Kevät!

Karvaa lähtee, on siis kevät! Ei tarvi turvetta enää niin paljon boksin pohjalle, kun harjaa hevosen kerran päivässä. Siitä tulee kiva pehmuste. Siitä tulee myös omiin vaatteisiin hieno pinnoite. Ja autoon. Meidän koirasta ei lähde karvaa, mutta luojan kiitos on hevonen, josta lähtee. Muuten ei tunnistaisi kevään tuloa mistään.
Hevonen voi hyvin. Vaimea ratsastus aloitettu, nyt keksittiin tosin uusi mutta. Kaviot on edestä päässeet niin lyhyiksi, että askel on töpö. Ollaan siis kasvatuspuuhissa. Noinkohan niihin puree samat aineet kun kynsienkasvatukseen? Teho-pii-kalkki-dii? No, sanotaanko näin, että kavio onneksi kasvaa.

Olen alkanut pohtia suunnitelma B:täkin. Tai ehkä kutsumme sitä vain suunnitelmaksi. Minullahan on tamma – miksen siis varsottaisi häntä? Joku kiva estepoika isäksi ja emäntä nurmensyöntihommiin vuodeksi. Sieltä kasvaisi lapselle oiva kisatykki. Näinhän se menee, eikö? Ja sitten istuskellaan niityllä seuraamassa varsan kasvamista ja sitten onkin jo ratsutuksen aika. Eräs ystäväni aloitti pitkän ja röhisevän naurun, kun ilmoitin varsomisinnostani. Hän kysyi, että miksen saman tien revi seteleitä tallin pihalla. En ymmärrä. Eiän siihen tarvita kuin permaa, kuumaa vettä ja pyyhkeitä.

Hevosen varusteisto on nyt koko lailla kunnossa. Ei tarvitse hävetä maneesissa, tosin sellainen on hyvinkin vieras tunne meidän tallilla. Luulin, että oma varusteistonikin oli kunnossa, kunnes molemmat sukkani alkoivat tuntua märiltä. Molemmissa kengissä on reikä. Alapään tuuletus alkoi toimia paremmin kuin yleensä – housuissa ammottava reikä sauman vieressä. Takki jäi ovenkahvaan, joten siinäkin on melko leveä kauneusvirhe. Eilen tajusin, että olen pyörinyt samassa pipossa tallilla jo kuutisen vuotta. Elääköhän se jo voimakasta, omaa elämää?

No mutta hei! Hevonen on okei, meikäläisen niska on niin jumissa ettei pää käänny ja koiralla on joku mystinen ihottuma hännässä. Eikös näillä pääse taas eteenpäin!

Terve! Tai no…

Hevonen on terve ja kaipaa toimintaa. Silloin sillä kuuluu ratsastaa. No, yllättäen meillä ei vieläkään (taaskaan) ole satulaa, joten painottuu aika lailla juoksuttamisen puolelle tuo urheilu. Hevoselleni se ei riitä, joten hän aloitti ihan järjestelmällisen karsinasta-pakenemisen mihin vuorokauden aikaa hyvänsä. Saattoi siis yksinkertaisesti kävellä vastaan käytävällä. Ihan ystävänä, uteliaana. Joku jopa näki millä tekniikalla se venkoili hampaillaan lukon auki. Ei venkoile enää. Laitettiin haasteellisempi lukko. Nyt mietin, että pitänee vielä jättää sille yöksi sudoku ja lukuvalo, kun on kerran niin pitkästyttävää. Huom! Hevoseni ulkoilee kokopäivätoimisesti, josta ajasta arviolta 70%:sti jahtaa tarhakaveriaan hampaat irvessä. Ihan vaan urheilun vuoksi. Ei sen kummempaa hampaankolossa.

Sitten voitte ottaa puhelun poliisille. Tein virheen. Olin varannut hampaille raspauksen Vermossa. Tein varauksen joskus elokuussa. Arvatkaa meninkö tammikuussa. En. Unohdin täysin. Sain laskun. Ihan oikein mulle! Mitä tästä opimme? Älä koskaan sovi mitään, minne asti sinulla ei ole kalenteria!

Joku siellä varmaan jo ihmettelee, että miksen mene ilman satulaa. Menin kyllä. Kolme kertaa. Minun ja selän välissä oli kuudesti taiteltu enkkufiltti. Se ei riittänyt, vaan kannikkani porasivat hevosen selän kipeäksi. Voihan nenä. Onneksi selkä parani parissa päivässä. Mutta tiedättekö, kohta saattaa otttaa vähän päähän.

Hiihtoratsastus kangasteli mielessä. Josko satulan saisimme piakkoin, niin kyllä lähtee! Laitan välittömästi lapseni surman suuhun, eli hevon perään. Siitä tulee sanomista. Mutta hei, kerran me vaan eletään! Vaihtoehto olisi lähteä Lappiin hiihtolomalla. No öö, lennot 700 per turpa. Tekee meidän perheeltä 2100 pelkät lennot. Sitten asuminen toinen mokoma. Hissiliput ehkä 500. Ruuat jotain 1500. Luulis kuudella tonnilla selviivän, viikosta! Miksei? Mutta sillä rahalla sais myös kaks kivaa, nuorta, hassunväristä heppaa Puolasta. Järkiratkaisuja kaikki. Nyt vaan valitsemaan!

Tämä perheenäiti harjoittaa nyt voimakasta mielenhallintaa ja odottaa satulaa kuin buddha.