Kuolainshow ja vesimatto

Josko sitä nyt kehtaisi kertoa, että edelliset estekisat päätty laine-esteeseen. God damn laine, mikä siinä on niin ihmeellistä? Siis kisoissa, ei reeneissä.

No niin, uusi ope, uudet vinkit. Estemaikka neuvoi, että otahan pikkusen vipua kuolaimeen, niin niska tulee vähän alas. Häntä kenties häiritsi, kun hevoseni katsoo yläkautta luottavaisesti silmiin. Itse olen jo aika tottunut. Joten hankin olympiat. Ei tullut mitn. Niska VIELÄ ylempänä, mikäli mahdollista. Kokeilin myös kolmipalaa, oliiveja ja hackamorea, sekä perusniveliä eri paksuisena. Ei muutosta. Päädyin suoraan kumikuolaimeen, joka on kaiketi harmittomin. Hampaat raspattiin helmikuussa, mutta musta tuntuu, että siellä suussa on vielä joku hässäkkä. Helmikuussa tilanne oli kuulemma KARMEA. Varasin Holopaisen hammaslääkärin – sain sen heti elokuussa. Toivottavasti se saa nyt edes laidunheinät poikki noilla leegoilla. No, nauttikoot sitten vaikka ulkoilmasta! Ja: eipähän lihoa niin kovasti 😉

Ja sitten esteille. Viime reeneissä tyttäreni rakensi radan opettajan kanssa. Johtuiko kenties siitä, mutta esteille ilmestyi nimet: tuo on hattara, tuo tuolla on Katajanokka, tässä on Suomi-Venäjä, tämä sarja on Kesäsarja ja tuolla on San Francisco. Ja yksi niistä oli vesimatolla varustettu. Koska viimeiset kisamme päättyivät törkeään ja jatkettuun kieltämisrikokseen, opettaja tuumasi, että vesimaton kanssa saattaa tulla vyyhti. Hän ennakoi pitämällä minulle ja hevoselle ystävällisen, mutta napakan puheen, sisällöltään suurin piirtein tämä: jalat kiinni. Ok, sanoin. Meneekö se, kysyi ope. Miksei menisi, vastasi itsevarma minuuteni.
Ja sitten laukkaan. Hyvä vauhti. Täydellinen lähestyminen – ja – täyyyysin ongelmaton esteenylitys. On se kone! Ope alkoi sen jälkeen kutsua hevostani estehevoseksi. Mikä on sinänsä kiva, koska sehän on estehevonen. Nyt ei auta kun alkaa myös itse esteratsastajaksi. Sitä kohti! Klipeti klop.

Epäonnistumisia, osa 375

Terveisiä vaan kisoista! Aivan upeaa oli. Erityisesti kiittelen itseäni hienosta sekuntikellon käytöstä kahdessa ekassa luokassa. Toimitsijat olivat kaikki aivan mahtikivoja ja naurettiinkin paljon. Enimmäkseen itsellemme.

Ja sitten tuli Ståhlin ja hevosensa vuoro astua radalle. Siihen loppui hauskuus! Hevonen, joka oli toki treeneissä lentänyt esteiden yli, kielsi ekalle esteelle. Siihen loppu! Kaks kertaa meinasin pudota. Lienee onneksi lasketaan se, etten pudonnut. Ai että tekis mieli kiroilla aika paljon ja taidankin tehdä sen.

Miten tää laji on näin huono? Mikä laji ois kivempi? Missä lajissa kisakumppani ei kuole nauruun, kun minä olen kurvannut tallin pihalta pois? Haluan aloittaa sen lajin harrastamisen. Nyt. Älkää ehdottako golfia, siinä vasta pinna palaakin.

Lopetan ratsastamisen tähän, syötän hevosen koiralle. Eikö se riittänyt, että Kanada voitti Suomen? Pitikö munkin ryssiä? Nyt vetäydyn kuoreeni. Kuulemiin!

Hjälp, kisat!

Kun olin ekan kerran elämässäni kisoissa, olin myös elämäni ensimmäistä kertaa krapulassa. Kyllä, äiti, näin se meni. Oltiin ystäväni Pälvin (nimi muutettu) kanssa oltu pikkusen Työväentalolla seikoilemassa nimeltämainitsemattomassa tuusulalaisessa kyläpahasessa. Eräs isompi tyttö antoi huikat Sorbusta ja siitä se ajatus sitten lähti, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ai että sitä halaili estottomasti rinnakkaisluokkalaisia poikia ja istui jopa jonkun sylissä. Siinä rajuuden aste. Äityi hieman pahemmaksi meno kun oli 20 lasissa.

Noh, kisat oli Järvenpään tallilla. Olin ilmoittautunut koulukisoihin Luukaksella ja esteille Hanneksella. Suokkeja molemmat. Kouluradan yritin tempaista mahdollisimman pian, jotta pääsen äkkiä kotiin. Siinäpä kävikin niin, että meno tulkittiinkin reippaaksi ja pisteitä ropisi! Voitto tuli niin, että läpsähti! Esteillä vastassa olivat aika pahat yksärit. No, me Hanskin kanssa vedettiin siihen malliin kylki maassa, että kakkostila irtosi. Tätä taustaa vasten tuumin, että aina kannattaa olla pikku pöhnässä kun lähtee radalle.

Ensi lauantaina on minun ja Unskin (hevoseni, nimi muutettu) ensimmäinen koetus. Tämä hevonen on hypännyt 140 moitteetta, minä en. Lapseni on noin 140. Senttiä, ei kiloa. Hallissa menin jopa hiukka radantynkää ja hienostihan se meni. Ei ongelmaa. Mutta: ulkona hevonen katsoikin parhaaksi vetää innarin yhdelä loikalla. Sillä oli vissiin kiire. Voi penaali. Nyt toivon syvästi, että kisat järkätään sisällä ja lämmittely on ulkosalla. Muuten olen tuhon oma. Pilaan kaiken itse. Mutta ei! Nyt ei saa vaipua. Pitää luottaa omaan peliin ja katsoa mihin se riittää. Niinhän ne sanoo.

Kävin Hipposportissa ruinaamassa satuloita sovitettavaksi, jotta suorituksemme olisi optimaalinen. Löytyi ihana Heritage. Perhana, taitaa olla kallis. Menen kirppikselle myymään omia vaatteitani, että saan satularahat kasaan.