettikää tätä, te kaikki jotka harrastatte jotain järjenvastaista: montako kertaa vuodessa TE saatte sanoinkuvaamattomia onnentunteita omasta onnistumisestanne? Me ratsastajat saadaan niitä keskimäärin 1/vuosi. Ja sillä jaksaa taas ihan sujuvasti vuoden.

Ainoa asia, mikä tässä lajissa varsinaisesti mättää on se, kun jotkut tallilla kävijät on niin valtavan nyrpeitä. Onneks niitä on aina vähemmistö, mutta on se silti aika pernasta, kun jonkun naama on aina nurinpäin ja kaikki muut tekee aina väärin. Usein ne ihmiset ratsastaakin sillai kostomentaliteetilla. Näyttää siltä kun hevonen olisi syypää kaikkeen sillä hetkellä. Voi eläinpoloa. Mikä niitä ihmisiä siis vituttaa?

Ennen vanhaan talleilla oli aina yksi kireäpipo ja se oli useimmiten opettaja. Sitä pelättiin. Isot tytöt saattoivat olla penseitä ja ylimielisiä myös. Yksityishevosten omistajat oli tietenkin aivan omaa rotuansa. Rikkaita. Pienenä tyttönä mietin aina, että sitten kun musta tulee rikas, ostan hepan. N. 25 vuotta myöhemmin tajusin, että eihän se varsinaisesti tarvitse kuin pari luottokorttia. Joustoluottoon on myös moni turvautunut. Tähän kohtaa laitan mielelläni jonkun pankin logon, jos voidaan keskustella joustavista maksuehdoista seuraana hankintani kohdalla.

Seuraavat 2 kuukautta Unski on siis mulla ns. koeajossa. Sinä aikana valkenee a) onko meidät todellakin luotu yhteen vai olenko vakavasti harhainen ja b) saanko ostorahat jostain revittyä vai olenko vakavasti harhainen ja luulen vain. Eli siis talouspuoli kiinnostaa!

Tänään tuli pikkusen lyhyempi läppä. Se johtuu siitä, että pitää lähteä nyt tassueläimen kanssa luontoon.
Kuvamatskua olis tullut, mutta opettaja sanoi, että ei viitti ottaa vielä videoo, kun näyttää niin huonolta. Haha! Kyllä nyt nauru maittaa.

Huamiseen, moi!

Osteopaatti ja pari reikää

Moikka ja doikka, niin kuin itse tapasin 80-luvulla rennosti letkauttaa. Opetin tämän hersyvän tervehdyksen myös hiljattain edesmenneelle, legendaarisellekin Tavastian portsari Poklalle. Aina meitä jaksoi naurattaa moinen morjestus.

Tänään oli sitten se päivä, kun Osteopaatti kurvasi Kylmälään. Ihana Tiina lääppi kaksi hevosta ja yhden ponin yltä päältä. On se jännä mitä se hoksaa ihan vaan tunnustelemalla. Koiran kanssa seistiin vieressä melkien koko ajan ja opeteltiin. On vain ajan kysymys milloin Mimmi ja minä aletaan pitää omaa vastaanottoa. On meinaan oltu kattomassa hevososteopaatin touhuja ainakin viisi kertaa.

Tallilla sattui myös karmea sekoilu. Tamma A karkasi karsinastaan X, josta hermostui vastapäinen ori B, joka koputteli oveaan kunnes se aukesi. Tilanne eskaloitui ja joko A tai B pistivät yhden karsinan ns. paskaksi ja tamma A veti oria B ns. turpaan, paitsi että kavioilla ainakin takapolveen. Kumpikin takajalka on ihan tönkkönä tällä B:llä. Kun läksin, oli poppamies tulossa. Toivottavasti ei käy niin kuin entisellä Jaskalla (taustakuvan neropatti), joka sai iskun takapolveen, seurauksena murtuma ja sitten Taivaaseen.
Ihminenhän siinäkin on syynä. Jos ihminen ei laittaisi hevosta karsinaan, ei se voisi sieltä myöskään karata.
Toissa kesänä törmäsin Nuuksion tallilla Caius Aminoffin reilut sata vuotta vanhaan äitiin, joka sanoi, että Nuuksio oli ennen niin kiva paikka, kun hevoset ja lehmät sai hengailla ulkona vapaana. Sepäs olis kiva! Nykyään vastaantulevat lenkkeilijät saa vapaana olevista koiristakin raivarit. Ai että olis ihana päästää hevonen vapaaksi Nuuksion metsiin.

Aijoo, menneisyystuulahdus! Mihis me jäätiin? Eholle. Siellä koin yhden hepsun kanssa elämäni mittavimman fyysisen onnettomuuden. Harjasin kiltin Sigfrid -hevosen häntää. Seisoin sen takana. Aivan, siellä ei pidä ihmisen seistä. No, Sigfrid jutteli naapurikarsinan puupään kanssa ja kommentoi jotain potkaisemalla kummallakin takasella seinään. Mutta mutta, sielläpä olikin Katjaståhlin polvet välissä. Avot, jopas otti kovasti! Siitä ne sitten turvahti oikein kivasti. Annun sisko sattui olemaan lääkäri ja vieläpä paikalla. Laittoi lunta polville. Eipä siinä sitten mitään. Seuraavat pari viikkoa olin Tyttö-joka-on-vaihtanut-polvia-norsun-kanssa. Nykyään ne paukkuu aika kovaa, mutta kasassa ovat.
Arvatkaa opinko, ettei hevosen takana kannata välttikseen olla. Noin niin kuin pitkässä juoksussa.

 Ne oli niitä aikoja, kun maamme ainoa maneesi oli Ruskeasuolla. Ei sillon kuulkaa valitettu, vaan tohotettiin räkä nenään kiinni jäätyneenä pitkin routaista kaviouraa.
Just eilen eräs MIES, kollegani Radio Cityssä kysäisi, että eikös siellä hevostalleilla käytetä niitä tyttöparkoja sillai karmealla tavalla hyväksi? Että laitetaan ne tytöt tekemään kauheasti hommia eikä anneta ratsastaa kuin ihan vähän?
Voi taivas, totesin minä. Uskotko, mieskollegani, että olisin pikkutyttönä myynyt vaikka äitini huutokaupassa saadakseni edes harjata hevosia. Ja sitäpaitsi ei ratsastuspalkkaa ollut silloin olemassakaan. Nykymaailmassa tallia tekevät eestiläiset ja pikkutytöt tuodaan katumaastureilla suoraan hevosen selkään. Varusteet ovat täydelliset eli moitteettomat ja toki sävysävyyn. Eli jos tänäpänä joku käyttää hyväksi jotain, ne se on kyllä pikkutyttö joka hyödyntää äitinsä höveliyttä.

Näin tänään.